Kun kieltää, samalla yllyttää

Olen ollut kolme ja puoli vuotta Jämsänkosken seurakunnan nuorisopastorina. Ne olivat tärkeitä, unohtumattomia vuosia, joihin liittyy paljon hienoja muistoja. Tein myös virheitä, joista päätin, että niihin en enää sortuisi.

Kielsin pelikortit, koska ajattelin, että niiden mukaan ottaminen johtaisi rahasta pelaamiseen.

Kieltoni ei estänyt poikia ottamasta kortteja mukaansa, ja koska he tiesivät perusteluni, he innostuivat pelaamaan nimenomaan rahasta. Ilmiö kasvoi lähes hillittömyyteen saakka. Pojat ymmärsivät, etten kuitenkaan jakelisi heille rangaistuksia, vaan katsoisin asioita sormien läpi. He pelasivat, ja minä olin pitävinäni linjastani kiinni, ainakin aluksi. Jos oikein muistan, lopulta en enää maininnut korteista mitään. Perinne oli kuitenkin syntynyt.

Maailma muuttuu, ja minäkin olen muuttunut. Nykyään minulta saa tulla nuorten reissuilla lainaamaan pelikortteja. Niitä on aina repussani, eikä rahasta pelaaminen ole ongelma.

Yllättävin kertomus siitä, että avioliitto voi kestää

Olin yläkoululla kertomassa papin elämästä. Ryhmät vaihtuivat taajaan tahtiin, ja joka ryhmälle oli varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia.

Olin valinnut sellaisen metodin, että taululle kirjoitettuna oli noin viisitoista adjektiivia. Oppilaat saivat valita niistä aina yhden, ja minä puolestani kerroin sanaan liittyvän tapauskertomuksen.

Joitakin kertoja valittiin superlatiivi "yllättävin". Se vei minut muistelemaan päihdehoitolaitoksen pappina viettämääni aikaa.

Kun mies ja nainen päätyvät vuosien juomisen jälkeen laitoshoitoon ja rakastuvat toisiinsa, toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ole. Enemmän on laboratorion tyhjiössä eliöitä kuin heillä kahdella mahdollisuuksia.

Näillä ajatuksilla minäkin vihin erään päihdehoitossa olleen parin. He olivat tutustuneet toisiinsa laitoksessa. Minun laskelmillani ei ole siinä tilanteessa merkitystä. Kestääpä liitto hääaamuun saakka, yhden viikon tai vuoden, vihittävä on.
- - -
Parin vihkimisestä kului kymmenen vuotta. Kesämökillemme asennettiin televisioantennia, ja toinen asentajista oli se sulhanen sieltä päihdehoitolaitoksesta. Vaihdettiin kuulumiset. "Ja aviossa me edelleen ollaan", hän sanoi.

Lintsauksensa he vielä löytävät edestään - paitsi etteivät löydä

Yle on poiminut uutisiinsa jutun Kotkan ja Haminan seudulla sijaitsevasta ammattiopistosta. Kahdeksan hengen luokasta kukaan oppilas ei saapunut kiekkojuhlien takia maanantaina kouluun. Jutun mukaan oppilaiden opettaja oli sitä mieltä, että oppilaat löytäisivät asian vielä edestään, koska oikeassa elämässä työpaikalle tulematta jättäminen on irtisanomisperuste. Koulun rehtorin mukaan ammatillinen opiskelu on verrattavissa työssä olemiseen.

Minulla on tietoa siitä, että mitään pahaa juuri tällaisesta poissaolosta ei oppilaiden elämään koidu. Kun Suomi voitti mestaruutensa vuonna 1995, neljä pirkkalalaista lukiolaistyttöä niin sanotusti sairastui yhdeksi päiväksi. Onnetonta heidän kannaltaan oli, että heidät bongattiin television iltauutisista, kun he olivat Helsingissä ottamassa vastaan kotiin saapunutta maajoukkuetta.

Sairauden ja kultajuhlien ristiriitaa oli vaikea selittää koulussa, mutta muuta haittaa en tiedä heille heidän tempauksestaan koituneen. Elämä sallii poikkeuksensa, kunhan poikkeuksesta ei tule tapaa.

Ylen haastattelemalle rehtorille voi vielä sanoa, että ammattiopistoa voi kieltämättä verrata työelämään, mutta vain verrata. Työelämää se ei ole.

Samalla lähetän terveisiä tätivainajalleni, joka sanoi aikanaan, että ylioppilasjuhlistani kieltäytymistä tulisin vielä katumaan. Tuosta keväästä on nyt kulunut 43 vuotta, ja sitä katumustani tässä yhä odottelen.

Ruotsalaisetkin tykkäsivät meistä

Vaikuttaa siltä, että ruotsalaisetkin ovat pitäneet Suomenvoittamasta jääkiekkomestaruudesta. Ei siitä olekaan vaikea pitää, sillä Euroopan tasolla Suomen voitto muistuttaa sitä, kun Leicester voitti Valioliigan mestaruuden kaksi vuotta sitten. Haalariväki voitti silloinkin miljonäärit.

Toisaalta en ole muulloinkaan havainnut, että Ruotsi jotenkin toivoisi Suomelle huonoa.

Minun on puolestani ollut vaikea ymmärtää niitä suomalaisia, jotka erityisesti nauttivat Ruotsin epäonnesta. Sellaisesta alemmuudentunteesta en ole osallinen.

Päinvastoin jotkut ruotsalaistähdet ovat sykähdyttäneet minua. Ensimmäisenä on Zlatan Ibrahamovic, mutta myös toinen jalkapalloilija Henke Larsson on ollut suosikkini. Olen pitänyt myös jääkiekkoilija Peter Forsbergista, ja Björn Borg on tietysti kaikkien aikojen tennispelaaja.

Tulevaisuuden suunnittelussa tarvitaan historiantutkijoita

Keskusteltiin tulevaisuuteen suuntautuvasta strategiatyöryhmästä. Joku sanoi, ettei mukaan pitäisi ottaa yhtäkään yli 55-vuotiasta. Ajatuksessa on puolensa. Tulokset ovat huonoja, jos tulevaisuutta rakennetaan vain äijänkäppyröiden varassa.

Olin silti eri mieltä. Ollaan perin heikoilla, jos kuunnellaan vain nuoria. He tuntevat nousussa olevat trendit, mutta toisaalta juuri historiantutkijat ja -tuntijat ovat erinomaisia tulevaisuuden tekijöitä. He ovat perillä virheistä, joita ei kannata tehdä toista tai kolmatta kertaa. He tuntevat myös syyt, miksi nykyiseen on päädytty. Paras tulos saadaan, kun nuoret ja vanhat yhdistävät voimansa.

Auschwitzin käynnilläni minut pysäytti yksi taulu. Siihen oli kirjoitettu George Santayanan ajatus: ""Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

Nettikirjoituksen pitäisi mahtua yhteen näytölliseen

Osuin erään tuttuni blogikirjoitukseen, jonka hän oli linkittänyt Facebook-sivulleen. Otsikko vaikutti hyvältä. Avasin linkin, mutta lukematta jäi, koska teksti oli auttamattomasti liian pitkä näytöltä katsottavaksi.

Sama pätee moniin Ylen uutissivuilla julkaistuihin juttuihin. Ne ovat ansiokkaita, mutta niitä ei vain jaksa lukea niiden pituuden tähden. Paperilehdillä on edelleen etunsa. Niiden jutut näkee yhtenä kokonaisuutena, eikä niitä tarvitse vierittää. Pitkätkin artikkelit toimivat, kun ne saa lukea paperilta. Erään tutkimuksen mukaan lähes 80% ihmisistä vierittää sivua jonkin verran alaspäin, mutta vain 22 %  jaksaa vierittää sivun loppuun asti. Toisin sanoen vähäinenkin vierittäminen karkottaa lukijoista  viidenneksen.

Nettikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on se, että tekstin pitäisi mahtua näytön rajoihin. Vain erityisen painava aihe sallii poikkeuksen.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Noin kahdenkymmenen vuoden iässä uppouduin Dostojevskin kirjoihin niin syvälle, että elämäni jakautuu aikaan ennen Dostojevskia ja aikaan, joka on hänen jälkeensä. Yksi tärkeistä muutoksista oli, että menetin kykyni asettua rikollisen ja hirvittävyyksiä tehneen ihmisen yläpuolelle. Lukiessani Rikoksesta ja rangaistuksesta Raskolnikovin tarinaa huomasin, että minäkin aloin miettiä Helsingin Töölössä asumani Tunturikadun talon naapureita. Mitäpä jos kävisin kolauttamassa esimerkiksi seinäntakaisen vanhan rouvan hengiltä ihan vain testatakseni, uskaltaisinko sen tehdä?

On pienestä kiinni, kummalle puolen kaltereita ihminen päätyy

Järkytyin omista ajatusleikeistäni. Epäilemättä olin käytännössä kilometrien tai peninkulmien päässä niiden toteuttamisesta, mutta välimatka ei poistanut tuota järkytystä. Olin kaikesta huolimatta kuvitellut murhan, ja jossain elämäntilanteessa tuo matka olisi ollut kuljettavissa. Ymmärsin, että on varsin pienestä kiinni, kummalta puolen kaltereita ihminen katselee maailmaa.

Olen saanut elää tällä kaltereiden paremmalla puolella, mutta tämä ei johdu korkeasta moraalistani, vaan jostain sellaisesta asiasta, jota osaan kutsua vain perinteisellä kristillisen kielen sanalla Jumalan armo.

Nuoruuden hölmöilyistä ei pidä tuomita elinkautiseen virkakieltoon

Näiden kokemusten pohjalta en voi sietää, että aikuinen ihminen tuomitaan sen mukaan, mitä hän on nuorena toilaillut. Olen tehnyt elämässäni neljäkymmentä vuotta nuorisotyötä, ja koko tämän uran olen rakentanut sen ajatuksen varaan, että etenkin nuori ihminen voi varsin vähäisestä syystä horjahtaa rikosten ja jopa kammottavuuksien puolelle. Hän voi kuitenkin korjata tapansa, muuttaa ajatteluaan ja päätyä elämään arvokasta ja kunniallista elämää. Niinpä häntä ei pidä tuomita elinkautiseen kelvottomuuteen eikä ikuiseen kansalaisluottamuksen menettämiseen, onpa hänen nimensä sitten Mikkel Näkkäläjärvi tai Jan Vapaavuori. Nuoruuden hölmöilyt voivat päinvastoin tuoda entiselle huligaanille juuri sitä nöyryyttä, jota tarvitaan vastuullisilla paikoilla. Anteeksiannolla on ihmeellinen voima.

Tietysti on ihmisiä, joilla ei ole mitään kerrottavaa nuoruusvuosien tyhmistä ideoista. Useimmiten tätä puutetta selittää huono muisti.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Kerronpa vielä siitä, kuinka toissa kesän rippileirillä kuulin poikien läsäytelleen sammakoita hengiltä. Se oli kuvottavaa raakalaisuutta. Elävä olento se on sammakkokin. Päätin, että välttäisin tekemästä pojista sankareita. Niinpä otin asian esille varsin rauhallisesti. Sanoin jotain tällaista: "Olette kuulemma tappaneet viattomia sammakoita. Se on kovin vastenmielistä. Olkaa varovaisia tällaisten asioiden kanssa. Muuten on vaarana, että jonain päivänä olette jossain oikeusistuimessa ja teistä sanotaan, että hän aloitti sammakoilla."

Kaikesta huolimatta mieleeni ei lainkaan tullut, että joku pojista oli nyt kenties voinut tuhota poliittisen uransa. Tuollaiset nuoruuden teot pitää tylysti unohtaa, kun joskus isona ihmisenä päätetään, ketä nostetaan vastuullisiin tehtäviin.