On elokuun ilta ja joukko juuri rippikoulunsa käyneitä nuoria istuu
pihakeinussa. Laitimmaisena on muuan pienikokoinen poika. Hän on lähimpänä minua, ja hänen puheensa kuulen
parhaiten.
Seuraan keskustelua hieman hajamielisesti. Juuri nyt siinä ei ole mitään, mihin tekisi
mieleni tarttua. Ajatukseni ovat vähän toisaalla.
Pojasta on jäänyt
mieleen, että ennen
rippikoulua opettajille kirjoittamassaaan kirjeessä hän
on sanonut pitäneensä työn teosta, ennen
kaikkea traktorilla ajamisesta, mutta myös
työkalut pysyvät hänen kädessään
ja tekevät sitä, mitä hän haluaa niiden
tekevän.
Rippikoululeirin aikana poika ei herättänyt erityistä huomiota. Hän meni siellä, missä muutkin pojat ja
suunnilleen samanlaista vauhtia. Oppitunneilla hän
ei osoittanut erityistä
lahjakkuutta, muttei vaatinut myöskään ylimääräistä tukea. Ulkoläksyt hän oppi tavalliseen
tapaan, eikä hän ikinä häirinnyt tunteja.
Sitten havahdun. Tunnistan hänen
äänensä sanomassa
lausetta: "Minussa on kans todettu aadeehoodee."
4 kommenttia:
"En mä pysty, mulla on aadeehoodee", kuulin kymmenvuotiaan pojan sanovan keskustelun lomassa.
Ei kaikki levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys ole ADHD:tä eikä kaikki alakulo masennusta kuten kovin herkästi tulkitaan,jopa lääkärissä.
Nykyään ihmisten,etenkin lasten ja nuorten,aistiympäristö on liiaksi ylikuormitettu.On kovaa ääntä,liikkuvaa kuvaa,vilkkuvia valoja ja muita välkkeitä,piipitystä,jatkuvasti vaihtuvia liikkeitä.Ja vielä näitä kaikkia yhtä aikaa. Kyllä siinä väkisinkin välillä hermo menee ja tulee väsymys.
Vaikkakin välillä tuntuu, että nuoriso itsediagnosoi itseään Googlen avulla välttyäkseen vastuulta tietyissä asioissa / päästäkseen helpommalla toisissa, niin psykiatrian lääkärin toteamat diagnoosit ovat yleensä paikkansa pitäviä tai vähintään suuntaa antavia.
Jos joku kertoo, että hänellä on todettu jotain, ei mielestäni ole kivaa "vähätellä" asiaa ja - kuten valitettavan monet tekevät - ajatella hänen olevan vain "huomionhakuinen".
Tuttavalla todettiin pahanlaatuinen syöpä. Mitään virallista lääkärinlausuntoa en ole nähnyt, mutta hän on kertonut siitä. Mistähän näitä diagnooseja tulee, varmana vain huomionhakuinen tyyppi kun tuommoista keksii!
Itse monenlaisia f-koodeja omaavana voisin herättää vähän samankaltaista ihmetystä kuin tarinan poika. Pahimoinakaan aikoina diagnoosit eivät näkyneet päällepäin, tai ainakin vaatteilla oystyi peittämään tikkausta tarvitsevat haavat jamuut jäljet kehossa.
Nykyisin olen itse avoimempi hyvinkin, mutta jos vaatteilla tikkaamatta jääneiden haavojen arpia peitän, ei edellenåenkään päällepäin näy. Silti minulla on edelleen tarve käydä terapiassa ja saada kuntiutustukea. Joskus nyös diagnoosinsa ja niiden oireet oppii hallitsemaan, mipnkä vuoksi ne ei (enää) näy päällepöin, mutta ovat edellleen syystäkin olemassa.
Lähetä kommentti