Fanittamisen taustat

Valkeakoskelaisesta tulee Hakan ihminen asuinpaikkansa perusteella. Fanitettavan seuran valintaan voi vaikuttaa myös yhteiskunnallinen asema: tasavaltalaiselta pohjalta ponnistava madridilainen ei voi ikinä kannattaa Realia, vaan hän asettuu väkisin Atléticon kannalle. 

Näille syntymävalinnoille ei ihminen voi mitään. Ne annetaan hänelle niin kuin kotipaikka, omat vanhemmat, kodin arvomaailma, äidinkieli ja oma uskonto.

Suomalainen futisfani on melkeinpä välttämättä jonkinlainen wannabe-kannattaja suhteessaan ulkomaisiin seuroihin. Loppujen lopuksi on sattumaa, asettuuko hän Manchester Unitedin vai Cityn puolelle. Epätieteellisten tutkimusteni pohjalta näyttää olevan ratkaisevaa, mikä seura on ollut huipulla silloin, kun itse on ollut vähän alle kymmenen iässä. Tuolloin pieni ihminen asettuu voittajan puolelle, ja tämän lapsuuden sankarinsa kannalla hän on sitten lopun ikänsä riippumatta siitä, tuleeko menestystä vai ei.

Jalkapallokisojen jälkeisen keskikesän keveäksi viihteeksi olen listannut tähän omat kannattamiseni kohteet.

Sateentorjunta on paikallinen sisäpiirijuttu, jota en tässä paremmin selitä. Saa mennä näin.

PJK on oman kotipaikkani jalkapalloseura, jonka toiminnassa olen ollut mukana. Täällä keskitytään juniorityöhön, joten Euroopan kentät eivät ole haaveena.

Tampere Unitedin kaatuminen sattuu vieläkin. Tunsin joitakuita sen pelaajia, ja TamU pelasi parhaimmillaan hienoa jalkapalloa vailla tamperelaisuuden laahaavaa sisäpiirihistoriaa. Suomessa minulla ei ole nykyään selvää suosikkijoukkuetta. Sympatiani ovat olleet Hakan, HJK:n ja Mypan puolella. Tampereella otan mieluummin TPV:n kuin Ilveksen, jonka junioritoiminnassa on ollut minua ärsyttäviä piirteitä.

West Ham on esimerkki siitä, että alle kymmenen iässä asetutaan voittajien puolelle. Aloitin jalkapallon seuraamisen vuoden 1966 MM-kisoista, jotka Englanti voitti. Mestaruusjoukkueessa pelasi kolme West Hamin pelaajaa, ja niin olen kannattanut seuraa, vaikka epätoivon hetkiä on ollut paljon. Hetken aikaa kannatin myös Englannin maajoukkuetta, mutta jo hyvin varhaisella iällä tulin järkiini, kun tajusin, että Englanti ei koskaan loista eikä voita. 

Suomen maajoukkue on ehkä rakkain, ja sille toivon kiihkeimmin kaikkea hyvää.

Brasilia oli legendaarinen maailmanmestari vuonna 1970, kun olin kahdentoista iässä. Se pelasi Pelén johdolla niin suurenmoista peliä, että mikään Saksalle yli 40 vuotta myöhemmin kärsitty semifinaalitappio ei kannatustani hävitä.  Joukkueella oli hyvin keskinkertainen maalivahti, mutta se ei haitannut ketään, koska aina saattoi olla varma, että Brasilia teki enemmän maaleja kuin päästi omiin.

Amsterdam Ajax on kuningas Litmasen seura. Litti on minun sankarini.

FC Barcelona -nimistä jalkapalloseuraa on varsinaisesti ole ikinä kannattanut, mutta Messin, Xavin, Puyolin ja Iniestan joukkue pelasi kauneinta ja samalla myös parasta seurajoukkuejalkapalloa, mitä minun ikinä suotu nähdä. On ollut hienoa elää aikakaudella, jolloin niitä pelejä on voinut katsoa TV:stä.

Maajoukkueista sympatiaani ovat saaneet erityisesti kaikki Etelä-Amerikan maat. Eurooppalaisista olen kannattanut toisinaan Hollantia, Saksaa, Tanskaa ja Ruotsia, mutten mitään niistä joka kerta. Tšekeistä tykkään aina.

Seuroista Manchester Unitedin, Liverpoolin, Arsenalin, Bayern Münchenin menestys ei ole kiusannut minua.

Italialaisista en ole pitänyt, en siitäkään huolimatta, että AC Milanissa pelasi kertakaikkisen tyylikäs Paolo Maldini.