Hänet jätettiin taivaalle kieppumaan

Neuvostoliiton hajotessa monet suunnitelmat jäivät kesken. Yksi romahduksen uhreista oli kosmonautti Sergei Krikaljov. Hän oli lähtenyt Mir-avaruusasemalle toukokuussa 1991. Alkuaan hänen piti viettää avaruudessa noin viisi kuukautta, mutta Venäjällä ei ollutkaan heti resursseja eikä organisaatiokykyä hänen palauttamiseensa.

Niinpä hän oli avaruudessa ylipitkään, koska ei ollut tietoa siitä, pääsisikö hän sieltä lainkaan pois vai jäisikö hän kuolemansakin jälkeen sinne kieppumaan. 

Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä Krijalkov mahtoi ajatella avaruudessa. Tavallaan se on hauskaa, koska se antaa vapauden kuvitella, millaisia olisivat samanlaiseen tilanteeseen ajautuneen ihmisen tunnelmat. Ehkä avaruuslentäjän rukous voisi kuulua: "Anna minun vielä kerran tuntea kova maankamara jalkojeni alla."

Krikaljov pääsi palaamaan maahan vihdoin maaliskuussa 1992.

Ja kun nousen tästä tuolistani ja seison kahdella jalalla keskellä työhuoneeni lattiaa, voin tietää, miltä jalkapohjissa tuntui, kun rukous oli vihdoin kuultu.

Mitähän tästä pojasta vielä tulee?

Keväällä 53 vuotta sitten olin kaverini kanssa Helsingin vanhassa messuhallissa kuuntelemassa Hyde Park -tyyppistä gospelkonserttia. 

Esiintyjäksi pääsemiseen ei vaadittu paljon. Sen saattoi päätellä bändistä, jolle annoimme jo heidän toisen kappaleensa aikana haukkumanimen Kukonpojat. Se tuli jonkin television viihdeohjelman mukaan. 

Kukonpoikien jälkeen lavalle tuli mies ja kitara, tai ei vielä kovinkaan mies, koska ikää oli vain seitsemäntoista. Hiukset olivat ylipitkät, ja saattoi arvella, ettei hän ollut luokanvalvojansa lempioppilaita. 

Epäilen, että hän esitti konsertissa koko tuotantonsa, kaikki kolme. Ne laulut eivät jääneet edes hänen oman musiikkiuransa merkkiteoksiksi. Nykyään niitä ei kuule missään, mutta yhden nimi jäi mieleen. Se oli Sahataan ja naulataan.

Kolmen kappaleensa jälkeen nuorimies katosi lavalta, ja tajusin kaverini kanssa, että olimme nähneet ja kuulleet jotain ainutlaatuista, josta oli kerran kasvava jotain tärkeää. Nuorella kaverilla oli oma juttunssa, itte keksitty.

"Mikä sen pojan nimi oli? Olisko ollu joku Löytty tai sinne päin. Ja etunimeltään Jaakko... Jaakko se varmaan oli." 

Eilen tämä Jaakko Löytty täytti seitsemänkymmentä vuotta. Voisin ottaa mukaani autiolle saarelle vaikkapa hänen laulunsa Toisen päivän iltana. Jos saisi ottaa monta, ehdokkaita olisi paljon, mutta jos sallittaisiin vain yksi, valitsisin tuon.

Myöhemmiltä vuosilta mieleeni on painunut pienimuotoinen konsertti, jonka keskellä hän sanoi: "Nää on vain lauluja. Ei mitään sen kummempaa. Vain lauluja."

Musiikkilyriikan alalla en ole kuullut tämän syvällisempää analyysia.

Yöllinen kysymys

Tapauksesta on ties kuinka kauan.

Olin hautaamassa vanhaa miestä, ja ennakkotapaamisessa kysyin hänen vaimoltaan, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.

Yhtään empimättä mummo kertoi siitä, kuinka mies oli herättänyt hänet vuoteesta keskellä yötä, tarttunut olkapäästä ja kysynyt: "Annatko anteeksi?"
Vaimo oli vastannut: "Annan anteeksi."
Mies oli jatkanut: "Annatko anteeksi ihan kaiken?"
Siihen taas vaimo: "Annan anteeksi ihan kaiken."
Mies oli puristanut olkapäästä ja nukkunut taas.

Mummo sanoi, että tämä kahden minuutin keskustelu oli tärkeämpi kuin ammatit, talon rakentamiset, työpaikat, yhteiset lomamatkat ja perhejuhlat.  

"Sinne se menee samaan sarjaan lasten syntymien kanssa. Ehkä vähän ylikin."

Motivointi, sijoittelu ja ajoitus

On kirjoja, jotka vanhentuvat, mutta joiden viisaudesta ei ikinä pääse eroon, vaikka ilmestymisestä olisi kulunut neljäkymmentä vuotta. Amerikkalaisen yritysjohtajan Lee Iacoccan Autoelämäkerta on ollut minulle sellainen.

Iacocca oli ensin luomassa Ford Mustangia, joka oli poikkeuksellinen menestysauto kuusikymmenluvun Amerikassa. Sittemmin hän nousi itse Henry Ford II:n kakkosmieheksi, kunnes tämä arvostelukykynsä menettänyt johtaja heitti liian lahjakkaan apulaisensa tylysti syrjään.

Saman tien Iacocca palkattiin suoritustilassa olleelle Chryslerille. Jollain käsittämättömällä tavalla hän uitti sen pintaan. Työpaikkoja pelastui niin paljon, että hänestä tuli kansallissankari. Presidenttiehdokkuutta hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan.

Olen oppinut Iacoccalta johtajuutta ja päätöstenteon lakeja.

Johtajuudesta Iacocca sanoo, että se on lähes yksinomaan muiden ihmisten motivoimista. Siitä seuraa kaikki muu hyvä, kuten se että osaa sijoittaa ihmiset oikeille paikoilleen. Joku on hyvä huilisti, mutta tämä ei todista mitään hänen pianonsoittotaidostaan.

Liikemaailmassa on lisäksi kyse ajoittamisen taidosta. Markkinatutkimuksilla ei ikinä saada kasaan kaikkia tosiasioita. Kun yhdeksänkymmentä viisi prosenttia faktoista on koossa, kuluu automaailmassa vielä puoli vuotta ennen kuin puuttuvat viisi saadaan kokoon. Silloin ollaan jo myöhässä. Täytyy aavistaa oikea hetki ja uskaltaa.

Raamattu, isolla vai pienellä?

Niin kuin sanasta Jumala niin myös Raamatusta kysellään, onko se kirjoitettava isolla vai pienellä alkukirjaimella. Kuitenkin Raamattu pysyy joka tapauksessa Raamattuna, kirjoitetaanpa se miten tahansa. Sen sijaan Jumalalla ja jumalalla on oleellinen merkitysero.

Perusvastaus on yksinkertainen. Raamattu kirjoitetaan isolla alkukirjaimella niin kuin muidenkin kirjojen nimet. Tietysti joku voi valita iso kirjaimen myös kunnioituksesta, mutta oikea valinta ei riipu lainkaan siitä vaan silkasta oikeinkirjoituksesta. Sekä Raamattu että Kalevala ovat isolla kirjaimella kirjoitettavia sanoja.

Mahdollinen poikkeus tehdään silloin, kun Raamattuun viitataan esineenä. Niinpä on oikein lähettää rippikoululaisille viesti: "Ottakaa huomenna raamatut mukaan." Saman mallin mukaan vihkiraamattu ja rippiraamattu ovat pienen alkukirjaimen sanoja. Pientä kirjainta käytetään muutenkin yhdyssanoissa, kuten sanoissa raamatunkäännös tai raamatuntulkinta. Kuvainnollisesti voidaan puhua vaikkapa puutarhanhoidon raamatusta, kun ei tarkoiteta varsinaista Raamattua.

Joku voi miettiä sitäkin, pitäisikö Raamattu merkitä kirjoituksessa kursivoinnilla tai lainausmerkeillä. – Ei kursivoida eikä tule lainausmerkkejä. Sama pätee Kalevalaan.

Kirjoja joita ei lueta mutta kannattaisi kyllä

On hyvä lukea yleisesti tunnettuja kirjoja, jotta tietäisi mitä muut ajattelevat. Ehkä vielä tärkeämpää on lukea unohdettuja ja sivuutettuja kirjoja, jotta löytäisi omaakin ajateltavaa. Tässä on kymmenen ehdotusta.

Selja AHAVAN Ennen kuin mieheni katoaa: Hankin tämän kirjaa oppiakseni, miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuolensa. Kyllä se siitä selvisi. 

Ivo ANDRICIN Drinajoen silta. Keltaisen kirjaston unohdettu klassikko, joka kertoo millaista elämää liittyy nykyisessä Bosnia ja Hertsegovinassa olevaan siltaan. Kirja on elämäntarinoita täynnä

Gerd GIGERENZERIN Miten säilyttää äly älymaailmassa. Tietokirja älyteknologian rajoista ja mahdollisuuksista. Erittäin ajankohtainen.

Jaakko HEINIMÄEN Pyhä nauru. Kuvaa uskonnon ja naurun suhdetta. Mikään uskonto tai instituutio ei ole onnistunut valjastamaan naurua omiin tarkoituksiinsa. Se on opposition viimeinen turvapaikka.

Eetu JULININ 347. Asepalvelusajasta ei ole nykykuvauksia. Julinin kiitettyä kirjaa en ole vielä lukenut, mutta se kiinnostaa.

Hannu JUUSOLAN Israelin historia. Monella on vahvat mielipiteet muttei tosiasioita. Lähi-idän tutkimuksen professori kertoo viileän objektiivisesti, ketkä ovat kenenkin puolella ja miten nykyhistoriaa on luotu vuoteen 2005.

Luiz RUFFATON Rutosti hevosia. On hyvä kurkistaa omien suorakulmioidensa ulkopuolelle. Tämän kirjan mukana pääsee Brasilian karuun arkipäivään. Muuten, siellä ovat paraikaa lämmöt nousseet 44 asteeseen.

Sonja SAARIKOSKEN Naisvangit. Tietokirja kiven sisällä istuvista naisista. Heitäkin on.

Jouko SIROLAN Käsijarru kukkapenkissä. Kummallinen mutta valloittava kirjoituskokoelma. Jos pitää absurdista, tässä on tekstiä siihen nälkään.

Lauri VIITA: Moreeni. Laitetaan yksi klassikkokin joukkoon. Eihän tämä vain ole yleissivistyksesi aukko?

Tom WOLFEN Turhuuksien rovio. Joskus tätä ehdotettiin kaivatuksi "suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi". Ei se sitä ollut. Saattoi olla silkkaa viihdettäkin, mutta mennessään se vei. Ei kovin uusi kirja, mutta jos kirja kannattaa yleensä lukea, se kestää aikaa.

Kanadalaisten mukana olisin buuannut kansallislaululle

Suomen ja USA:n välisen jääkiekko-ottelun alkaessa kanadalainen yleisö osoitti "epäkunnioittavaa asennetta", kun kuului Yhdysvaltain kansallislaulu. Ylen toimittaja Juuso Paasi paheksui käytöstä: "Äänekkäitä buuauksia kansallislaulun päälle. Koko veisun ajan. En muista kokeneeni vastaavaa." Viime yön amerikkalaisessa paikallispelissä buuaukset jatkuivat.

Ylen toimittaja on esimerkki siitä, millaisessa kuplassa tai peräti poterossa osa urheiluihmisistä elää. Viimeistään vuoden 1936 Berliinin olympialaisista lähtien on ollut selvää, että urheilu on peruuttamattomasti kietoutunut kansallisuusaatteeseen, tuohon pirulaiseen, joka on ratkaisevin syy kaikkiin valtioiden välisiin sotiin.

Paasi "ei muista". Hän ei muista esimerkiksi sitä, millä eläimellisellä raivolla Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue pelasi MM-kisoissa Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1969, kun maa oli tullut Neuvostoliiton miehittämäksi edellisvuoden elokuussa.

Jos kerran politiikka ei kuulu urheiluun eivätkä kanadalaiset saa viheltää eteläisille naapureilleen, niin miksi ihmeessä Venäjä ei saa lainkaan osallistua kisoihin, ei edes vihellysten saattelemana?

Presidentti Trump on juuri ilmoittanut, että Kanadasta tulee Yhdysvaltain 51. osavaltio. Malttaisivatko suomalaiset vaieten kuunnella naapurin kansallislaulua, jos Ruotsin pääministeri olisi juuri kertonut tekevänsä Suomesta Itä-Ruotsin maakunnan? 

Buuaus on ainoa keino, jolla "tavallinen kanadalainen" saa mielipiteensä kantamaan kaukaiseen Suomeen saakka.

Sanaväännös

Vältän tiukasti kannanottoja, jotka voi tulkita ensisijaisesti jonkin poliittisen puolueen kannattamiseksi tai vastustamiseksi. Yhdysvallat on kuitenkin niin kaukana, että ehkä heikäläisistä voi lohkaista, varsinkin kuin olin keksivinäni näppärän sanaväännöksen, vain yhden tavun kokoisen.

Jeesuksen sanat vuorisaarnasta (Matt. 5):

"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. 

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.'  Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö republikaanitkin tee niin?

Hyväksyminen, muuttaminen ja erottelukyky

Ulos lähtiessäni otan mukaan kotiavaimet, rahat tai kortin, kännykän ja silmälasit. Ihminen tarvitsee arjessaan myös vakioajatuksia, jotka tulevat nopeasti mieleen ilman, että niitä erikseen kaivelisi muistista. Ne ovat hätäapuja elämän kriiseihin.

Taannoin kirjoitin siitä, kuinka hyödyllistä on erottaa harmit ja murheet toisistaan. Yhtä hyödyllinen elämän periaate on lausuttu tunnetussa AA-rukouksessa: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan." 

Aivan tuollaisena rukouksesta ei ole kannattelemaan koko elämää. Sen ongelmana on keskittyminen yhteen minään. Ihminen ei voi yksin muuttaa kaikkia asioita, mutta mahdollisuudet kasvavat huomattavasti, jos kutsuu mukaan edes yhden kaverinsa tai vaikkapa he kaikki. Osana suurta kansanliikettä voi jo muuttaa maailmaa. Niinpä monikkomuoto toimisi paremmin: "–  – rohkeutta muuttaa se, minkä voimme muuttaa."

Lauseen tekijänoikeudet kuuluvat tiettävästi amerikkalaiselle teologille Reinhold Niebuhrille, ja niitä on kunnioitettava. Se vuoksi annan rukouksen kuitenkin olla siinä muodossa kuin se on.

Rukousta on sanottu myös tyyneysrukoukseksi. Se on vähän outoa, sillä se kutsuu tyyneyden ohella myös rohkeaan toimintaan ja viisaaseen erotteluun.

Moni ihminen on keksinyt käyttää tätä rukousta elämässään. Esimerkiksi Yö-yhtyeessä vaikuttanut ja sittemmin edesmennyt muusikko Olli Lindholm sanoi: "Olen ollut nyt raittiina 18 vuotta. Tänä päivänä minulle läheisin rukous on AA-kerhon tyyneysrukous. Osaan sen ulkoa, koska tarvitsen sitä päivittäin."

Olli Lindholm nuorten ympäröimänä Jämsässä Patalahden taukopaikalla.

Kurkistaisinko punaisten vaatteideni taakse?

Cristiano Ronaldo on elämäni punaisia vaatteita. En voi sietää maailmantähteä, jota ei näe onnittelemassa maalin tehnyttä pelikaveriaan ja joka nousee joukkuekuvassa varpailleen näyttääkseen pitemmältä kuin muut.

Punaisena vaatteena Ronaldo on vaaratonta lajia. Jos en aktiivisesti seuraa juuri häntä, maailmani ei mene siitä rikki, ei edes jalkapallomaailma.

Tuhoisampaa on, jos ei katso niiden punaisten vaatteiden taakse, jotka kertovat omien näkemysten vastaisista ajatuksista. Juuri vastapuolen maaperällä on seikkailtava. Jos tykkää viihtyä vain mieleistensä kuplissa, rakentaa lopulta poteroa, ja sodat alkavat poteroista.

Sen sijaan kurkistamalla punaisten vaatteiden taakse näkee oman ajattelunsa heikkoudet, sillä on hyvin vähän sellaisia näkemyksiä, jotka eivät ikinä olisi lainkaan oikeassa, eivät miltään kohdin.

Punaisten vaatteiden takana voi edes joskus pitää keskustelua yllä tai ainakin sen mahdollisuutta. Se on rauhantyötä parhaimmillaan. Vaikkei siellä kykenisi edes keskusteluun, pysyy ainakin perillä siitä, mitä toisella puolella ajatellaan. Pohtimalla sikäläisiä mielipiteitä voi vähintään terävöittää omia ajatuksiaan.

Niinpä boikotoin boikotteja, estän estämisiä ja poistumisen sijasta yritän olla paikalla entistä paremmin. Käytännön sovellukseni on tämä: käydessäni kirjastossa tarkistan aina, onko Vapaa-ajattelijasta ilmestynyt uusi numero.

Luin kirjan enkä edes muista että luin

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kolme erinomaista romaania, Rosa Liksomin Väylä, Olli Jalosen Stalker-vuodet ja Pirkko Saision Passio.

Väylän lehmät muistan hyvin, ja parhaiten on jäänyt mieleen Stalker-vuodet. Se osui johonkin. Passiosta en muista varsinaisesti mitään. Jonkin esineen mukana kuljettiin aikakaudesta ja paikasta toiseen.

Tuleeko kirja arvokkaaksi vasta sitten, kun siitä muistaa jotain? Kaikkein tärkeimmät jäävät kyllä mieleen. Karamazovin veljesten teemat nousevat ajatuksiini lähes päivittäin, ja monen muun suomalaisen tavoin muistan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä ulkoa. Kafkan Oikeusjutusta osaan jopa siteerata sen alkulausetta: "Joku oli varmasti panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa."

Kirjan merkitys ei tule vain sisällön muistamisesta. Olen lukenut Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kahdesti, mutta en osaisi kuvata sen sisältöä. Kuitenkin se on kouraissut syvältä.

Kirjojen ohella on elämäntapahtumia, jotka ovat olleet tärkeitä mutta eivät ikimuistettavia. Moni sanoo unohtaneensa lastensa vauvavuodet melkein tyystin, vaikka ne ovat olleet elämän merkityksellisintä aikaa. 

Kirjahyllyssäni on kuitenkin muutamia kirjoja, joiden koko olemassaolon olen unohtanut, vaikka tiedän ne lukeneeni. Tässä on unohdusta jo liian paljon. Ruben Gallegon Valkoista mustalla ei palaudu mieleeni edes takakannen esittelystä.

Olen tyytyväinen, että olen lukenut Saision Passion. Ei tosin tekisi pahaa, vaikka muistaisin sen sisällöstäkin jotain.

Olen lukenut tämänkin kirjan, vaikka en muistanut edes sen olemassaoloa.

Penkkarit 2025, ikkuna nuorten elämään

Penkkareista  voi kurkistella aikuisuuden ovia kolkuttavien nuorten elämään.

Tänä vuonna tamperelaisissa  julisteissa eniten esillä ollut nimi oli odotetusti Donald Trump. Eräs lukio julisti mahdollisuuksia päästä ylioppilaiksi, koska rikollisestakin voi tulla presidentti. Myös Kamala Harris oli päässyt mukaan, lähinnä suomalaisia huvittavan nimensä takia. Muuten olivat esillä Petteri Orpo (hänkin nimensä takia), Riikka Purra (ja myös hän samalla perusteella) ja Alexander Stubb.

Heikki Silvennoista muistettiin. Kaikista julisteista minua ehkä eniten huvitti se, jossa oli Silvennoisen naama sketsistä Tonnin seteli. Kuvatekstissä ilmeen kerrottiin olevan siitä tilanteesta, kun sukulaiset näkevät todistuksen.

Ajan ilmiöistä huumoria olivat synnyttäneet ruokarobotit, Afrikan tähti, irronneet ankkurit ja faktantarkistus. 

Paikallista huumoria oli kaksoistutkintoa suorittavien julisteessa: "Yhdestä koulusta valmistuminen olisi liian helppoa."

Kaksi vuotta sitten minua hätkähdytti se, kuinka paljon nuorten mielenterveysongelma oli esillä. Tänä vuonna teema oli väistynyt. Ehkä maailma on vielä hullumpi.

Mölyämisen auktoriteetti

Teologi ja filosofi Paul Tillich on kirjoittanut siitä, että auktoriteettejä on kahta lajia. Toinen on periaatteellinen. Se perustuu virkaan, hierarkiaan tai asemaan. Kenraalilla on valta luutnanttiin, ja luutnantilla on valta korpraaliin riippumatta siitä, kenen tiedot ovat oikeita ja kuka osaa soveltaa niitä viisaimmin. Vanhassa siviilimaailmassa pormestarit, opettajat ja papit saattoivat luottaa siihen, että pelkällä tittelillä saattoi hallita ihmisiä. Tämä asemaan perustuva valta on suurelti mennyt.

Toiseksi on olemassa faktinen auktoriteetti. Se perustuu siihen, että jollakulla on osaamiseensa, taitoonsa tai ymmärtämiseensä perustuvaa valtaa. Tämä auktoriteetti ei ole kadonnut maailmasta ainakaan kokonaan. Kyllä nuoret yhä tunnistavat lähellään elävistä aikuisista, kuka on pätevä ja kenellä on myötätuntoinen asenne. Työelämässäkin vankkumattomin vaikutusvalta on niillä, jotka osaavat ja ovat perillä.

Julkisessa keskustelussa on jäänyt huomaamatta, että eniten auktoriteetteja ei romuteta koulussa vaan ehkä yllättäen aikuisten maailmassa. Siellä on alkanut hallita vaikutusvallan laji, jota Tillich ei vielä osannut nimetä, eli mölyämisen auktoriteetti. Sen välineitä ovat metelöinti, tutkijoiden vaientaminen, varmennetun tiedon kyseellistäminen ja piittaamattomuus numeroista. Sen perustana ovat seuraajien määrä, pöyristämisen kyky, tykkäämiset, ansaitut eurot ja dollarit. 

Siinä maailmassa totta on se, mikä siltä vain tuntuu. Pitää huutaa, päivitellä ja kohkata. Sydämen sivistyksellä tai sielunpohjan viisaudella ei ole väliä, nehän ovat vain hidasteita nopeiden reaktioiden maailmassa.

Kynttilöiden teemapäivä

On erikoista, että nykyäänkin on kynttilänpäiväksi nimetty teemapäivä. Keskiajalla juuri tänä sunnuntaina tuotiin koko vuoden kynttilät siunattaviksi.

Kynttilä on jotain kukkasen ja esineen välimailta. Hentoudessaan se vaatii suojelua. Sitä on varjeltava sateelta, tuulelta ja kaatumiselta.

Toisaalta siinä on voimaa ja se saa aikaan suuria. Kun pimeässä illassa sytyttää kynttilän, voi hämmästellä, kuinka niin pieni valo voi pyyhkäistä tieltään niin paljon pimeyttä. Se karkottaa pilkkopimeän aivan tykkänään. Jos kyntilöitä on paljon, ne voivat saada kivenkin halkeamaan.

Kynttilän ympärille syntyy tarinoita. Monesti olen muistellut seuraavaa tapausta:

Perhe oli muuttanut jouluksi uuteen kotiin, ja oli se ilta, kun kaikki paistoivat kinkkuja. Asuinalueen muuntaja paukahti ja koko alue pimeni, niin myös tämä koti. Mistään ei löytynyt taskulamppua, mutta vihdoin syntyi idea, että onhan esikoisen kastekynttilä. Se kaivettiin esille, ja sen valossa oltiin joulukuun iltaa.

Kysyin kertomusta kuullessani, näkyikö yhden kynttilän valossa kuitenkin kaikki se, mikä lopulta piti näkyä. Minulle vastattiin, että kyllä... oikeastaan kaikki tarpeellinen näkyi.

Kysyin edelleen, näkyikö kynttilän valossa oikeastaan enemmän kuin olisi näkynyt suuremmassa valossa. Pian sain vastauksen että... kyllä vain. Tuli ymmärretyksi jotain, mikä muuten olisi jäänyt ymmärtämättä.