Kahviloiden ikävä

Olen kaivannut kahviloita. Tietysti kahvit voi keittää kotonakin, mutta on eri asia lähteä omien seiniensä sisältä hetkeksi pois ja katsella muuta kuin kotinsa näkymiä.

Lomapäivän sisällöksi riittää vallan hyvin, että ottaa kirjan mukaansa ja menee Tampereelle kahvila Runoon. Ihan kannatuksen vuoksi ostan siellä muutakin kuin kahvia. Tamperelaisen ykkössuosikkini nimeä en uskalla paljastaa. Siellä on jo nykyisellään täyttä. Ei parhaita kalavesiään kannata kertoa.

Hauhon mökille mennessä suosin Pälkäneellä olevaa pientä hirsikahvilaa. Se muistuttaa, että parhaat paikat ovat suurten ketjujen ulkopuolella. Samalla seudulla on Vihavuoden piilopirtti. Kerran kesässä poikkean Vehoniemen harjulla, ja samalla vilkaisen autonäyttelyn tulokkaat. Jyväskylään mennessä ehdoton suosikkini on Korpilahden satamakahvila. Siellä olen monesti myös syönyt.

Helsingin reissulla pitää poiketa Espalla ja vaikkapa Strindbergillä. Tuntuu melkein kuin olisi jossain eurooppalaisessa pääkaupungissa.

Ulkomaiseen kotikaupunkiini Prahaan kaipaan esimerkiksi kahviloiden takia. Elämän sisällöksi riittää, että istuskelee niissä ja lukea vaikka Kunderan Pilaa, tai Olemisen sietämätöntä keveyttä. Myös Kiireettömyys on hyvä valinta, vaikka tarkempi suomenkielinen nimi sille olisi ollut Hitaus.

Varmuutta ei ole

Viime päivinä olen toistuvasti vastannut kysymyksiin: "Milloin saadaan varma tieto?" "Voiko tämän tiedon pohjalta nyt toimia?" "Onko tämä lopullinen tilanne?"

Olen vastannut asiallisesti. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat askelsijoja, joiden perusteella suunnitella tulevaa kesää, kutsua ihmisiä juhliinsa, asetella kalenteriinsa päivämääriä ja kellonaikoja. Tarvitaan edes valistuneita arvauksia. Olen yrittänyt sanoa, mitä tiedän.

Kuitenkin joka kerta vastatessani tulee mieleen raamatunlause: "Jos Herra sallii ja me elämme." Tekisi mieli sanoa, että voi hyvät lapset, varmuutta on vain tähtein tuolla puolen, ei meidän maailmassamme, ei tässä horjuvassa maailmassa, jossa elämämme on esimerkiksi verisuonten varassa. Lopullisia päätöksiä ei ole. Kaikki voi hetkessä muuttua vastakohdakseen, ei vain korona-aikana, vaan elämässä yleensäkin, jos tämän epävarmuuden suostuu näkemään. Epätietoisuuden kanssa on opittava elämään.

Tietysti hyvä voi yllättää, kuten silloin kun elämään ilmestyy ihminen, jota on kaiken ikänsä etsinyt ja kaivannut, mutta vielä nopeammin kaatuu ihmisen elämä. Usein mielessäni ovat erään leskivaimon sanat: "Sillä sekunnilla romahti meidän elämä."

Muuten hyvä muttei toimi

Eniten ihmettelen esineitä ja tavaroita, joilla on yksi ainoa käyttötarkoitus ja jotka eivät siinä yhdessä tarkoituksessaan toimi.

Kermanekat: Monesti olen joutunut kaatamaan kahviini maitoa kermanekasta, joka kuitenkin valuttaa maitoa liinalle. Eikö muotoilija olisi voinut varmistaa, että liina pysyy puhtaana?

Naisten korkokengät: Ne ovat parhaimmillaan varsinaisia taideteoksia, jotka näyttävät kauniilta ikkunassa ja kuvastossa. Pitäisikö niillä kuitenkin myös kävellä, edes muutaman metrin?

Juustohöylä: Meidän keittiössä on kolme höylää. Yksi niistä on muuten kaunis, mutta juustosta se ei tee siivuja.

Eräs HP:n tulostin: Olen ollut kahdesti tekemisissä sellaisen HP:n tulostinmallin kanssa, jossa printterin yläpuolella olevaan lokeroon asetettiin paperit pystysuuntaan. Papereita oli annosteltava yksi paperi kerrallaan. Jos tulostettavana oli kymmeniä sivuja, urakka oli melkoinen. Myöhemmin huomasin, että netissä myytiin jonkinlaista lisärautaa, joka olisi ratkaissut ongelman.

Uuden VW Golfin kosketusnäyttöisyys: En ole autoa kokeillut, mutta kaikki raportit kertovat siitä, että digitaalisuuden ihannointi on viety äärimmäisyyteen, kun jopa radion äänenvoimakkuutta ja sisätilojen lämpöä säädetään kosketusnäytöllä. Töki niitä sitten pakkasaamuna ja yritä sormella osua. Ikivanha nappula olisi kätevä.

Virginia Woolfin romaani Menomatka: Tuossa se lojuu olohuoneen pöydällä ilman että tietäisin, mitä sille pitää tehdä. Suomennos on niin kelvoton, ettei kirjaa voi lukea. On moraalitonta myydä tai lahjoittaa sitä eteenpäin. Virginia Woolf on niin tärkeä kirjailija, ettei kehtaa viedä roskikseen.

Tekohienot keikaroijat

Tekohienoilla sanoilla keikaroijat ovat pahimpia vastustajiani. Esimerkkejä puskee esiin koko ajan. Enää ei oteta yhteyttä maistraattiin, vaan digi- ja väestövirastoon. Tattista vain.

Eilen luin Lassi-nimisestä pojasta ja Leevi-nimisestä tiikeristä kertovaa sarjakuvaa. Lassi sanoo niinä oppineensa pitämään kotiaineiden kirjoittamisesta. Hän sanoi oivaltaneensa, että kirjoittamisen tarkoitus on paisutella köykäisiä ideoita, pönkittää heikkoja perusteluja ja johtaa harhaan. Pienellä harjoittelulla tekstistä saa sakean, juhlalliselta kuulostavan sanojen sekasotkun.

Lassi näyttää tekstiään Leeville. Siinä lukee: "Viisikon ryhmädynamiikan dialogillinen imperatiivi: sukupuolisidonnaisen diskurssin normiston syväanalyysi."

Ihminen ei ole yksilö vaan suhdelo

Kun aikanani valmistuin teologisesta tiedekunnasta, pääaineeni oli nimeltään teologinen etiikka ynnä uskonnonfilosofia. Sen naapuriaine oli dogmatiikka, ja toisin kuin moni luulee, dogmatiikan opiskeleminen ei ole vanhoihin dogmeihin juuttumista, vaan se voi päinvastoin olla niiden radikaalia auki repimistä, toki myös niiden kannalle asettumista.

Dogmatiikan graduseminaarissa käsiteltiin rukouksen teologiaa. Muistan pitäneeni aihetta äärimmäisen epäkiinnostavana. Mieluummin paneuduin sosiaalietiikan kysymyksiin, kuten auktoriteetteihin ja vallankäytön rajoihin, jotka eivät ole vieläkään lakanneet kiinnostamasta minua. Mutta rukouksen teologia tuntui silloin opiskeluvuosina kovin turhalta.

Tarvitsin tutkimusmatkan koko kansakunnan renttuvävyyn Pentti Saarikoskeen, että ajatukseni alkoivat todella muuttua. Tosin muutos oli ollut idulla jo aiemmin.

Rukouksen kaltaisia tekstejä on läpi Saarikosken tuotannon. Hän vähintäänkin viittaa rukoilemiseen kirjoittaessaan: “Että rauha pysyisi. / Että kaikki ihmiset saisivat työtä jota tehdessään / he tuntisivat että tämä on oikea paikka. Nukahdan raitiovaunun ääneen.”

Joku suomalainen filosofi sanoi radiossa: "Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo." Olen hukannut filosofin nimen, mutta ajatuksen olen painanut mieleeni. Me tarvitsemme Sinää, jolle puhua, sillä omassa itteminässä piehtaroiminen ei auta. Jos ihminen omistautuu yksin itselleen, hän löytää vain lisää sisäsiittoista itseään. Ajatukset eivät liiku, tunteet eivät tuuletu.

Tekstiä korjattu 23.5. Mainittu filosofi on Frank Martela. Sana ei ole "suhtelo" vaan "suhdelo". Kuulin radiosta väärin.

Proteesi ei ole jalka

On kovasti kiitelty kirkon ja koulujen ottamaa digiloikkaa. Nopeasti on kyetty rakentamaan uusia menetelmiä. Jumalanpalveluksia ovat seuranneet ihmiset, joita ei mitenkään saisi tulemaan kirkkoon. Jotkut oppilaat menestyvät paremmin etäopetuksessa kuin tulemalla perinteisesti kouluun.

Tämä kaikki on totta, mutta totta on sekin, että hyvällä jalkaproteesilla joku juoksee kovempaa kuin kahdella alkuperäisellä jalallaan.

Ongelmana on vain se, että kirkko on kirkko, koulu on koulu ja jalka on jalka. Alkuperäisellä on jokin selittämätön arvonsa. Ihminen omaksuu Jumalaa myös kirkon tuoksuista ja ennen kaikkea ehkä juuri niistä, eikä toisen ihmisen läsnäoloa korvaa mikään. Hyvässä koulussa on ilmapiirinsä, joka tarttuu ihmiseen ja kulkee kaikkialle mihin sen kantajakin elämässään kulkee.

Maantiedon puute

Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät välitä maantiedosta edes niin paljon, että ottaisivat selvää, millä paikkakunnalla kulloinkin ovat.

Mieleen tulee yksi tapaus. Pirkkalassa oli hiippakunnallinen teologian opiskelijoiden harjoittelijaseminaari. Koska oltiin minun kotikentälläni, esittäydyin ja toivotin tervetulleeksi Pirkkalaan. Parilla lyhyellä lauseella kerroin kunnan koon, mainitsin molemmat kirkot ja kerroin, että seminaaria oltiin Pyhäjärven rannalla. En puhunut pitkään.

Myöhemmin pöytäkeskustelussa alusta saakka paikalla ollut harjoittelija kysyi, mistä olin kotoisin, ja vastasin, että Pirkkalasta. Siihen harjoittelija sanoi, että nimi tuntui tutulta, mutta ei vain tullut mieleen, missä se oikein oli.

Enhän minä muuta voinut kuin vastata, että Pirkkala on joka puolella, se on kaikkialla täällä.