Coca Cola tuli Suomeen Helsingin olympialaisten vuonna 1952.
Minuun se tuli paljon myöhemmin. Isän kanssa kaupoilla käydessäni vaihtoehtoja
olivat olleet vain keltainen ja punainen limonadi, mutta kun joskus seitsemän
iässä olin liikkeellä viisi vuotta vanhemman naapurinpojan kanssa, hän neuvoi
minua ostamaan mustaa juomaa. Se ei varsinaisesti lumonnut minua, mutta oli
riittävän hyvää, jotta ostin sitä monesti myöhemmin.
Sen jälkeen se on ollut turvallinen vaihtoehto, josta aina
tietää, miltä se maistuu. Siitä saa lähes kaikkialta. Erääseen Andien kylässä sitä
ei ollut, ja kun naapurikylästä sain sitä ostaa, se tarjoiltiin minulle
umpijäässä olevana pullona, jota pitkään sulattelin vuoriston haaleassa
auringossa.
Kotimatkalla naapurinpoika kertoi paljastavansa suuren
salaisuuden. Hän vei minut maitolaiturin sisään. – Niitähän oli oikeasti
olemassa. Ne olivat kuorma-auton lavan korkuisia rakennelmia, joille
maataloissa lypsetty maito nostettiin ja joista maitoauton kuljettajan oli
helppo nostaa maitotongat kyytiin.
Maitolaiturin sisällä poika veti taskustaan tupakat esiin ja
laittoi palamaan. Hän varoitti ankarasti, etten kertoisi kenellekään hänen
salaisuuttaan.
En kertonut. Hieman myöhemmin sain tietää, että hän oli kuitenkin
jäänyt polttamisesta vanhemmilleen kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti