Tunnustan olevani West Hamin jalkapallojoukkueen kannattaja, mutta faniksi en suostu. En lainkaan tunne omakseni sanaa, joka viittaa fanaattisuuteen.
Stadionien päädyissä pomppivat ultrat ovat vierasta maailmaa. Yritän säilyttää järkikultani, ja erityisen tärkeää se on, kun on vaarana innostua liikaa.
Vierastan myös uskonnollista hurmosta, eikä edes Neil Youngin tai Tuomari Nurmion musiikki saa ryntäämään lavan eteen. En huuda massan mukana enkä nostele käsiäni tahdissa pystyyn, olenpa stadionilla, kirkossa tai festareilla.
Edustanhan vakaata, graniitin harmaata luterilaisuutta. Hillityllä tavallani olen siihen kiintynyt, ehkä jopa siitä innostunut.
Eriasteisia fanaatikkoja kohtaa muuallakin kuin joukkotapahtumien hurmoksessa. Luulisi, että autot ovat vain kulkupelejä, joilla liikutaan paikasta toiseen, mutta monet miehet eivät ajattele lainkaan näin. Automerkkien puolesta ja niitä vastaan ollaan kiihkeitä. Tunnustaudutaan brändeihin ja voimalinjoihin niin kuin ne olisivat maailmankatsomus. Fanaatikoille melkein kaikki on silkkaa tunnetta kuin jääkiekko.
Pelottavinta äärimmäisyys on politiikassa. Siitä syntyy sotia ja diktatuureja. Kotoisessa nettikirjoittelussa näkyy fanittavan väkivallan hentoja mutta vaarallisia alkuja. Yksisilmäiset torvelot vuoroin ylistävät omiaan ja vuoroin mollaavat vastapuolta. Toitottaminen jatkuu samansisältöisenä päivästä toiseen.
Jokaisella on tietysti syynsä olla mitä on, torveloillakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti