70-luvun kouluissa oli hulabaloo

Jotkut toivovat palaamista 1970-luvun koulumaailmaan, koska silloin mukamas kaikki oli paremmin. Ei ollut. Menneisyyden ihannointia selittää joko muistinmenetys tai se, ettei ole nähnytkään niitä aikoja. - Blogitekstini on normaalia pitempi.


Kaikki Suomen lapset kahdessa tasoryhmässä

Kun elettiin 70-luvun alkua, niin sanotulla lukupäällä varustetut lapset ohjattiin neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun. Kaikki yhteiskunnan hyväosaiset pyrkivät saamaan jälkikasvunsa sinne, mutta mukaan mahtui myös köyhemmän väen koulutaidoiltaan lahjakkaimpia lapsia.

Jos lapsen tulevaisuus näytti olevan duunarin ammatissa, hänet jätettiin kansakouluun, joka muuttui kuuden vuoden jälkeen kansalaiskouluksi. Sillä tiellä koululuokkia tuli käytäviksi kahdeksan, kun taas oppikoulua käytiin vähintään yhdeksän vuotta, minkä jälkeen seurasi kolmivuotinen lukio.

Kaikkein lahjattomimmat jäivät irtopaloiksi kansa- ja kansalaiskouluun. Siellä oli sellaisiakin oppilaita, jotka olisivat menestyneet myös oppikoulun puolella. Esimerkiksi köyhyys jarrutti heidän opiskelujaan.

Koulujärjestelmä oli valuvikainen, koska se jakoi kansakunnan kahtia.


Luokkahuoneiden hulabaloo

Joissakin oppikouluissa työrauha oli epäilemättä hyvä, oppilasaineshan oli valmiiksi valikoitu. Kaaosta oli silläkin puolella, niin kuin omat muistoni kertovat. Joillakuilla opettajilla oli kaikesta huolimatta auktoriteettia, vaikka luokkatilassa saattoi olla yli neljäkymmentä oppilasta. 

Monilla opettajilla ei ollut taitoa eikä arvovaltaa. Heidän tuntinsa repesivät lennokkien heittelyksi ja yleiseksi hulabalooksi, jonka kaltaista en ole tavannut missään nykymuotoisessa koulussa. Rauhallisimmat oppilaat keskittyivät jätkänshakkiin tai vapaaseen piirusteltuun. Monet tunnit kuluivat niin, että kukaan ei oppinut mitään.

Eräs pienikokoinen nainen tuli ensimmäistä kertaa luokkaamme, kun samaan aikaan tapahtui jotain hauskaa. Sen nähdessään hän alkoi hysteerisesti hihittää. Tämän jälkeen hän yritti palauttaa auktoriteettia seuraavat neljä vuotta. Miesopettajat eivät välttämättä olleet sen menestyksekkäämpiä.


Jossain oli vielä pahempaa

Käymäni Järvenpään yhteiskoulu oli pääsykokeiden perusteella laadukkaampi koulu kuin naapurissa olleet Kellokoski, Jokela ja Hyrylä. Voisi päätellä, että niissä oli vielä levottomampaa.

Kerran kotonamme oli vieraisilla Helsingissä biologiaa opettanut nuori nainen. Hänen kertomuksiaan päiviteltiin meillä kotona monta päivää. Ahdistuksessaan hän kertoi sekasorrosta, joka huipentui opettajanpöydälle syljeskelemiseen. Tietääkseni hän vaihtoi ammattia.

Kerran kävin erään luokkatoverini kanssa hoitamassa jotain vastuutehtävää Järvenpään kansalaiskoulun puolella. Siellä vasta oli hulabaloo. Mielikuvissani kaikki koulun oppilaat juoksentelivat sinne tänne kuin sekopäiset. Oli tavallinen talvinen arkipäivä ja meno oli kuin vappuhulinoissa. Ehkä muistini liioittelee näkemääni, mutta joka tapauksessa jäi mieleeni, että oppituntien aikana luokkien ovet pidettiin lukittuina. Koulunkäynnin ainoa tavoite oli pitää oppilaat sisällä luokissa oppituntien ajan. Jos siitä koulusta olisi pitänyt siirtää joku oppilas tarkkailuluokalle, olisi joutunut siirtämään kaikki.


Opettajien vaatimattomat taidot

Ratkaiseva ero nykykoulun ja 1970-luvun välillä on opettajien pedagogisissa taidoissa. Voisin hyvin kirjoittaa pitkät muistelmat tästä aiheesta, mutta olkoon tällä kertaa. 

Kouluaikanani oli opettajia, jotka yrittivät kasvattaa sotavuosien moraalilla Woodstockin ja Ruisrockin tunteneita nuoria. Oli todella olemassa "sukupolvien välinen kuilu", joka oli tuon ajan suosituimpia käsitteitä. Asiansa osanneita opettajia oli vain vähemmistö. Kurinpitotaito ei taannut edes alkeellisia opetustaitoja. Olen saanut omasta koulustani lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan kannata tehdä.

Joku somekirjoittaja on muistellut, että 70-luvulla opettaja saattoi lyödä karttakepillä näpeille. Ei kuitenkaan lyöty, onneksi. Se aika oli jo mennyt.

Luokalle jättämisen perinnettä en kiittelisi. Jos tammikuussa alkoi näyttää selvältä, että oppilas ei missään tapauksessa onnistuisi pääsemään seuraavalle luokkatasolle, hän oli koko talven ja kevään vapain mahdollinen olento. Ei ollut keinoa, jolla häntä olisi voinut kiristää tai patistaa. Suurempi uhka oli siinä, että koulumenestyksen puutteessa saattoi tulla siirretyksi oppikoulusta kansalaiskouluun. Varsinkin ns. paremmissa perheissä se oli häpeä.



Peruskoulun tultua

Kun tuli kaikille yhteinen peruskoulu, päästiin kansakunnan jakamisesta kahtia. Valitettavasti kaikista ei ollut opiskelemaan kaikkea sitä, mikä tavoitteiksi oli asetettu. 

Apua haettiin tasoryhmistä. En ota kantaa siihen, olisivatko ne nykyään hyväksi vai pahaksi, mutta ymmärtääkseni niistä luopuminen johtui pedagogisista syistä. Varsinkin poikaoppilaat valitsivat helpoimmat kurssit ja tämän vuoksi sulkivat ovet jatko-opinnoilta. Olen kenties väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi.

Painotan muutenkin, että kirjoittamani muistot kuvaavat vain omaa koulutietäni. Joku toinen on nähnyt asian toisin, mutta hänkään ei osaa kirjoittaa omia kokemuksiaan muualta kuin omalta koulutieltään. Kaikki olemme oman elämämme vankeja.

Jos haluaa päästä vielä syvemmälle kuvaamaani aikakauteen, kannattaa lukea Olli Jalosen erinomainen, Hämeenlinnaan sijoittuva romaani Poikakirja. Sitä lukiessa minun oli helppo päästä tunnelmaan.