Olli Immosen Facebook-päivitys
oli vastenmielistä luettavaa.
Minussa se herätti
tunteita, jotka fysiikan kielelle käännettyinä olivat lähempänä oksennusta kuin käsien puristumista
nyrkkiin. Kirjoitus haisi kansallissosialismilta, eikä sellainen perkeleellisyys kuulu kansanedustajalle,
ollaanpa maahanmuuttokiintiöistä mitä tahansa. Kaiken
lisäksi
Immonen on ennenkin flirttaillut uusnatsien kanssa. Ei paljon auta, että
nyt jälkikäteen tuomitsee kavereidensa väkivaltaa.
Kun maito kaatui, se kaatui.
Torille en kuitenkaan lähtenyt mieltäni osoittamaan,
en edes harkinnut. Tuumasin, että
jos lähden
sinne yhden ääliömäisen Facebook-päivityksen takia,
minun on jäätävä sinne
telttailemaan; vastaavia asioita on maailmassa liian paljon. Toisaalta en moiti
niitä jotka
menivät, minun
ratkaisuni oli vain toinen.
Olen miettinyt näitä asioita myös lasten kasvatuksen näkökulmasta. Joskus
on viisainta puuttua lasten tekemisiin ja lujaa. On todella huolehdittava, että auton alle ei
juosta ja että kiivaimmassa
raivossakaan ei potkita kaveria. Joskus taas on viisainta olla hiljaa, jottei
tulisi palkinneeksi huomionhakuisia. Jokaisen vessanseinään raapustetun hakaristin tai
kirkkoveneen takia en kutsuisi koko koulua liikuntasaliin selvityksiä varten.
En oikein tiedä, mitä aikuisten kahjojen kanssa pitäisi
tehdä.
Perinnesuomalainen vaitonaisuus ja reagoimattomuus antaa vääryyksien rehottaa.
Toisaalta Tuomas Anhava on oikeassa, kun hän
sanoo: "Mielipiteiden vastustaminen on niiden vahvistamista, niiden
merkityksen tunnustamista; ja vielä pahempaa, sen tunnustamista, että
vastustetut mielipiteet koskevat tärkeitä asioita."
Oikeaa vastausta en tiedä,
sillä ihmiselämä on jatkuvaa
reagointikohteiden valitsemista. Joihinkin asioihin on tartuttava, mutta toiset
on suostuttava jättämään sikseen.
Suomen kansalaisena minulla on kuitenkin oikeus siihen,
että kukaan
kansanedustaja ei oksennuta kansallissosialistisilla puheilla. Jokin tolkku pitää olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti