Olen koruista ja astioista tietämätön mies, joten olin kummityttöni ylioppilaslahjan äärellä pulassa. En halunnut antaa rahaa, vaan mieluummin pysyvän muiston. Lievässä ahdistuksessa aloin kehitellä ajatusta, että en antaisikaan jotain ylimääräistä tai helppoa, vaan jotain sellaista, josta luopuminen kirvelisi pitkään ja lisäksi harmittaisi.
Menin kirjahyllylleni, eikä minun tarvinnut miettiä pitkään. Papalagit oli juuri se kirja. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1920, ja esipuheensa mukaan se kertoo samoalaisen alkuasukaspäällikön Euroopan matkan kokemuksista. Kirjan esipuheen syntytarinaan ei ole luottamista, mutta se on siitä huolimatta viisas kirja ja minulle rakas.
Papalagit oli loppuun myyty enkä ollut nähnyt sitä antikvariaattien hyllyillä. En välttämättä näkisi kirjaa enää missään. Tuumani oli kuitenkin niin pitkällä, etten osannut siitä luopua. Juhlapäivänä annoin kirjan, ja luopuminen teki kipeää.
Tapahtuman loppunäytös oli kesällä, kun törmäsin kirjakaupassa kirjan uusintapainokseen, joka oli tietämättäni kaiken aikaa ollut olemassa. Ostin kirjoja saman tien kolme kappaletta. Jo kaupan ovella muistin, että tämä juttu oli kuin kertomus viidestä leivästä ja kahdesta kalasta: kun laittaa vähänsä käyttöön, saakin lopulta yllin kyllin.
Samalla tunsin, että henkilökohtainen ihmiskokeeni oli epäonnistunut. Ikään kuin minua olisi näpäytetty ja joku olisi sanonut: "Älä ikinä enää erehdy luulemaan, että sinä ihmislapsi voisit omavaltaisesti luopua elämässäsi jostain. Sitä valtaa sinulle ei ole annettu. Sen minkä annat mukamas suurena hyväntekijänä, tulee sinulle kolminkertaisesti takaisin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti