Yritys nähdä draamaa juhannusyössä

Juhannussauna vaati puiden pilkkomista. Niinpä menin liiterille ja otin kirveen esille. Sen terä ei ollut parhaimmillaan, mutta sai kelvata, eikä pariin saunanpesälliseen tarvittu paljon.

Työhön ryhdyttyäni lensi roska silmään, mutta tein sitkeästi puut valmiiksi, sytytin kiukaan alle tulet ja vasta sitten ryhdyin hoitamaan itseäni. Roska pysyi silmässä eikä lähtenyt koko aattoiltana. Se oli kiusallinen vaiva. 

Silmä ei sallinut nukkumista. Makasin sängyssä tunnin verran unen ja valveen rajoilla, kunnes annoin periksi kahdelta yöllä.

Päättelin, että oli viisaampi lähteä päivystykseen kuin pyöriä koko yö vuoteessa. Ajoin tunnin matkan ja pelkäsin tulevani samaan jonoon humalaisten ja puukotettujen kanssa, mutta olin terveyskeskuksen ainoa potilas ja pääsin saman tien lääkärille. Hän puudutti silmän, noukki roskan ja antoi tunnustusta, että olin tullut lääkäriin. Kotikonstit eivät olisi auttaneet.

Kahdella toimivalla silmällä ajoin takaisin mökille ja nukuin aamulla pitkään.

Missä on draaman käännekohta? Mitä merkittävää tässä oli? Miten tämä tarina auttaisi ymmärtämään elämää? - Ei missään, ei mitään, ei millään tavoin.

Enimmälti elämä on tällaista, tuskin kertomisen arvoista, ja kuitenkin se on ainoa elämä, joka on meille annettu.

Tämä on toinen niistä kahdesta juhannusyöstä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni. Toinen oli se, kun olin yövuorossa ja satoi taivaan täydeltä varhaisesta illasta aamuun saakka. Mitään raportoitavaa ei ollut.

Neljä romaania, jotka valaisevat aihettaan

Kesälomalla voi laskea aivonsa vapaalle ja lukea vaikkapa dekkareita, tai sitten voi heittäytyä keskittymistä vaativiin kirjoihin, joiden avulla voi laajentaa elämännäkemyksiään. Esittelemäni neljä romaania kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Niitä kaikkia yhdistää se, että ne eivät ole vain romaaneja, vaan ne käsittelevät aivan tiettyjä ilmiöitä ja tuovat niihin ymmärrystä.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Uudemman historiankirjoituksen kiinnostavimpia vaiheita oli se, kun Neuvostoliitto hajosi, omaisuus jaettiin uusiksi ja Venäjä näytti hetken kulkevan kohti demokratiaa. Näihin vuosiin ei ole parempaa opasta kuin nobelistikirjailija Aleksijevitšin dokumenttiromaani.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Halusin tietää, mitä lähiyhteisössä tapahtuu, kun yksi ihminen alkaa korjata sukupuoltaan. Ahavan romaani antoi vastauksia. Ilmeni, ettei prosessi ole ainoastaan suloista tarinaa ihmisen identiteetin löytymisestä. Läheltä tarkastellen tämäkin tapahtuma on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Eetu Julin: 347. Nykymuotoisesta asepalveluksesta on kirjoitettu perin vähän. Julinin kirja täyttää aukkoa. Voisi kuvitella, että romaanin pohjana ovat kirjailijan omat päiväkirjat. Niin tarkasti ja pätevästi alokaskauden tapahtumat tulevat kirjatuiksi. Puolivälissä teos lässähtää kömpelöksi kolmiodraamaksi, mutta vahvan alkuosan takia se kannatti lukea.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito. Aihe on vaikea kirjoittajalle, joka ei voi kertoa omista kokemuksistaan. Narkomanian kokemusasiantuntija on kuitenkin tarkistanut Korvaushoidon yksityiskohdat. Huumesurkeuden keskellä on kaksi positiivista henkilöhahmoa tuomassa kirjaan tarvittavaa sävykkyyttä.

Urheilun juhlaa suviyössä ja rynnäkkökiväärejä

Seuraamani urheilulajit ovat vaihtuneet. Jalkapallo pitää pintansa, mutta hiihto lakkasi kiinnostamasta Lahden dopingkisojen jälkeen ja mäkihyppy on mennyt muuten pilalle.

Saga Vannisen mukana olen innostunut moniotteluista, ja suunnistuksen TV-lähetykset ovat aivan parasta.

Jukolan viestissä oli haastatteluja telttakylästä, maalialueelta ja metsästä kisan keskeltä. Oli asiantuntijoiden studio. Saatiin kuvaa metsän siimeksen juoksijoista ja drooninäkymistä, joissa otsalamppujen valot juovittivat kesäyötä. 

GPS-kartoilta saattoi seurata joukkueiden etenemistä. Reitinvalinnoissa oli spekuloitavaa, ja ruudun kartalta näki, kuinka suunnistajat löysivät rasteja tai juoksivat niiden ohi.

Sitten oli jotain asiankuulumatonta, joka hämmästytti. 

Jukolan viestin lähtökomentoa ei ammuttu perinteiseen tapaan starttipistoolilla. Vissiin ajatellaan, että se on so last season, jotain tunkkaista YYA-aikaa. Lähtölaukaus ammuttiin rynnäkkökivääreillä.

Siis rynnäkkökiväärejä Jukolan viestissä ja Suomen suviehtoossa.

Etikka ja lihapullat eivät kuulu yhteen, eivät myöskään rynkyt ja kesäluontoa juhlistava urheilutapahtuma. Rynnäkkökiväärien paikka on kasarmilla ja sotaharjoituksissa.

Väkivallan todellisuus ei tule arkeemme maanvyörynä. Se tulee tappoaseiden normalointina, lähes huomaamattomina pilkkuina kuin home, ja kun niiden pilkkujen sallitaan tulla ja jäädä, lopulta koko elämä on homeessa.

Puukotuksen jälkipuheet

Julkaisin Pirkkalan paikallislehdessä kolumnin "Puukotuksen jälkipuheet". Oheinen tekstini on muokattu ja lyhennelty siitä. ALKUPERÄINEN JA TÄYSIMITTAINEN TEKSTI ON TÄÄLLÄ. Suosittelen linkin avaamista. Se on parempi kuin tässä näkyvä versio. 

 

Monet Pirkkalan Vähäjärven koulun puukotustapausta matkan päästä kommentoineet "asiantuntijat" eivät ole paljonkaan auttaneet tapahtumien ymmärtämistä. 

Julkisessa keskustelussa on viitattu nuorten mielenterveyspalvelujen niukkuuteen, kuraattorien vähäisyyteen, heikentyneisiin Pisa-tuloksiin, kontrollin puutteeseen, hallitusohjelman säästöihin, väkivaltaisiin somealustoihin ja naisvihaan.

Näistä kaikista on tietysti hyvä keskustella, mutta ne eivät selitä juuri sitä, miksi Pirkkalassa tapahtui niin kuin tapahtui. Sosiologia selittää yleisiä ilmiöitä, mutta yksittäisen nuoren käytökseen tarvitaan ennen kaikkea psykologiaa. 

Kyse on siitä, että ilmansaasteet lisäävät syövän määrää, mutta kukaan ei tiedä, mikä nimenomainen syöpätapaus johtuu ilmansaasteista. Niinpä on mahdotonta esittää valtakunnan kouluoloihin yksittäistä parannusta, jonka ansiosta Pirkkalassa tapahtunut olisi jäänyt tapahtumatta. 

Luultavasti puukottajan perimmäiset motiivit eivät ikinä selviä. Hän on keskenkasvuinen nuori, joka päivä päivältä etääntyy rikoksen aikaisista tuntemuksistaan. Hyvin mahdollisesti hän koko lopun elämänsä kyselee: "Mikä ihme minuun meni?"

Edelleen on turha kysellä, miksi koulun huoliharavat eivät toimineet. Niitä ei ole luotu hyvisten tarkkailuun, eikä jokaisen ihmisen mielentilaa voida täysin tuntea. Häiriköiden avuntarve huomataan helpommin, kun taas moitteettomat koulumenestyjät ovat niin sanotusti tutkan alapuolella.

Oliko Jeesus luterilainen?

Tarkkailuluokkia ei ole pitkään aikaan ollut missään muualla kuin talouspoliitikkojen uhkailuissa, mutta yli neljäkymmentä vuotta sitten niitä oli. Minäkin olin jollain sellaisella tuntiopettajana. Olin opetusmetodieni puolesta melkoinen aloittelija, mutta jotenkin selvisin. En tosin ole varma, opinko enemmän oppilailta vai oppilaat minulta.

Muuan keskustelu on jäänyt erityisesti mieleeni. Eräs poika tahtoi tietää, oliko Jeesus luterilainen.

Hetken mietittyäni rupesin kerimään vastausta kokoon. 

Sanoin, että tapahtumat ja ihmiset on aina asetettava aikajanalle. Jeesuksen syntymästä oli melkein kaksituhatta vuotta, kun taas Lutherista oli kulunut suunnilleen viisisataa vuotta. Luther oli siis huomattavasti myöhäisempi kuin Jeesus. Niinpä minun täytyi vastata, ettei Jeesus ollut luterilainen. Tämän aikajärjestyksen takia hän ei voinut olla.

Niinhän sitä voi selittää.

Vastauksen saatuaan poika ei sanonut mitään, tai ehkä jo ajattelikin muita asioita. 

Tai sitten hän mielessään tuumasi, että mitäs ihmettä tämä meidän kirkkojuttu sitten oikein on. Ollaan luterilaisia, eikä edes Jeesus ollut.

Ei voi vangita enempää kuin koppeihin mahtuu

Minulla on mielipiteeni Elokapinasta, mutta sivuutan ne tässä tekstissä. Sen sijaan keskityn erääseen sivuasiaan, joka liittyy Elokapinaa koskeviin uutisiin. Kyse on vallankäytön rajoista.

Elokapinan mukaan yli 400 mielenosoittajaa on paraikaa valmiina siihen, että heidät otetaan kiinni. Liikkeen mukaan poliisilla ei kuitenkaan ole riittävästi paikkoja, jonne voisi sijoittaa näin suuren määrän ihmisiä. 

Samat ongelmat liittyvät yleensäkin vankeusrangaistusten koventamiseen. Lakien ja tuomioistuinten koventunut linja on johtanut Suomessa siihen, että vankiloihin ei enää mahdu. Tietysti niitä voidaan rakentaa lisää, mutta nykyisissä talousrajoissa ne ovat epäilyttäviä investointeja. 

Jokainen vanki maksaa yhteiskunnalle. Sonja Saarikosken kirjan Naisvangit mukaan vankilapäivän hinta on 225 euroa ja avolaitospäivän 165 euroa. Se on kallista lystiä. Mielelläni sijoittaisin verorahat muualle, koska tutkimusten mukaan rangaistusten pidentäminen ei vähennä rikollisuutta.

Jopa hirmuvaltiailla on rajansa. Kuolemaa pitemmälle heidän valtansa ei ulotu. Nobel-kirjailija Thomas Mann antaa Joosefin sanoa romaanissa Joosef Egyptissä: "–  – minun kärsimykseni rajoittuu sen rajoihin, mitä ihmisen on mahdollista kestää, ja sanottakoonpa noita rajoja suppeiksi tai hyvinkin avariksi, kärsimykset eivät voi ulottua niiden yli, sillä niillä on äärensä ja rajansa."

Sinnikkyyden kaltainen lahjakkuus

Tapasin kevään ylioppilasjuhlissa päivänsankarin, joka ei aidossa vaatimattomuudessaan kyennyt salaamaan erinomaisia tuloksiaan. Hän toppuutteli kiittelijöitään sanomalla, että arvosanat olivat kieltämättä hyviä, mutta hän ei ollut saavuttanut niitä helposti. Hän ei ollut mielestään erityisen lahjakas, vaan hän oli joutunut tekemään tulostensa hyväksi paljon työtä. 

Kohtuullinen nöyryys on nuoressa miehessä kunnioitettava piirre, mutta sittenkään en ollut hänen kanssaan aivan samaa mieltä.

Ihminen pystyy kieltämättä säätelemään tekemistensä määrää, mutta unohtuu helposti, että pohjimmiltaan myös sinnikkyys ja ponnistelemisen kyky ovat lahjakkuuden lajeja. Joillakuilla on luonnostaan pitkäjänteisyyden kyky, jota toisilla ihmisillä ei vain ole. Se on peritty ominaisuus samalla tavoin kuin matikkapää tai juoksunopeus.

Lukiessani Garri Kasparovin kirjaa tämä ylioppilas tuli mieleeni. Kasparov on kaikkien aikojen parhaita ja kuuluisimpia shakin maailmanmestareita.

Näin Kasparov kirjoittaa: "Kyky ajaa itseään eteenpäin, jatkaa työskentelemistä, harjoittelemista, opiskelemista muita enemmän on itsessään lahjakkuus. Jos kuka hyvänsä voisi tehdä niin, kaikki tekisivät niin. Sitä on kehitettävä, jotta se kukoistaisi, kuten on kaiken lahjakkuuden laita."

Vilkaise karttaa ennen kuin menet

Sananlaskuissa on viisautensa, mutta niin on myös tyhmyytensä. Sopimattomassa paikassa on suorastaan loukkaavaa lohkaista: "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Järjenvastaisuuden esimerkki on tämä: "Ei pidä mennä siitä, mistä aita on matalin."

Suunnistajaa ei puolestaan auta ajatus siitä, että kaikki tiet vievät Roomaan. Puolalainen aforistikko Jerzy Stanislaw Lec sanoi kyynisesti: "Kaikki tiet vievät Roomaan, paitsi keskitiet."

Ajatusta kaikkien teiden yhdenveroisuudesta on toistettu esimerkiksi uskontokeskustelussa. Epämuodikkaasti olen uskomatta siihen.

Jos haluaa Roomaan, neuvoisin jonnekin muualle kuin Hyttyskorventielle, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä. Päinvastaisessa suunnassa on Tyrkköläntie, mutta se on umpiperä. Jos päättää mennä Roomaan pohjoisen kautta ja valitsee isommat tiet, pääsee Tornioon ja Haaparannalle. Sieltä voi kääntyä etelään, ja joskus Rooma kieltämättä tulee vastaan. Reitti on kuitenkin pitkä kiertotie, ja luultavasti kulkija on perillä paljon sen jälkeen, kun olisi pitänyt olla jo. 

Tämän takia kannattaa kuunnella niitä, jotka tuntevat kartat ja ovat perillä ilmansuunnista. On hyvä tietää, millaisia teitä osaavat kulkijat ovat valinneet, jos ovat aikoneet päästä perille. 

Kirjallisuuden hyödyllisyydestä

Ammattini perusvaatimuksia on kyky aloittaa keskustelu toisen ihmisen kanssa. Joskus se on helppoa, koska hoidettavana on jokin yhteinen tilanne, kuten häät, ristiäiset tai hautajaiset. Esityslista on valmiina. 

Kadulla satunnaisesti tavatun tutun kanssa voi jatkaa edellisestä tapaamisesta tai mennä yhteisiin muistoihin.

Ulkomaalaisen kanssa maiden vertailu tulee ensimmäisenä mieleen. Jos itse ei ole matkustellut toisen kotimaassa, ilmasto on takuuvarma puheenaihe. Kuinka paljon sataa? Millaisia ovat talvet? Jokaisessa maassahan on jonkinlainen säätila. 

Jalkapalloa pelataan ympäri maailmaa. Toinen osaa sanoa ainakin sen verran, ettei ole siitä kiinnostunut. Parhaimmillaan päästään äkkiä tunnetasolle. Muuan tuttu kertoi keskustelleensa vietnamilaisessa taksissa Jari Litmasesta. Unohtumattomia hetkiäni ovat olleet madridilainen taksikyyti ja tikkurilalaisella huoltamolla kohtaamani brasilialainen.

Joskus tärppää myös kirjallisuus. Jos jokin kirja on suomennettu, se on todennäköisesti iso nimi myös kotimaassaan.

Eräältä albanialaiselta kysyin ensimmäiseksi, tunsiko hän Ismail Kadarén, ja hän sanoi tietysti tuntevansa. Sain heti todistetuksi, että olin positiivisesti kiinnostunut hänen kotimaastaan. Olen lukenut Kivisen kaupungin kronikan ja Kolme surulaulua Kosovolle. Sain tietää, että Kuolleen armeijan kenraali olisi Kadarén pääteos. Se on minulta vielä lukematta.

Yleinen mielipide aivan kaikesta

Olen
valtionvelasta, Gazasta, Israelin boikotoinnista, välituntien kännyköistä, rasismista, jääkiekkomaajoukkueesta, hoitajamitoituksesta, homoparien kirkollisesta vihkimisestä, soteleikkauksista, Ukrainan tukemisesta, Trumpin tulleista, euroviisuista, koulukuraattorien määrästä, hoitotakuusta, marginaaliverosta, Sibelius-viulukilpailusta, inkluusiosta, väkivallasta, tietokonepeleistä, tunnin junasta, runkoverkosta, korjausvelasta, syntyvyyden laskusta, yritystuista, ilmastonmuutoksesta, tekoälystä, biodiversiteetistä, kolmostien oikaisusta ja paavin valinnasta

samaa mieltä kuin kaikki muutkin viisaat ihmiset.

En lisää samanmielisiä, itseään toistavia kirjoituksia. Tyydyn lainaamaan Marianne Alopaeusta: "Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa."