Eräät kristillisen uskon puolet uinuvat pitkiä aikoja
käyttämättöminä. Jossain vaiheessa ne ovat vain lakanneet olemasta
käyttökelpoisia ja unohtuneet, tai sitten ne on kertakaikkisesti torjuttu, ehkä
sen takia, että niitä on joskus käytetty väärin. Sitten ne pulpahtavat esiin,
kun ajassa on jotain sellaista, että niitä tarvitaan taas, tai sitten ne
tulkitaan uudestaan muuttuneen tilanteen vaatimalla tavalla. Ja katso, ne
elävät.
Perisynti voisi olla sellainen sana, että sitä tarvittaisiin
jälleen. Se kuvaa tilannetta, jossa ihmisen on mahdotonta toimia oikein. Hän ei
voi olla liikkumatta, mutta jokainen liikahdus pahentaa tilannetta. Hän on
syyllinen, ei vain oman pahuutensa tähden, vaan siitä syystä, että kuuluu tähän
onnettomaan ihmissukuun.
Perisynti näkyy siinä, miten suhtaudumme pakolaistulvaan.
Teemmepä miten vain, aina se on syntisesti tehty.
Ei voi kuvitella, että tämän inhimillisen hädän edessä vain
suljetaan silmät ja rajat. Ei voi kuvitella, että Suomi ottaa vastaan kaikki maailman
pakolaiset, kuinka paljon heitä ikinä tuleekin.
Ääripäiden välissä ei ole synnittömyyttä sielläkään. On vain
laihoja, kelvottomia kompromisseja ja eriasteista kaksinaismoraalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti