Nuorimies katsoi niin tuttavallisesti, että uskalsin istua Hämeenkadun kahvilassa hänen pöytäänsä. Tunsimme kyllä.
Juttu alkoi kulkea. Hän kertoi, missä oli kulkenut lukiota seuranneet vuodet. Hän oli käynyt kaukana, mutta vihdoin hän oli tullut takaisin Tampereelle.
"Ei sille voi mitään. Minun elämäni nainen on nyt täällä."
Hän kertoi yhteisen elämän suunnitelmista, mutta myös sairastelevista vanhemmistaan ja moottoripyöräharrastuksesta.
Juttu kääntyi takaisin hänen elämänsä naiseen.
"Olen miettinyt sitä kummallista paradoksia", hän sanoi. "Ensin sitä yrittää tehdä siihen vaikutuksen saadakseen naisen omakseen. Mutta tosi kynnys on vasta edessä. Se on siinä, kun joutuu paljastamaan, kuinka huonosti vastaa antamaansa ensivaikutelmaa. Että kuinka paska sitä on. Ja sitten joutuu vain toivomaan, että se hyväksyisi minut sellaisena kuin olen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti