Tilpehööriä vuodelta 2020

Erikoisia tai muuten merkittäviä tapauksia

Teslan takana oleva Elon Musk sai lapsen, joka sai nimen on X AE A-XII Musk. Lepakoiden talvehtimispaikkoja ei tunneta vieläkään, vaikka asiaa on tutkittu. Pian ei voi enää tutkia ihmisen tähtitaivaskokemuksia, sillä enää alle viidennes maapallon ihmisistä näkee tähtitaivaan, jota valosaaste ei ole lainkaan pilannut. Eurooppalaisista vain 60 prosenttia näkee Linnunradan.

Eskimo-niminen jäätelö lakkasi olemasta, ja suomalaiset ovat maailman väestöstä edelleenkin alle yhden promillen kokoinen vähemmistö. Teekkarit on todistettu vielä kelvottomammiksi bilettäjiksi kuin Seinäjoen tangomarkkinoiden juopuneet, keski-ikäiset naiset. UPM lopetti Kaipolan tehtaan ja tuhosi yhden paikkakunnan. Tehdas ei tuottanut tappiota, mutta mitäs väliä sillä on, ihmisiähän ne vain ovat. Kaipolasta voisi ostaa kerrostalon 30 000 eurolla, eikä siellä ole omakotitalolla työpaikkojen puutteessa muuta arvoa kuin se, mitä sisustuksesta voisi saada. 

Vuoden ehkä puhutuin kirja oli Wallacen Päättymätön riemu, jonka nimesin päättymättämäksi riesaksi. Laskin päässäni, että se ei ehkä sittenkään ole sen vaatiman ajan arvoinen ja lopetin 80 sivun jälkeen. Maailmassa on muitakin hyviä kirjoja. Vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi on ehdotettu Amanda Rantasen naamamaalia, jolla Suomi voitti Skotlannin. Minusta maali oli nolo vaikka tuloksellisesti onnekas päätös kelvottomalle maalintekoyritykselle.

Pitkäperjantain kirkonmenoja striimatessa tapahtui jotain kummallista. Lähetys putosi alkukuvissaan ainakin kahdesti Youtubesta pois. Hetken ihmettelyn jälkeen ryhmän ammattilainen, joka vastaan firmansa puolesta striimien välittämisestä, ehdotti että vaihdetaan se Jeesuksen kuva sieltä pois. Jo rupesi lähetys pysymään päällä. Ilmeisesti Jeesus oli liian vähäpukeinen Youtuben tekoälylle.

Osuvia ja osumattomia vastauksia

Vuoden parhaimman vastauksen lausujana voidaan palkita Pirkkalassa asuva nuorimies Niko Nurhonen. Häneltä kysyttiin, mikä aivan turha asia vie eniten hänen aikaansa. Hän vastasi: ”Meinaaminen.” Sopii miettiä myös sitä, kuinka filosofi Bernard-Henri Lévy sanoi: ”Kirjallisuudesta voi jo lukea, kuinka koronaviruksen ansiosta voimme keskittyä tärkeimpään ihmissuhteeseen, joka on suhde itseemme. Rehellisesti, en ole ollenkaan varma, onko se tärkein ihmissuhteemme.”

Erääseen omaan kommenttiini olen tyytyväinen. Muuan tuttu sanoi tehneensä lopullisen päätöksen pysyä uskon ja kaikkien uskontojen puolella. Vastasin: "Voisin ehkä rukoilla Jumalaa, että hän sen sinulle suuressa armossaan sallisi." Maaliskuulla Kulkuri tuli nettiin rukouksineen, ja joulun aikaan hän lähti pois.

Aivan kaikki tämän vuoden vastaukset eivät ole osuneet oikeaan. Aloittavasta rippikouluryhmästä puolet arveli arkkipiispaksi Tapio Luomaa. Kolmannes oli Esko Valtaojan kannalla. Joka kuudes vastasi että Tapani Kansa. Neljäntenä vaihtoehtona ollut Sari Essayah sai nollat. Kiinnostavaa oli, että samat vuoden 2020 rippikoululaiset kuuntelivat rauhallisesti 900-luvulta peräisin olevaa gregoriaanista kirkkomusiikkia, eikä heillä ollut kiire pois.

Oikeaa suhtautumista ihmisiin on osoittanut Suomen jalkapallomaajoukkueen valmentaja Markku Kanerva. Joukkueen kapteeni Tim Sparv kertoi näin: ”Hän on tarkka siitä, että kaikki tervehtivät toisiaan ja ottavat kaikki muut huomioon, myös taustaryhmän jäsenet niin, että kaikki kokevat olevansa osa suurta joukkuetta.”

Ei aivan koronasta mutta sen liepeiltä

Sanotaanpa koronastakin jotain. Vessapaperia hamstrattiin ja Uusimaa eristettiin. Järvisen Pena saatiin huoltsikan baarissa kommentoimaan maskien käyttöä: ”Suosittelen maskien käyttöä kaikille suomalaisille, myös tilapäisesti ulkomailla opiskeleville.”

Etiopiassa asuva tuttuni kyseli, miten siellä saa ihmiset pesemään käsiään, kun heillä ei ole edes vettä juodakseen. Etiopia on muutenkin huonossa jamassa, joko sodassa tai sodan partaalla. Kirjallisuuden klassikot nousivat uuteen arvoon. Lukusuosituksen ansaitsevat Albert Camus’n Rutto ja Daniel Defoen Ruttovuosi. Niistä selviää, että pandemian kohtaamisessa ihminen ei ole merkittävästi kehittynyt. Edelleenkin parhaiten toimii tartunnan saaneiden eristäminen. Camus’n Rutto on vertauskuvallinen kirja fasismista. Defoen Ruttovuosi taas kertoo Lontoota 1600-luvulla riivanneesta epidemiasta.

Vuoden paras uudissana on kulkutautimyönteinen, jolla voidaan korvata sanat rokotekriittinen ja rokotevastainen. Muita koronan tuomia sanoja on linjaaminen, joka tarkoittanee takavuosien päättämistä, ja suosittaminen, joka on muuttunut alkuperäisestä merkityksestään määräämiseksi. Suosituksiin ei liity varsinaista rangaistuksia, muiden ihmisten paheksuntaa kyllä. Ylen Mehiläisestä kerrottavassa uutisessa joku haastateltava sai tittelikseen kehittämisylilääkärin. Sitäkin kehtaa joku käyttää.

Poistuneita

Suuren maailman kuolleita ovat olleet Jörn Donner, Pentti Linkola, puolalainen säveltäjä Krzysztof Penderecki, kirjailija John le Carre ja Diego Armando Maradona, jonka vuoksi Argentiinassa oli kolmen päivän suru-aika. Jari Litmanen sanoi: ”En tavannut Maradonaa koskaan, mutta en oikeastaan ikinä halunnutkaan tavata häntä. Lähdin siitä, että hän on minulle esikuva, jonka pidän jossain etäisyyden päässä.” 

Amerikassa oli vaalit. Ensimmäinen vaaliväittely oli kiinnostava: toinen huusi eikä kumpikaan kuunnellut. Viime töikseen Trump kielsi joulukuussa modernin arkkitehtuurin USA:n liittovaltion rakennuksissa. Vastedes sallittuja rakennustyylejä ovat vain antiikin kreikkalaisroomalainen ja sen 1800-luvun kertaustyylit. Myös pyöveleillä on pitänyt kiirettä. Robin Hood oli lainsuojaton, ja hänen vastavastineensa on Vladimir Putin, joka on lainsuojainen myös virkansa jälkeen, koska häntä ei saa virkansa jälkeen syyttää yhtään mistään. Noin laajaa armahdusta ei Jumalakaan harrasta. 

Rikollisia eivätkä kaikki niinkään

Puhutuin rikollinen on ollut Niko Ranta-aho, josta tehtiin myös neliosainen TV-ohjelma. Iltalehden kolumnisti kommentoi sitä: ” Jopa hänen rippipappinsa on kaivettu naftaliinista ohjelmaan kuvailemaan sitä, kuinka asiallinen kaveri Ranta-aho oli nuorena." Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen murhan oli tunnustanut vuoteen 2016 mennessä 133 ihmistä. Lopulta Ruotsin poliisi ratkaisi, kuka heistä oli se oikea vai oliko joku 134:s. Ei jäänyt nimi mieleen, mutta ainakin poliisi pääsi jutusta eroon. Ehkä murhaaja oli sama mies, joka on ohjaillut Ruotsin rannikon sukellusveneitä. Jos Vastaamon skandaali olisi tehty dynamiitilla, ambulansseilla olisi pitänyt kiirettä.

Muuan alakoulun opettaja taas kertoi, että hänen oppilaansa oli maanantaiaamuna varastanut kaupasta itselleen aamupalaa. Neljä vuotta sitten Italiassa oli päätetty, ettei tämä olisi rikos. Italian korkeimman mukaan varastaminen henkensä pitimiksi on sallittua. Syytettynä oli ollut koditon mies, joka oli kähveltänyt genovalaisesta supermarketista neljän euron hintaisen makkarapaketin. 

Meidän rivarissa kävi varkaita. Asuntoihin ei tultu, vaan kävijät keskittyivät autopilttuiden koppeihin. Meiltä vietiin kaksi lasipurkkia, yksi kynttilä ja pesunestettä. Tosin niitäkään ei varsinaisesti varastettu, vaan ne oli kannettu naapurin koppiin ja jätetty sinne.

Kesälomamatkalla löytämäni liikeidea Joutsasta: Rock' roll & alcohol

Kipu katoaa, nolous pysyy

Täksi joululomaksi en ehtinyt tehdä merkittäviä kirjahankintoja, ja niin olen penkonut hyllyistäni lukemattomien kirjojen osastoa. Sieltä valitsin italialaisen Paolo Giardanon romaanin Alkulukujen yksinäisyys. Kirjan nimi viittaa siihen, että Giardano on siviilissä teoreettisen fysiikan tohtori. Alkuluku on hänen oman tieteenalansa sanoja. Se onlukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään. Pienimmät alkuluvut ovat 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23, 29. Alkuluku sopii hyvin yksinäisyyden symboliksi.

Giardanon romaanissa on sellainen nolon tilanteen kuvaus, etten heti muista, milloin olisin törmännyt kirjallisuudessa vastaavaan surkuhupaisuuteen.

Nuori nainen on vieraisilla miehen luona, joka on valmistanut hänelle aterian. Naisen ruokahalu on heikko, ja miehen poistuttua pöydästä hetkeksi hän ottaa pari tomaattia, menee niiden kanssa vessaan, pudottaa pönttöön ja vetää vessan. Tomaatit eivät kuitenkaan suostu viemäriverkostoon. Pönttö tukkeutuu, vesi nousee ja tomaatit jököttävät paikoillaan. Nainen yrittää uudestaan, mutta tomaatit eivät katoa minnekään. Lopulta vesi nousee pöntön reunojen yli ja valuu lattialle. 

Giordano ei yritäkään ratkaista tapahtumaa, vaan katkaisee kuvauksen.Lukija saa itse päätellä, miten tilanne jatkui.

Autettava pelastui, auttaja ei

Kristuksen sanojen mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Joskus näihin tapauksiin törmää aivan oikeasti.

Jostain vanhoista muistiinpanoistani löysin tapauksen, joka on sattunut Haapavedellä. Siellä 58-vuotias ja 65-vuotias mies olivat lähteneet toisistaan tietämättä mönkijöillään verkoille Ison Vatjusjärven selälle. Kun 50-vuotias huomasi toisen miehen, hän lähti tämän luokse. Mies vajosi railoon, ja mies jäi veden varaan mönkijän päälle. Verkkoja kokemassa ollut 65-vuotias lähti kävellen auttamaan tuttavaansa. Jää petti hänen allaan, ja hän hukkui.

Autettavasta sanottiin, että hän oli sairaalahoidossa, mutta hänellä ei ollut välitöntä hengenvaaraa.

Tapaninpäivä pilaa tunnelman

Tapaninpäivä on erikoinen kirkkopyhä. Väkeä on tavallista vähemmän, mutta paikalle tulijat ovat ihmisiä, jotka käyvät kirkossa harvoin, ehkä kerran vuodessa ja jouluisin. Kenties he ovat aikoneet ja ruvenneet ja ryhtyneet koko joulun, mutta ovat ehtineet vasta tapanina.

Heille joutuu tuottamaan pettymyksen, sillä idylli ja lumous kestävät vain hetken. Pian seimi on tyhjennettävä. On koottava vähät tavarat ja lähdettävä pakoon. Ratsuväki on jo tulossa surmatakseen kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat.

Kirkossa kuullaan Jeesuksen sanat: "Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen."

*  *  *

Alla olevan kuvan olen ottanut Berliinistä Breitscheidplatzilta. Joulumarkkinoilla vuonna 2016 tapahtuneessa terroriteossa joukko ihmisiä jäi rekka-auton alle. Iskussa kuoli 12 ihmistä ja 48 loukkaantui.

Rukoileva kulkuri lähti omille teilleen

Maaliskuulla perustin rinnakkaisblogini, jonka nimeksi tuli Kulkurin iltarukous. Tarkoitukseni oli tutkia, mitä rukouksista voisi avautua. Kenties onnistuisin laajentamaan rukousten maailmaa ottamalla mukaan huumoria, leikkisyyttä, symboliikkaa, kielellisiä kokeiluja, päähänpälkähdyksiä ja ripauksen harhaoppisuutta. Ehkä saisin jotkut ihmiset keskustelemaan aiheesta. Yhtenä lähtökohtana olivat eräät Pentti Saarikosken rukouksen kaltaisen runot. Nekin todistavat, että elämän syvistä puolista voi puhua sinämuodossa.

Lupasin pitää blogiani jouluun saakka, ja tämän lupaukseni pidin. Lukijoita oli mukavasti ja täysin riittävästi. Toisaalta heidän määränsä ei kasvanut sellaista vauhtia, että minulla olisi ollut painetta jatkaa vielä joulun jälkeen. Asiat pitää lopettaa aikanaan, jotta jotain uutta voi tulla tilalle. 

Maaliskuun rukoukset olivat vielä hapuilua. Ne olivat hieman liian pitkiä, ja mielestäni tekstit paranivat heti huhtikuussa, kun ymmärsin lyhentää niitä. Eniten huomioita sai ajankohtainen, kolmea Nokialla kuollutta nuorta muistanut rukous.

Omia suosikkejani ovat nämä kaksi: "Kun sinä pälkähdät päähäni, minä heti huojennun" ja "Haloo, täällä minä, sinun kelvoton rakastajasi". Kaikkein tyytyväisin olen nuorten maailmasta nouseviin ja heidän kielellään kirjoitettuihin sanoihin: "Snäpätään, Jumala. Pidetään huoli, ettei striikki katkea." Ajatus vaikuttaa kenties lapselliselta ja jopa nuoria kosiskelevalta, mutta se sisältää oleellisen siitä,  mitä olisi hyvä tietää rukouksesta: rukous on yksinkertaisia viestejä Jumalalle. Niitä,olisi hyvä lähettää hänelle päivittäin, puolin ja toisin.

Kulkuri kiittää kavereitaan ja omalle luonnolleen uskollisena lähtee muille maille.

Englantilaiset romahtavat

Vaikuttaa siltä, että brexit vie Englantia kohti romahdusta. Heillä on aiheesta kokemusta. Esimerkiksi sopii jalkapallomaajoukkueen ohella heidän autoteollisuutensa. Vielä 1960-luvulla Suomessa myytiin todella paljon englantilaislähtöisiä autoja ja nykyään ei juuri mitään. 

Ford valmisti kummallisen takaikkunan Angliaa ja sen lisäksi Cortinaa ja Zephyriä. Hillmaneista tunnetuin oli Imp. Myös Triumpheja oli yllättävän paljon. Niistä Herald oli sikäli harvinainen auto, että siinä oli erillinen runko, minkä vuoksi siitä oli helppo rakentaa avoauto.

Varsinaisiksi legendoiksi kasvoivat Morris ja Austin Minit, jotka erosivat toisistaan vain maskin perusteella. Ministä tuli Suomessa kansallinen ylpeyden aihe rallimenestyksen takia. Tärkein oli Timo Mäkisen ensimmäinen sija Monte Carlossa aikana, jolloin turvallisuudesta ei juuri välitetty. Monte Carlon myyttisimmät vaiheet olivat Alpeilla öisin ajettavia pikataipaleita. Ajokelit olivat Mäkisen voittaessa poikkeuksellisen huonot.

Lisäksi Englannista tuli loistovaunuja ja persoonallisia urheiluautoja, kuten Jaguar E-Type, mutta tavallinen kansa pääsi näkemään niitä vain television sarjafilmeissä.

Englantilaisen autoteollisuuden ongelmat paljastuivat vasta 1970-luvulla, kun alkoi kuulua uutisia loputtomiin kestävistä lakoista. Vauxhall Vivaa ruvettiin kutsumaan vaivaksi, ja kun japanilainen Nissan aikanaan perusti tehtaansa Englantiin, se halusi sen nimenomaan paikkakunnalle, jossa ei ollut aiempia autotehtaita eikä niiden perinteitä.

Kesällä kuvasin pienen urheiluauton MG Midgetin, jonka tekniikka on Ministä.

Kaikkein älykkäintä somessa on Twitter

Twitter on älykkäintä mitä somessa on, vaikka Trump ja viihdemaailman pellet ovat saattaneet sen outoon valoon. Tyhjänpäiväisten typerysten kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla tekemisissä, koska seurattavansa voi valita oman makunsa mukaan. Itse ei tarvitse julkaista mitään, sillä Twitterissä riittää pelkkä hyvien tilien seuraaminen.

Minunkin ennakkoluuloni olivat suuret, mutta mukaan mentyäni huomasin heti, että Twitter on erinomainen väline ajankohtaisten asioiden seuraamiseen. Aivan viimeksi pääsin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa helpolla, kun keksin Emil Elon tviitit. Hän oli itse paikan päällä ja kertoi sieltä vaalien tärkeimmät vaiheet. Samalla hän analysoi tilannetta asiantuntevasti.

Harrastuksien kannalta Twitter on korvaamaton. Muutaman seuraamani sivuston ansiosta tiedän perusteellisesti, mitä jalkapallomaailmassa tapahtuu; suomalaiset lehdethän eivät paljon kerro.

Twitterin avulla voi perehtyä myös siihen, mitä tapahtuu ikään kuin vastapuolella. Voi tarkkailla jopa uusnatsien toimintaa. Jos siellä joku toitottaa asiaansa liikaa, niin ei muuta kuin poistan listoilta.

Sitten on niitä tviittaajia, jotka eivät itse kirjoita mitään, mutta linkkaavat kiinnostavia tiedejuttuja. Vielä on minun kaltaisiani tviittaajia, jotka jakavat ajatusten pätkiä. Opin ensimmäisenä juuri Twitteristä, että sanan "rokotevastainen" voi korvata sanalla "kulkutautimyönteinen". Omat tviittini ovat vähän samanlaisia kuin eräät Facebook-päivitykseni, mutta Twitteriin sijoitan yleensä älykkäimmät jutut. Viihteellisemmät menevät Facebookiin.

Varsinainen Twitter-tilini on https://twitter.com/artokoykka. 

Kulkurin iltarukous on elossa vielä muutaman päivän: https://twitter.com/KulkurinI.

Pirkkalan nuori seurakunta on täällä: https://twitter.com/seurispirkkala

Ei tarvinnut lähettää postikorttia

Kulunutta vuotta voi arvioida laskemalla joulupöytään katettavat lautaset. Surullisimpia koteja ovat ne, joiden joulupöydässä on lautanen vähemmän, tänä jouluna ja tulevina jouluina, ei vain koronarajoitusten tähden vaan paljon lopullisemmasta syystä. 

Minun elämässäni lautasten määrä pysynee ennallaan tai jopa lisääntyy, kun lähipiirissä on uusia järjestelyjä. Jos määrän sallitaan toteutua näin, asiat ovat erinomaisesti. Tämä hyvä toteutuu tietysti vain sillä ehdolla, että Herra sallii ja me elämme.

Joulukortteja allekirjoitan sen sijaan kaksi vähemmän kuin ennen. Listalta ovat pudonneet nuoruudenystävä ja 36-vuotiaana kuollut sukulaisnainen. Hänen leskimiehelleen kortti tosin lähti, joten aivan numerotarkasti laskien postitettavaa oli vain yksi vähemmän kuin viime vuonna. 

Vieläkään en ole tottunut siihen, että toista vuotta peräkkäin hyvän joukukortti jäi kirjoittamatta Kimmo-nimiselle lapsuudenystävälle, tämän maailmankaikkeuden ainoalle ihmiselle, jonka kanssa voisin muistella lapsuuteni kesiä ja intiaanileikkejä.

*  *  *

Tämän vuoden joulukorttikuvani olen valinnut samasta itse kuvaamastani valikoimasta kuin viime vuonna. Tässä on seimiasetelma jostain berliiniläisestä kirkosta.

Litmasen kaltainen johtaa pelkällä olemuksellaan

Olen suhtautunut hyvin samanlaisesti politiikkaan ja johtamiseen. Kumpikin kiinnostaa minua samalla, kun olen vältellyt niihin ryhtymistä. Vakaumukseni on, että seurakuntapapin pitää viimeiseen saakka välttää puoluepoliittista sitoutumista. Tämän ajatuksen olen ilmeisesti saanut läpi, koska minua ei ole enää pitkään aikaan kosiskeltu vaaleihin mukaan. Johtamiseen liittyvät tehtäväni ovat olleet hyvin vaatimattomia. Merkittävintä on tainnut olla rippikoululeirin johtaminen. 

Toissailtaisessa Mestareiden liigan studio-osuudessa kuulin kokemuksen siitä, että johtaminen toteutuu parhaiten, kun johtaja saa muut huomaamatta nostamaan tasoaan. Itsekin maajoukkueen vakiokokoonpanoon kuulunut Petri Pasanen muisteli, mikä vaikutus oli Jari Litmasella. Pasanen kertoi, että kun vaivojensa takia vaihtopenkillä ollut Litmanen tuli kentälle, koko joukkue ryhdistäytyi sekasorrosta ja tiesi taas, mitä piti tehdä. Litmasen vaikutus pelitovereihinsa oli maaginen.

Pasasen mielessä kenties oli syksyllä 2008 Azerbaidzhania vastaan pelattu maaottelu. Kuuntelin selostusta radiosta. Jossain vaiheessa Suomen peli oli niin sekaisin, että selostaja luetteli vain vieraiden pelaajien nimiä, koska suomalaiset eivät päässeet lainkaan palloon.  Sillä hetkellä kun Litmanen tuli kentälle, selostuksen kieli ikään kuin muuttui ja vieraat nimet vaihtuivat kotimaisiin. Tekemättä varsinaisesti mitään Litmanen pelkällä läsnäolollaan käänsi pelin. Isä oli paikalla ja lapset tiesivät mitä tehdä.

Isänmaan sankarit: jälkikirjoitus

Tiesin heti mistä kirjoittaisin, kun näin että Aamulehden kolumnini osuisi itsenäisyyspäivälle. Mieleeni olivat niin syöpyneet oman isäni sanat: "Sitä nyt ei tiedä, kuka tässä on eniten isänmaata palvellut." Hän ei toitottanut noita sanojaan, hän vain mutisi niitä usein. Ne tulivat syvästä elämänkokemuksesta. Olen ymmärtänyt, että isotveljet ja heidän kaverinsa olivat liian usein lytänneet pikkuveljen ja esittäytyneet sotasankareiksi, vaikka todellisuudessa eivät niin suuria sotasankareita ehkä olleetkaan eivätkä välttämättä sen isompia kuin pikkuveli.

Toinen lähtökohtani oli niissä kahdessa siskoksessa, joista vanhempi lähti lotaksi rintamalle. Olen varma, että nuoremmasta siskosta tuo lähtö tuntui ikävältä: toinen saattoi lähteä seikkailuun, kun toinen jäi raatamaan maatalolle.

Yritin kirjoittaa niin, etten loukkaisi ketään. Ensinnäkin rintamasotilaat olivat uhreja, jotka ansaitsevat sen, että heitä kunnioitetaan. Toiseksi olen oppinut, ettei ihmisiä loukkaamalla voita mitään.

Samalla olin varma, että joku suuttuisi. Jotkut ovat omaksuneet niin tiukasti yhden totuuden, että jos vähänkin tarjoaa toista näkökulmaa, he tuntevat heti menevänsä kumoon kaikkine aatteineen ja oppeineen. Kaikesta päätellen tämänkertainen kolumnini oli niitä, jotka ovat teksteistäni enimmin herättäneet keskustelua. 

Kirjoitukseni vastaanotto kertoo, millaisissa kuplissa ihmiset elävät. Toinen kupla on Facebook-sivuni ja sen seuraajat. Siellä väki on minulle myötämielistä. Joku vähän kritisoi, mutta kovin lempeästi. Useimmat ovat kiittäneet. Tässä joukossa on monia, joista tiedän, että sotaveteraanien asia on heille tärkeä, ja kuitenkin he ovat ymmärtäneet mitä haluan sanoa. Toinen kupla on leiriytynyt  Aamulehden kommentointiosastolle. Siellä saan lähes yksimielisesti kylmää kyytiä. 

Minä hymyilen tälle kaikelle. Lähetän isälleni terveisiä toisilmaisiin: "Huomaatkos, sinua siteerataan Suomen toiseksi suurimman sanomalehden sivuilla. Jotkut yrittävät väittää vastaan, vaikka hyvin tiesit mitä sanoit."

-----

Aamulehden kolumnini on täällä.

Suosittaminen on sievistelevää Orwellin kieltä

Kouluajoilta muistan opettajan käyttämän lauseen: "Mehän olemme sopineet että..." Mitään emme olleet todellisuudessa yhdessä sopineet, hän itse oli yksinään ja omassa päässään laatinut säännön.

Päättämistä kutsutaan nykyään linjaamiseksi, ja suosittamisella on niin vähän tekemistä oikean suosittamisen kanssa, että olen suositellut itselleni, että vastaisuudessa kirjoitan sanan aina lainausmerkkeihin. Jos puhutaan vahvasta suosituksesta, turvaudun kenties tekstin lihavoimiseen. Vai toimisivatko isot pökkykirjaimet paremmin?

Asioita sievistellään niin paljon, että monesti ne tarkoittavat vastakohtiaan. Tämän kirjoitti George Orwell romaanissaan Vuonna 1984, joka ilmestyi pian toisen maailmansodan jälkeen.

Lainaan vanhaa blogitekstiäni: "Sota on rauhaa" on tunnetuimpia niistä Orwellin kirjan lauseista, jotka kuvaavat sanojen merkityksen muuttumista vastakohdikseen. Tappojärjestelmien ylläpitoa kutsutaan turvallisuuspolitiikaksi, ja asevoimat on nimetty puolustusvoimiksi. Sairaat ihmiset täyttävät terveyskeskuksia, ja vanhuksista on tullut ikääntyneitä ja jopa senioreita. Synnistä ei uskalleta puhua edes kirkossa, koska synti muistuttaisi liikaa siitä tosiasiasta, että elämä on pahasti vinossa. Sievistely on muodissa, ja ongelmat häivytetään uudissanojen alle.

Puhelimen ja nöyryytyksen pelko

Olen ollut Uudeltamaalta poissa pian kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi päätin muuttaa omieni keskeltä kaksisataa kilometriä pohjoisen suuntaan, vastasin haluavani katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta. Se ei ollut vale, mutta se piti vain osaksi paikkansa. Ratkaisussani oli kyse enemmän työntövoimasta kuin vetovoimasta.

Ensimmäisenä syynä oli Helsingin silloinen piispa. Olin kuullut juttuja siitä, kuinka tämä piispa nöyryytti pappiskokelaita. Hän otti heiltä niin sanotusti luulot pois osoittamalla, että he eivät paljon tienneet eivätkä mitään osanneet. En tiedä, oliko kaikki hänestä sanottu totta, mutta jo huhut riittivät minulle. 

Toisena syynä oli puhelinpelkoni, josta olen vain työläästi päässyt eroon. Mistään ei olisi löytynyt sitä rohkeutta, että olisin soittanut Helsingin suuntaan ja kysellyt itselleni ensimmäistä virkapaikkaa. En ollut itsetuntoni huipulla. Tarvitsin vahvistusta enkä nolatuksi tulemista.

Tuuloslaisessa puhelinkopissa pudotin kolikon koneeseen ja soitin Pyynikille. Siellä vastasi Tampereen piispan ystävällinen ääni. Tunsin, että minua kohtaan oltiin heti suopeita.

Ensivaikutelma piti. Tampereella minut otettiin hyvin vastaan. Kuuntelin piispan ja hänen lähitienoonsa ajatuksia ja tuumasin, että kenties en ollutkaan teologiani kanssa aivan väärässä.

Tuli vain Ville Virtasesta mieleen.

Maradona huijasi kerran mutta oli muuten rehti

Diego Armando muistetaan käsimaalistaan Englantia kohtaan, mutta minä olen antanut sen huijauksen anteeksi, sillä sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Englanti oli voittanut neljä vuotta aiemmin Falklandin sodan Argentiinaa vastaan. Tämän historian pohjalta Maradonan maali oli nöyryytettyjen kosto. Sitä paitsi hän oli 165 sentin kokoinen tappi. En pidä suurena rikoksena, jos tuollaiset geenit saanut pelaaja käyttää vähän kättään, kun vastassa on pitkä maalivahti pitkine käsivarsineen.

Tuon edellisen sanon lievällä huumorilla. Sen sijaan on silkkaa faktaa, että Diego Armando ei kalastellut rankkareita eikä vapaapotkuja. Se ei ollut hänen tyylinsä. Päinvastoin hänellä oli hämmästyttävä kyky ja tahto väistää taklaukset. Ne eivät osuneet häneen, koska hän hyppäsi niiden tieltä pois, ja jos joku horjutti hänen tasapainoaan, hänellä oli kyky pudota kahdelle jalalle ja jatkaa juoksuaan pallon kanssa.

Lainaan tähän Ylen uutista viime torstailta: "Kun Italiassa keskustelee Maradonan joukkueessa ja häntä vastaan pelanneiden ex-ammattilaisten kanssa, käytännössä kaikki sanovat ensiksi saman asian: 'Hän oli äärimmäisen rehti ja urheiluhenkinen pelaaja'. – Toisin kuin jotkut luulevat, Maradona ei filmannut juuri koskaan. Hän ansaitsi niin omiensa kuin vastustajien luottamuksen juuri tätä kautta, entinen pääsarjaerotuomari Angelo Bonfrisco on sanonut."

Pelé on paras, Maradona kiinnostavampi

Olen kuvitellut olevani immuuni julkkisten kuolemantapauksille ja niitä seuraaville järkytyksille. On kuitenkin pitänyt tunnustaa, että ne osuvat myös minuun.

Viime vuonna kuoli Matti Nykänen ja kuluneella viikolla Maradona, jota olen kutsunut tuttavallisemmin hänen ristimänimiensä perusteella Diego Armandoksi.

Sekä Nykänen että Maradona ovat olleet ristiriitaisia persoonia. He ovat olleet omien lajiensa suvereeneja mestareita, mutta kummallakin on ollut suuret varjot, ja minua kiehtovat juuri ristiriidat. Maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija on ilman muuta brasilialainen Pelé, mutta luulen että hänen aikanaan koittava kuolemansa ei kouraise yhtä syvältä kuin Diego Armandon. Pelé oli taiturimainen pelaaja ja kunnioitettava persoona, mutta samalla hän on hieman liikaa hyvis. Toisin on Maradonan laita.

Diego Armandon pimeällä puolella on myös syynsä. Hän oli lähtöisin perin köyhistä oloista, ja sieltä nousemiseen on tarvittu sekä oveluutta että kyynärpäitä. Julkisuus oli hänelle liikaa. Napolin vuosina ihmisiä roikkui hänen vaatteissaan kiinni, ja jalkapallokenttä taisi olla ainoa paikka, jossa hän pääsi varjostajistaan eroon.

Ja vielä sekin, että hänellä oli mittaa vain 165 senttiä.

Kaikissa ikäluokissa on jotain surkuhupaista

 Olen kerännyt eri ikäluokkien tunnuspiirteitä. Näkökulmani on kirkollisesti painottunut.

16-vuotiaat ovat juuri käyneet rippikoulun. Kokonaisuudet ja realiteetit ovat vasta etsinnässä. Ei ole tietoa, mistä raha tulee ja minne se menee. Toisaalta juuri tämän takia heitä kannattaisi kuulla, sillä laskiko Jeesus retkiensä talousarvioita? Hän vain meni sinne, mihin vaisto tai lahjomaton oikeudentaju kehotti kulkemaan. 

20-vuotiaat mitä todennäköisimmin vaihtavat asuinpaikkaa. Heitä kannattaisi kuunnella, koska heille alkaa vähitellen selvitä, että rippikoulussa mukamas käsitellyt asiat eivät välttämättä ole käsitelty loppuun saakka. Heistä pitää oppia senkin takia, että he hankkivat laitteisiinsa sovellukset, jotka ovat yleisessä seurakuntatyössä mullistavia uutuuksia kymmenen vuoden kuluttua.

30-vuotiaat eivät juuri tarvitse Jumalaa. Terveyttä piisaa, ja työmarkkinoilla on kysyntää enemmän kuin millään muulla ikäluokalla. Naisten kropassa on hedelmällisyyttä runsaasti järjellä. Itseluottamus on huipussaan, vaikka asuntolaina tappaa idealismin ja sammuttaa syvälliset keskustelut... ja tämän ikäluokan mukana ratkaistaan kirkon tulevaisuus. 

40-vuotiaat ovat ehtineet pettyä elämään, ja kun ihminen pettyy siihen, hän pettyy myös Jumalaan ja kirkkoon. Ensimmäiset miehet alkavat kaljuuntua, ja naisia uhkaa menopaussi. Parinvaihto kiinnostaa. Sinnikkäästi yritetään saada elämästä vielä jotain irti, ylennys tai uusi, haastava työpaikka. 

50-vuotiaat miehet koettavat sätkiä ja vaihtavat vaimoa ja/tai ostavat moottoripyörän. Naiset ovat kärttyisiä, kun huomaavat, että markkina-arvo laskee. Kai sillä on syynsä, että tämän ikäiset eivät enää kiinnosta työhönottajia. Joku voisi kuitenkin olla parhaimmillaan. Osataan käyttää laitteita. Elämänkokemusta olisi kohtalaisen paljon tai peräti sopivasti. Yhdellä jos toisella alkaa olla pientä kremppaa.

60-vuotiaat elävät vaarallista ikää. Koulukavereita alkaa kupsahdella, ja monilla ote alkaa herpaantua. Aika menee eläkettä odotellessa.  Työkiireet eivät vaivaa entiseen tapaan eikä lapsia tarvitse kuskata harrastuksiin. On aikaa, ja siksi on aika ryhtyä politiikkaan tai seurakunnan päättäjäksi. Vai onko?

70-vuotiaalla voi vielä olla ymmärrystä, jos on seurannut aikaansa, mutta työelämästä vieraantuminen näkyy. Kuolema kolkuttelee lähitienoilla ja muistuttaa ettei täällä loputtomiin keikuta.

80-vuotiaissa tuttavissani ei ole kovin monta sellaista, jolle antaisin vähintäkään vastuuta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, seurakunnallisesta vielä vähemmän. Muisti alkaa pätkiä, ja lasten silmissä ollaan tarkkailuluokalla, että vieläkö se pärjää kotona yksin. Poikkeuksia on, ja harmillisinta on, että moni poikkeukseton luulee olevansa poikkeuksellinen.

Kahdeksan kohdan ohjelma

 Perheellisen ja täysi-ikäisen ihmisen elämänvaiheet voi jaksotella näin:

1) Lyhyt täydellisen vapauden vaihe, kun on muuttanut kotoa pois eikä tarvitse kysyä keneltäkään mitään eikä selitellä menemisiään

2) Asuminen yhdessä jonkun toisen aikuisen kanssa ilman lapsia eli rajallisen vapauden aika

3) Lasten syntymä ja kasvaminen eli elämistä lasten ehdoilla

4) Lasten aikuistuminen eli lyhyt välivaihe, jolloin saa vähän päättää omista asioistaan

5) Omista vanhenevista vanhemmista huolehtiminen

6) Oman terveyden heikkeneminen

7) Kuolema

8) Kuolleiden ylösnousemus

Otetaan mieluummin naapurilta

Yli kuusikymmentä ihmistä vastasi Facebookissa esittämääni kysymykseen: "Mitä itsellesi epämieluisia, ehkä kipeitäkin asioita olisit valmis sietämään, jos ilmastonmuutos saataisiin pysäytettyä?" Yli kuusikymmentä kuplaani kuuluvaa ihmistä vastasi.

Näistä voitaisiin luopua

Luopumisen kohteita tuli näin: yksityisautoilu 8, lihan syönti 6, turha, erityisesti kiinalainen roina 4, suklaa, kahvi, karkki, salmiakki tai maitotuotteet 4, uudet vaatteet 3, lentäminen 3. Etätyöhön siirtymisen kannattajia oli kaksi, niin myös niitä, jotka olivat valmiita tarkentamaan ruokavaliotaan

Yksittäisiä ideoita luopumisen kohteiksi tai muiksi toimiksi (joukossa on mukana huumoria) olivat: makkara, muut kuin sähköautot, pavut, tuontiruoka, saunominen, isoissa ja paljon lämmitystä vaativissa rakennuksissa käyminen, katuvalot, ManUn pilkku, Kemi—Tornio-moottoritie, lämmin vesi rajallisesti, turhat asuinneliöt, oman palatsin vierashuoneen lämpö, broileri ja pakatut tuotteet.

Joku olisi valmis toimittamaan öljy-yhtiöiden johtajat vankileireille. Joku toinen voisi luopua demokratiasta ja liberalismista diktatuurin hyväksi.

Vähentääkin voi

Pari vastaajaa kertoo jo luopuneensa lentämisestä ja vähän useampi lihan syömisestä. Joku paljastaa elävänsä jo nyt niin niukasti, ettei lisäsupistuksia oikein voi edellyttää. Pari kirjoittajaa sanoo mielestäni viisaasti, että täysluopumisen sijasta voidaan harkita haitallisten asioiden vähentämistä. Joku sanoi olevansa valmis vaikka mihin, kunhan koko systeemi muuttuu.

Vapaaehtoisuus ei auta eikä optimismi herää

Kokonaisuutta tarkastellessa optimismini ei lisäänny. Näillä luopumisilla maailman suunta tuskin vaihtuu. Ongelma on juuri siinä, että harva on valmis menettämään asioita, joista luopuminen tuottaa itselle kipua. Jos naapuriin sattuu, se ei niinkään haittaa.

Myöskään historian tutkiminen ei lohduta. Sieltä on mahdotonta keksiä esimerkkejä, joissa merkittävä määrä ihmisiä olisi tehnyt itselleen kiusallisia päätöksiä ennakoivasti ja vapaaehtoisesti. Voidaan vielä kuvitella, että jokin poliittinen liike uskaltaisi tehdä oleelliset päätökset. Ongelmana vain on, miten niillä päätöksillä voitettaisiin seuraavat vaalit.

Jääkö mitään muuta ratkaisua kuin vain se, että insinöörit keksivät pelastavaa tekniikkaa?

Partiolupaus -- mutta kun ihminen ei ole päätöstensä takaaja

Partiolupauksesta on kadonnut sana "Jumala".  Aiemmin sanottiin näin: "Lupaan parhaani mukaan rakastaa Jumalaani, omaa maatani ja maailmaa, toteuttaa ‘ikäkauden’ ihanteita ja olla avuksi toisille." Uusi partiolupaus taas kuuluu näin: "Lupaan parhaani mukaan elää maani ja maailman parhaaksi, kasvaa katsomuksessani ja toteuttaa 'ikäkauden' ihanteita joka päivä."

Joidenkuiden mielestä Jumalaan viittaaminen on ollut ongelmallista. En ole nähnyt kiinnitettävän huomiota siihen, että lupaaminen se vasta ongelmallista onkin.

Ihminen ei näet pysty lupaamaan yhtään mitään. Hän ei ole minkäänlainen omien päätöstensä takaaja, ei aikuinen, ei keskenkasvuinen lapsi. Sana "luvata" kuuluu vain Kaikkivaltiaan suuhun. Kaikki muut toteuttavat päätöksiään vain siinä mitassa kuin se heille sallitaan. 

Kuvaavaa ja samalla viisasta on, että kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä ei puhuta lupaamisesta mitään. Kysytään vain nöyrästi ja todellisuudentajuisesti tahtomista. Sen enempää ihmiseltä ei vaadita. 

Partiolupauksen lievennyksen sanat "parhaani mukaan" eivät pelasta tilannetta. Niihinkin sitoutuminen on liian paljon luvattu; ihminen kun on mitä on.

Kesken jääneitä kirjoja

Nuorena oli kunnia-asia saada luetuksi loppuun jokainen kerran aloitettu kirja. Näitä väkisin luettuja ja klassikoiksi laskettavia romaaneja ovat esimerkiksi James Joycen Odysseus ja Robert Musiin Mies ilman ominaisuuksia. Vaikeana pidetty Volter Kilven Alastalon salissa sen sijaan tuntui herkulliselta koko lukemisen ajan.

Nobelin saanutta William Faulkneria en jaksanut. Parikin kirjaa jäi häneltä kesken. Vanhemmiten on ollut helpompaa lopettaa lukeminen puolivälissä kirjaa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat taisi tulla väkisin luetuksi, mutta sitä ponnistelua se ei olisi ansainnut, Tuntui siltä, että kirjailija ei viitsinyt nähdä lainkaan vaivaa sen hyväksi, että lukija ymmärtäisi edes jotain. Minusta se on ammattitaidottomuutta.

Erityistapauksensa oli Virginia Woolfin Menomatka, jonka lopetin jo ensimmäisellä sivulla täysin kelvottoman suomennoksen takia.

Viimeksi lukuun ottamani David  Foster Wallacen Päättymätön riemu on syksyn käännöskirjatapaus, mutta minun kirjallisissa käsissäni se muuttui päättymättömäksi riesaksi.  Lopetin lukemisen 80 sivuun. Romaani ei varsinaisesti ollut huono, mutta se ei sittenkään tuntunut kaiken vaivan arvoiselta. Laskin, että nopeudellani tämän massiivisen teoksen lukemiseen olisi kulunut kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii lukea yhtä ja toista sellaista, minkä merkityksellisyydestä voi olla varma. 

Maskit, moraalia ja moraalittomuutta

Maskien käyttöön liittyy piirteitä, joita en ole havainnut sanottavan ääneen tai ainakaan kirjoitettavan julki. Suhtautuminen maskeihin kertoo ihmisen muistakin elämänasenteista.

Ihmiset jakaantuvat kolmeen ryhmään:

1) Niihin, jotka suorastaan nauttivat siitä, että pääsevät tottelemaan määräyksiä ja noudattamaan suosituksia. Kaupassa ja busseissa he voivat laskeskella maskin käyttäjien määrää ja paheksua niitä, joilla maskia ei ole; hehän ovat tupakoitsijoiden kaltaisia vastuuttomia ihmisiä, jotka eivät välitä terveydestä eivätkä ymmärrä tosiasioita vaan vaarantavat itsensä ja muiden turvallisuuden.

2) Niihin, jotka eivät liitä maskeihin tunteita ja joita ei kiinnosta, käyttääkö joku toinen vai ei. He vain ratkaisevat oman järkensä varassa, miten kannattaa toimia.

3) Niihin, jotka eivät ehdoin tahdoin vedä maskia naamalleen. He ilmaisevat rohkeuttaan, riippumattomuuttaan ja vapauttaan. Samalla he halveksivat hyviksiä, jotka ovat mielestään parempia ihmisiä kuin muut - eli tavallaan tekevät itsestään mutkan kautta hyviksiä.

En paljasta, mihin ryhmään katson itse kuuluvani.

Sinuttelun ja teitittelyn peruskurssi

Nuoret tietävät, että teitittely on etäisyyttä luova puhuttelumuoto, mutta esimerkiksi sen kielioppi on vierasta. Viime viikon nuorten leirillä kysyin, mitä eroa on sanamuodoilla "olette kävellyt" ja "olette kävelleet". Ei ollut tietoa, että edellinen on teitittelyä ja jälkimmäinen on taas monikon toinen persoona.

Samalla sain syyn muistella vanhojen aikojen teitittelyjärjestelmää. Enoni teititteli äitiään eli minun mummuani koko ikänsä, mutta eli sisarusparven vanhimpana murrosaikaa. Hänen nuoremmat sisaruksensa jo sinuttelivat omaa äitiään. Joskus 1930-luvulla alaluokkalaisten kuului teititellä yläluokkalaisia.

Vanhempieni sukupolvelle sinunkaupat oli tärkeä käsite. Kerroin nuorille, että se merkitsi keskinäistä sopimusta teitittelyn vaihtamisesta sinutteluun. Teitittely oli aikuisten kanssakäymisessä perusmuoto, josta luovuttiin vasta sitten, kun yhdessä niin päätettiin. Jos työntekijä sinutteli työnjohtajaa, tämä oli merkki siitä, että hän oli erityisessä suosiossa. Tärkeää oli, että oikea ihminen ehdotti sinunkauppoja. Se kuului aina arvokkaammalle ihmiselle. Joskus oli vaikea päättää, kummalle kuului aloite, vanhemmalle mutta muuten alemmassa asemassa olleelle vai nuoremmalle mutta korkea-arvoisemmalle. Erityisen vaikeaa oli täysin tasa-arvoisten kesken. Aloitteen tekeminen vaati rohkeutta, niin kuin olisi tunnustanut ensirakkautensa. Kun sinunkaupat oli lopulta tehty, molemmat osapuolet olivat huojentuneita.

Samalla kerroin, että muuan bussinkuljettaja sanoi tehneensä sinunkaupat Jumalan kanssa. Se oli hyvin sanottu ja syvällisesti ajateltu. Todellisesta jumalasuhteesta ei voi puhua niin kauan kuin Jumala on joku kolmas, joku "hän" tai "se". Jumalasta voi esittää mielipiteitä Jumalasta muuten kuin kuulopuheiden perusteella vasta sitten, kun on ensimmäisen kerran sanonut Jumalalle tuon kauniin sanan "sinä".

Jalkautumisen vaikeudet

Olen ollut nykyisessä seurakunnassani kauan. Siksi epäilen, että minulle ei voisi enää käydä niin kuin tuossa alla muistelen.

Tämä ajallisesti kaukainen tapaus heijastaa niin sanottuun jalkautumiseen liittyviä ongelmia. "Tavallisten ihmisten" keskelle asettuminen ei ole niin helppoa kuin siitä äkkiä luulisi.

Tapahtumapaikkana oli seurakuntatalo, ja sikäli kuin muistan, aika oli jokin tiistaipäivä. Vanhempaa väkeä oli paljon koolla.  Muistaakseni juotiin kahveja, ja minä jätin istumatta seurakunnan diakonin viereen, mikä olisi epäilemättä ollut jonkun mielestä luonnollinen ratkaisu. Valitsin sattumanvaraisesti paikkani ihmisten keskeltä. Muistan, että keskustelu sujui pöytäseurani kanssa varsin mallikkaasti tai ainakin sillä tavoin kuin se nyt voi sujua ennestään tuntemattomien ihmisten kesken.

Sitten ovesta purjehti sisään toinen pappi (Husan Jussi). 

Pöytäseurani sanoi heti: "Sieltähän tulee sinullekin juttuseuraa."

Glen Kamara ei ole katolisten idoli

Eipähän tullut katsottua historian tunnilla taululle. Tämä vaikutelma syntyy ihmisistä, jotka jaksavat uskoa siihen, että urheilun voisi erottaa politiikasta tai että urheilulla ei olisi mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. 

Politiikan, urheilun ja kansallisuusaatteen toisiinsa kietoutumisesta voi vakuuttua vaikkapa siten, että vilkaisee muutamia valokuvia, jotka kertovat vuoden 1936 Berliinin olympialaisista. Syvemmälle retkelle voi lähteä lukemalla David Foerin kirjan Jalkapallon maailmanselitys. 

David Foer antaa esimerkkejä esimerkeistä. Hän kertoo Belgradin Punatähdestä (Crvena Zvezda), jonka kannattajien kiihkeä kansallismielisyys oli osaltaan vaikuttamassa Balkanin raakoihin tapahtumiin. Zagreb Dynamoa vastaan pelatut ottelut olivat merkkipaaluja sillä tiellä, joka lopulta johti veriseen sisällissotaan.

Skotlannin mahtiseurojen Glasgow Celticin ja Rangersin väliset jännitteet ovat taas esimerkkejä uskonnollispoliittisista ristiriidoista. Edellinen on katolisten seura ja jälkimmäinen protestanttien. Rangersissa pelaa myös Suomen maajoukkueen kantava voima Glen Kamara.

AC Milanin ja Italian entisen pääministerin Berlusconin suhde kertoo puolestaan siitä, että poliittiseen valtaan voi päästä pönkittäytymällä urheilun varaan. Juuri AC Milan teki Berlusconista kansallisesti merkittävän hahmon. Puolueen nimenkin hän vohki maajoukkueen kannattajien hoilotuksesta "Forza Italia".

Ulkomailta löytyy näitä esimerkkejä loputtomasti, mutta politiikka on ollut oleellinen osa myös suomalaista urheiluhistoriaa. Vielä 1970-luvulla seuravalinta oli poliittinen valinta. Kun helsinkiläinen isä vei poikansa HJK:n sijasta ylimmällä sarjatasollakin pelanneen Ponnistuksen harjoituksiin, tämä oli vahva todiste siitä, että hän oli vasemmalle kallellaan.

Identiteettivarkaudet kirjallisuudessa

Identiteettivarkaudet ovat nousseet puheenaiheiksi Vastaamon tapauksen jälkeen. Sana ”identiteettivarkaus” on suomen kielessä hyvin tuoretta sanastoa. Se on tullut Kotimaisten kielten keskuksen sanakirjaan vuonna 2014. Sanan myöhäinen ilmaantuminen ikään kuin virallisesti tunnustettuun kieleen on osoitus siitä, että sana liittyy ennen muuta tietotekniikkaan ja verkkoelämään. Identiteettivarkautta koskeva laki säädettiin hieman sanakirjamääritelmän jälkeen eli syyskuussa 2015.

Kaunokirjallisuus on aikansa kuva. Niinpä identiteettivarkaus on nykyaikaisessa mielessä tullut osaksi modernin kirjallisuuden teemoja. Yksi aiheeseen liittyvä romaani on Hannu Luntialan Petri Vallin toinen elämä (2010). Luntiala on työskennellyt Väestörekisterikeskuksessa, ja hänellä on työnsä perusteella näkemys aiheeseen. Toinen teemaan liittyvä romaani on Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen (2013). Siinä ei ole kyse kuitenkaan tietotekniikasta, vaan perinteisestä nuoruudenpäiväkirjasta, jonka entinen tyttökaveri on varastanut ja jota hän on alkanut käyttää omiin tarkoituksiinsa.

Aivan ensimmäisiä tai peräti kaikkein ensimmäinen identiteettivarkautta käsitellyt romaani on Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento (1846). Hän oli edelläkävijä tässäkin.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Goljadkin. Jouduttuaan maksamaan toisen Goljadkinin piiraat ravintolassa alkuperäinen Goljadkin kirjoittaa kaimalleen osoitetussa kirjeessä: ”Teidän, arvoisa herra, itsepintainen halunne pitää oma päänne ja tunkeutua väkivalloin minun olinpiiriini ja kaikkeen käytännön elämääni rikkoo jopa ne rajat, joita pelkkä kohteliaisuus ja normaali kanssakäyminen edellyttävät. Luullakseni tässä ei ole syytä mainita sitä, miten te, arvoisa herra, anastitte minun asiapaperini ja kunniallisen nimeni voittaaksenne esimiesten myötämielisyyden – myötämielisyyden jota te ette ansainnut.”  Kun näitä kirjeen sanoja tarkastelee, niistä löytää nykyaikaiselle identiteettivarkaudelle tyypilliset tuntomerkit: olinpiiriin tunkeutumisen, asiapapereiden ja kunniallisen nimen varastamisen. Ainoastaan Internetistä tai tietokoneista ei Goljadkinin kirjeessä puhuta mitään.

Väreihin liittyy kiihkeyttä 2/2 (pinkki miniläppäri)

Toistakymmentä vuotta sitten hankin silloin muodissa olleen miniläppärin, koska tarvitsin helposti mukana kulkevan tietokoneen. Se ei jaksanut pyörittää raskaimpia ohjelmiani, mutta tekstinkäsittely, kalenteriohjelma ja nettiselailu toimivat hyvin. Suurin etu oli, että laite mahtui takkini leveään taskuun. Hankittuani tehoakun toiminta-aikakin oli hyvä.

Jonkin matkan takia ostoksella oli hieman kiire, ja tapojeni vastaisesti ostin miniläppärin marketista. Sain sen sieltä vaimon kanta-asiakaskortilla hyvään hintaan. Varastossa oli vain vaaleanpunaisia. Tuumasin, että sama se, vaikka ei se nyt niin suosikkivärini ollutkaan. Sehän oli vain käyttöesine.

Pian käsitin, että värillä oli kuitenkin väliä. Tavan takaa jouduin keskustelemaan siitä, ihan kyllästymiseen saakka. Pahimmillaan sain tuskastuttavan usein vastata huomautukseen: "Ai, sinulla on (ihanan) pinkki läppäri." Aiheesta ryhtyivät puhumaan jopa täysin tuntemattomat Hesburgerin myyjät. Joku halusi ostaa laitteen minulta.

Väreihin liittyy kiihkeyttä 1/2

Väreihin on ladattu paljon tunteita, jopa fanaattisuutta, jota on syytä varoa. Niinpä ei ole samantekevää, mitä väriä ihminen tunnustaa. Tässä on esimerkkejä. Värit on mainittu aakkosjärjestyksessä.

Infrapunan infra on sikäli ryhmästään eroava sana, että se on asiakäytössä ilman suuria tunteita. 

Keltaliivit on tuore ilmiö Rankasta. Keltaista muistuttava kultainen on esiintynyt kreikkalaisen äärioikeistopuolueen Kultainen aamunkoitto nimessä. (Korjasin tätä osaa Maisa Tonterin kommentin pohjalta).

Musta on ollut sekä fasismin että anarkismin tunnusväri. Musta paitaa ovat käyttäneet esimerkiksi natsi-Saksan SS-joukot.

Oranssi on ollut entisissä sosialistisissa maissa liberaalin vallankumouksen väri.

Punaiset oli sisällissotamme toinen osapuoli.

Ruskeapaidat ovat osa kansallissosialismin historiaa.

Sateenkaaren värit ovat seksuaalivähemmistöjen symboli.

Siniset on puolueen nimi.

Ultravioletin ultra viittaa äärimmäisyyteen, esimerkiksi jalkapalloseurojen fanaattisimpiin kannattajiin.

Valkoiset oli sisällissotamme toinen osapuoli.

Vihreä poikkeaa hieman joukosta, koska se liitetään laajasti ympäristöystävällisyyteen ja moni puolue sanoo kannattavansa vihreitä arvoja. Toisaalta myös Vihreällä puolueella on kiivaat vastustajansa.

Violettia ei mikään aate ole tiettävästi ottanut omakseen. 

Jälkikirjoitus: otatko aidosti osaa?

Aamulehden kolumnini käsitteli tällä kertaa sanoja, joilla voi lähestyä omaisensa menettäneitä ihmisiä. Kolumnin vastaanotto on monesti arvailua, koska aika vähän siitä päätyy kirjoittajan korville. Tällä kertaa epäilen, että kolumnia on luettu kohtalaisen paljon ja että siitä on myös keskusteltu, mutta väittelyä tai kiivastumista se ei ole aiheuttanut. Aihetta ovat epäilemättä useimmat ihmiset joskus miettineet.

Eniten kyselin sitä, onko "Otan osaa" pätevästi sanottu. Jonkun korvissa se on falski ilmaus, mutta joku toinen toivoo nimenomaan sitä. En ottanut asiaan jyrkkää kantaa, enkä voinut ottaakaan, koska oikeat sanat tulevat ratkaistuksi tilanteen mukaan. Mikä sopii toiselle, ei sovi jollekulle toiselle ollenkaan.

Jotain möläytyksiä on kuitenkin syytä karttaa. Juuri omaisensa menettänyt ei aivan ensimmäiseksi kaipaa latteita elämänviisauksia, kuten sitä että "aika parantaa haavat". "Olen pahoillani" puolestaan kertoo kielitajun hapertumisesta, koska tämä lause on kallellaan anteeksipyynnön suuntaan. Se kuuluu vaikka lääkärin suuhun, kun hän ei ole ponnisteluistaan huolimatta onnistunut elvyttämään potilasta.

Kolumni on luettavissa täällä.

Vaippojemme vaihtajat rasistimuotoisten vitsien kohteina

Edelleenkin pidän Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon toimittajaa Heikki Aittokoskea täyspäisenä ihmisenä. Tällä viikolla kuitenkin lipsahti. Aittokoski tviittasi: "Tänään Hesarin tiedesivuilla on virhe. Tutkijoiden mukaan valon sujahdus vetymolekyylin läpi (247 zeptosekuntia) on nopein ihmisen havainnoima tapahtuma. Tutkijat eivät ole tainneet mitata, millä vauhdilla teini-ikäinen poistuu paikalta, jos häntä pyytää esim. hoitamaan tiskit."

Myönnän hymähtäneeni, onhan tuo näppärästi kirjoitettu. Moni isä tai äiti on varmaan huomannut, että tiskien hoitaminen ei nuoria paljon kiinnosta.

Tarkemmin tviittiä tutkiessa kuitenkin huomaa, että se on rakennettu perinteisen mallin mukaan. Kun teinin sijaan puhuu jostain kansallisuudesta ja vaihtaa tiskin hoitamisen tilalle jonkin muun tekemisen, tuloksena on aito rasistivitsi, jota julkisuuden hahmo saisi pitkään selitellä, ellei heti ymmärtäisi pyytää anteeksi.

Rasismi on niin syvällä ihmisluonnossa, että aiheeseen liittyviä vitsejä kerrotaan aina. Mustista, saamelaisista tai romaneista osataan nykyään olla puhumatta ainakin julkisuudessa, mutta aina jostain löytyy ihmisryhmiä, joihin sisäisen rasisminsa voi purkaa. Teineiksi haukutut nuoret ovat tällainen ryhmä. Heillä on melko vähän puolustajia.

Tietysti heissä on rasittavat piirteensä niin kuin kaiken ikäisissä ihmisissä, mutta kun heidän kanssaan on sekä ystävällinen että asiallinen, he osoittautuvat mukaviksi ja heidän parhaat piirteensä nousevat esiin. Heissä on paljon sellaista kiitettävää, jonka vanhemmat ikäluokat ovat unohtaneet.

Muutenkin sanoisin, että älä moiti nuoria. Ennen pitkää he vaihtavat sinulle vaipat. 

Suoraan sanoen olemme vähän pulassa

Niin paljon kuin koronasta on viime kuukausina kirjoitettu, hämmästyttävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että menossa on ihmiskäsityksen kriisi. Olemme melkoisessa pulassa sen kanssa, miten tätä elämää olisi elettävä:

Elämää ei voi suunnitella. Raamattu ilmaisee arvaamattomuuden ajatuksella "Jos Herra sallii ja me elämme", mutta nyt tämä varaus on ollut pakko ottaa laajaan käyttöön. Aiemmin sairastumiset ja onnettomuudet ovat vain satunnaisesti mullistaneet ihmisten suunnitelmia, mutta koronan keskellä on vaikea nähdä edes kahden viikon yli saati tulevaan kesään.

Tiede on yllättävän avuton keksimään taudin syitä. Alkoiko kaikki joltain kiinalaiselta torilta? Eläimissäkö on syy? Onko kyseessä geenimutaatio?  – Kukaan ei oikein tiedä.

Tiede on yllättävän avuton selittämään taudin etenemistä. Alussa puhuttiin paljon kosketuspinnoista, mutta sittemmin on painotettu aerosoleja. Kuinka pitkään on altistuttava, jotta virus tarttuu? Mikä on veriryhmän, iän ja D-vitamiinin vaikutus? Voiko sairastua toisen kerran? – Kysymyksiä lentelee, mutta vastaukset muuttuvat koko ajan tai kauniimmin sanoen tarkentuvat.

Tiede on yllättävän avuton keksimään uusia keinoja. Daniel Defoe kirjoitti aikanaan romaanin Ruttovuosi Lontoon 1600-luvun ruttoepidemiasta. Tuolloin tautia vastaan taisteltiin eristämällä sairaat, siivoamalla hyvin ja välttämällä suuria väenkokouksia. Ne ovat nykyajankin lähes ainoat keinot. Juuri mitään uutta ei ole saatu aikaan, sillä rokotetta vain odotellaan eikä sen tulosta ole varmuutta.

Maailma ei ole rajaton. Noin viikko sitten heräsin hieman ennen aamuneljää ajatukseen, etten ehkä enää ikinä pääsisi Prahaan. Minut on suljettu Suomen muotoiseen vankilaan, josta voi hyvällä onnella päästä lyhyelle, valvotulle lomalle, jos käyttäytyy hyvin.

Oikeudenmukaisuuden määritteleminen on entistä vaikeampaa. Kriisialoja ollaan valmiita tukemaan taloudellisesti, mutta sellaista taikuria ei ole, ettei kukaan pääsisi ilmoittautumaan sorretuksi ja unohdetuksi.

Läheisyys on epäilyttävää. Kuitenkin se on inhimillinen perustarve, ja se on juuri se suunta, joka kuuluu nuoruuden toteuttamiseen ja läpi elämiseen. Jos nuorilta vaaditaan ehdottomia välimatkoja, sukupuuttoonhan tässä kuollaan.

Unohdetut elämäntaidot nousevat kunniaan. Perinteisesti on arvostettu ihmisiä, jotka kykenevät toteuttamaan suunnitelmansa. Nyt tarvitaan niitä, jotka osaavat luopua suunnitelmistaan ja keksiä nopeasti jotain uutta. Päätöksiin ei voi koota entiseen tapaan kaikkia mahdollisia tosiasioita. Niiden sijasta on suostuttava vain arvaamaan, mitä kannattaa tehdä. Epätietoisuutta on kestettävä. Toisaalta tarvitaan päättämisen nopeutta, mutta toisaalta odottamisen taidosta on tullut hyve.

Kaikki ikävä ei menekään noin vain ohi. Entistä useampi on alkanut epäillä, että maailma on vastedes tällainen kuin se on nyt. Tulevat vuosikymmenet ovat kenties tätä samaa jumitusta.

Muutamaa metriä myöhemmin

On elämänkuvia, joita ei unohda ja joista tulee jonkin isomman symboleja. Seuravan kuvan kohtasin muutama vuosi sitten, kun käännyin kotipihasta ohi kulkevalle tielle.

Minut sivuutti polkupyöräretkelle lähtenyt koululuokka. Ensimmäisenä polki opettaja, ja hänen perässään tuli koko luokka. Jonon viimeisenä oli nuori nainen, epäilemättä oli kouluavustaja. Heillä kaikilla oli asiallisesti kypärät päässä turvallisuuden maksimoimiseksi.

Kouluavustaja perässä, muutaman metrin hänestä jääneenä tuli pullukka tyttö. Ajattelin, että esimerkiksi tuosta se alkaa.

Kansainvälisen epäonnistujien päivän muistoja

Kansainvälisenä epäonnistujien päivänä 13. lokakuuta sopii muistella omia epäonnistumisiaan. Monet niistä ovat kuitenkin niin kipeitä, traumaattisia ja noloja, että ne mieluiten työntää mielestään eikä niistä halua kertoa julkisesti.

Jalkapallokentältä on syntynyt ikäviä muistoja, joista voi kertoa helpommin. Ne ovat jokaiselle futaajalle tuttuja, koska parhaatkin epäonnistuvat jokaisessa pelissä useita kertoja. David Beckham ja Roberto Baggio ovat esimerkkejä maailmantähdistä, jotka muistetaan erityisesti mokatuista rangaistuspotkuistaan.

Minäkin voisin muistella epäonnistuneita rangaistuspotkuja. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi, joka sujahti oikealta puolen ohi. 

Vielä paremmin muistan erään kulmapotkutilanteen. En ole koskaan pitänyt päällä pelaamisesta enkä ole ollut siinä myöskään hyvä. Niinpä olen oman puolen kulmapotkuissa ottanut paikkani etukulmalta ja vartioinut, ettei pallo menisi siitä sisään.

Erään kerran satuin kuitenkin antamaan pallolle sen verran tilaa, että se livahti vyötärön korkeudella minun ja tolpan välistä sisään. Ei olisi pitänyt olla helpompaa tehtävää kuin estää tuollainen maali. Siitä se vain lipsahti. Sen jälkeen olen jokaisessa kulmapotkussa hokenut itselleni: huolehdi siitä, ettei käy niin kuin silloin kerran.

Kummi on Jumalan kuva

Kummin ja kummilapsen suhde on maailman kaikista ihmissuhteista ehkä omalaatuisin. Ei ole toista suhdetta, joka samalla tavoin olisi irti vastavuoroisuudesta.

Kummin tehtävä on antaa, lahjoittaa ja muistaa. Hän lähettää joululahjan ja pitää mielessä merkkipäivät. Tämä kaikki ei kuitenkaan luo kiitollisuudenvelkaa, joka kummilapsen olisi joskus maksettava takaisin. Toisin on lasten ja heidän vanhempiensa laita, koska on kohtuullista, että lapset pitävät huolta heikentyneistä vanhemmistaan.

Kummilapselle riittää, että hän jotain saadessaan sanoo kauniisti kiitos. Ei tällekään ole sen kummempaa syytä kuin se, että kiittäminen kuuluu hyviin tapoihin.

Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Vielä enemmän kummi on Jumalan kuva. Jumalakin vain antaa ilman, että ihminen voisi koskaan maksaa takaisin.

*   *   *

Kun haluat Jumalasta valokuvan, hankkiudu ristiäisiin ja katso, kuka pitää kastettavaa lasta sylissään. Paina laukaisinta.

Koulukiusaaminen on estettävä jo ennalta

Kuka vaihtaa koulua? Vaihtaako kiusaaja vai kiusattu? – Tästä aiheesta on viime päivinä puhuttu paljon. Asiantuntemattomuus ei ole loiventanut mielipiteiden varmuutta, eikä asioiden mutkikkuus ole estänyt tarjoamasta yksinkertaisia ratkaisuja.

Merkittävimmät teot koulukiusaamisen estämiseksi tehdään kuitenkin silloin, kun kukaan ei ole ehtinyt kiusata ketään. Tehokkainta on ennaltaehkäisy ja hyvän ilmapiirin luominen. Jos kiusaamiseen joudutaan puuttumaan, ollaan jo myöhässä ja vauriot ovat syntyneet. Kyse on esimerkiksi istumajärjestyksistä ja siitä, miten luokka jakaantuu pienryhmiin. On estettävä nolatuksi tuleminen, eikä ketään keskenkasvuista pitäisi päästää liian määräävään asemaan. Kouluun tarvitaan riittävä määrä aikuisia silmiä.

Parasta oppia saa Italian maajoukkueen takavuosien puolustajalta Paolo Maldinilta. Hänestä sanottiin, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä. Tämä ei ollut laiskalle miehelle osoitettu moite, vaan kiitos hänen viisaudestaan. Hänen ei tarvinnut taklata, koska hän sijoittui hyvin ja osasi ennakoida tilanteet. Sekä taklaaminen että oppilaan rankaiseminen kertovat, että ollaan jo myöhässä. 

Jalkapallo, maailman toiseksi merkittävin puheenaihe

Maailman helpoin puheenaihe on säätila. Ei ole niin surkeaa loukkoa, ettei siellä olisi jonkinlaista säätilaa. Asuupa missä päin maailmaa tahansa, voi aloittaa vertailevan keskustelun eri maiden ja paikkakuntien säästä, eikä se ole lainkaan yhdentekevä aihe. Se vaikuttaa jokaisen ihmisen elämään, ja ainakin Suomen kaltaisessa maassa perheen aamiaispöydässä sen miettiminen on hyvin luonnollista.

Säätilan jälkeen toiseksi varmin puheenaihe on jalkapallo. Eri puolilla maailmaa tunnetaan sen suurimmat tähdet, eikä sen sääntöjä tarvitse selittää. Voi luottaa siihen, että kaikki tietävät mistä puhutaan, kun puhutaan jalkapallosta. 

Olen lukuisia kertoja onnistunut lopettamaan kiusallisen hiljaisuuden, kun olen keksinyt kysäistä keskustelukumppanini suosikkiseuraa tai hänen maansa edustusjoukkueen tilannetta.

Jalkapallokentällä ihmiset ovat tasa-arvoisempia kuin ehkä missään muualla. Kun laukaus lähtee kohti ylänurkkaa, on aivan samantekevää, mitä ihonväriä on potkaiseva jalka. Maalin tekemisen riemu on samaa riemua, koetaanpa sitä Olympiastadionilla tai Pirkkalan tekonurmella, jolla on tänään pelattu kylämme puulaakijalkapallon mestaruudesta.

                       Pirkkalan jalkapallopuulaakia pelataan tänä viikonloppuna.

Myös pulpettia tarvitaan 2/2 (kirkollinen sovellus)

Myös kirkoissa on vallalla ajattelu, että messujen toteuttamiseen pitää osallistua mahdollisimman monien seurakuntalaisten. Mitä enemmän väkeä on lukemassa tekstejä ja rukouksia, kantamassa kolehtia ja toimittelemassa monenlaista, niin sitä parempi.

On kehityksessä hyvääkin. Maallikoiden osallistuminen ehtoollisen jakamiseen on purkanut pappien ja kansan välistä aivan turhaa aitaa. Kun äänessä on joku muukin kuin pappi, saadaan varmasti tarpeellista vaihtelua.

En kuitenkaan usko, että tämä maallikoiden osallistuminen tuottaisi ratkaisevan menestyksen ja saisi kansan tulvimaan sunnuntaiaamuna kirkkoon. Tavallinen Taavitsaisen Tauno ei tunne yhtään enempää osallisuutta, jos epistolaa onkin lukemassa papin sijasta Immeljärven Irma.

Myös kirkossa tarvitaan pulpetissa istumista. Se ei saa olla koko todellisuus, ja epäilemättä sitä on ollut vuosien aikana liian paljon. Siitä huolimatta on muistettava, että suhteessa Jumalaan ihminen on ennen muuta vastaanottaja. Jos tämä armon yksisuuntaisuus unohdetaan, hukataan kristillisen uskon ydin.

On niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että kirkkoon tullessaan he saavat vain olla. Kukaan ei pyydä osallistumaan erityisellä tavalla. Saa olla vaikkapa pylvään takana. Kukaan ei törkkää käteen punaista ja vihreää (voi värisokeita!) lappua, jolla kertoo saarnaajalle mielipiteensä pyhän aiheesta.

Myös pulpettia tarvitaan 1/2

Pulpetti tuo mieleen pänttäämisen ja kelvottomat, vanhanaikaiset opiskelutavat. Nykyaika suosii niiden sijasta tiedon etsintää ja pelillisyyttä, eräänlaista vahingossa tai siinä sivussa -oppimista ilman ponnistelun tuskaa. On varottava yksisuuntaisia opetustapoja, joissa kaiken tietävät ja osaavat opettajat kaatavat osaamistaan ja asenteitaan tietämättömien oppilaiden päälle. Pulpetissa ei puhuta, pulpetissa ollaan hiljaa. 

Kaikesta huolimatta myös pulpettiopintoja tarvitaan. Googlaaja on toivottomassa tilanteessa, jos hän saa Tansanian sijainniksi Afrikan, mutta joutuu saman tien googlaamaan, mikä on Afrikka. 

Historiassa on puolestaan kritisoitu vuosilukujen opiskelua. Liika on tietysti liikaa, mutta toisaalta vuosiluvut ovat ainoa keino asetella tapahtumia järjestykseen. Tämän järjestyksen osaaminen auttaa taas pohtimaan, mikä mahtaa olla syy ja mikä on seuraus. Ihmismieli tarvitsee aikajanoja, joille tapahtumia sijoitellaan. 

Viisas ekaluokan opettaja sanoi koulun pihalla, kun jäätiin jutulle: "Koulussa pitää oppia myös pakertamaan."

Hiljainen kansa

Reijo Kelan Helsingissä Vanhan ylioppilastalon tienoilla toteuttama City Man on niitä harvoja tanssitaiteellisia esityksiä, jotka ovat osuneet minussa johonkin ydinhermoon. Kela vietti viikon verran lasikopissa koko kansan nähtävänä. Hän nukkui makuupussissa, loikoili kylvyssä ja tanssi radion tahtiin.

Toisen kerran törmäsin Kelan teokseen, kun pohjoisen matkatessa oli pakko mitään aavistamatta pysähtyä Suomussalmella hänen Hiljaisen kansansa kohdalla. Peltoaukeamalle oli pystytetty satoja variksenpelottimen näköisiä keppiukkoja ja -akkoja.

Viime kesän lomamatkalla tiesin jo odottaa Hiljaista kansaa, että siinä pidettäisiin tauko. Hyvän aikaa kävelin sen keskellä. Samalla mietin, olinko jossain muuallakin nähnyt jotain samanlaista.

Tänään vanhoja muistiinpanoja selatessani huomasin, että eräänä syysaamuna klo 9.14 hiljainen kansa oli odottanut Järvenpään asemalla Helsinkiin vievää junaa. Siinä matkustajajoukossa oli mykkää jököttämistä, jossa oli suorastaan taiteellista tehoa.

Turhina pidetyt

Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1964 kaksi kultamitalia voittanut hiihtäjä Eero Mäntyranta oli lapsuuteni sankari. Hän oli kotoisin Pellosta, melkein Lapista. Silloisessa maailmassa tämä tarkoitti varsin vaatimattomia kotioloja. Avointa ammattilaisuutta ei hyväksytty ollenkaan, mutta nuorta urheilijaa motivoi maailman näkemisen ohella myös vaurastuminen; kisavoitosta saatettiin palkita vaikkapa televisiolla.

Mäntyranta kiinnosti niin paljon, että sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi hänen kirjansa Kairoilta kisaladuille. Siitä jäi mieleen hänen harjoitteluunsa liittynyt yksityiskohta. Hän kertoi ottaneensa monesti hiihtolenkeilleen mukaan aseen. Kun ampui kotiin tuomisiksi riistaa, tunsi tehneensä jotain hyödyllistä.

Mäntyrannan aikoina lapsen ja nuoren oli vaikea harrastaa turhina pidettyjä asioita, ja turhaa oli oikeastaan kaikki muu kuin se, mikä auttoi talvivaraston keräämistä. Urheilemisesta sanottiin: "Kyllä sinun pitäisi tehdä muutakin kuin vain hiihdellä". Lukuharrastusta kommentoitiin: "Aina sinulla on nenä kiinni kirjassa." Musikaalisuus kuitattiin sanoilla: "Ei tässä maailmassa laulu elätä."

Jopa opiskelemista saatettiin pitää hyödyttömänä etuoikeutena, eikä koulunkäyntiin panostaminen välttämättä vapauttanut kotitöistä. Läksyjä tehtiin vasta myöhään illalla kaikkien askareiden tultua valmiiksi. Kun silmät painuivat väsymyksestä kiinni, koululaisen oli vaikea pitää kirjan sivuja auki.

Onko maailma muuttunut? – Ehkä on, muttei välttämättä niin paljon kuin kuvitellaan. Niin sanotun turhuuden välttely on saanut uuden elämän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Monet näkevät vain tuottavalla toiminnalla olevan arvoa, ja ani harvoin suuria päätöksiä perustellaan muulla kuin rahalla. Bruttokansantulo kelpaa perusteluksi mihin tahansa, vaikka se tiedetään ongelmalliseksi käsitteeksi: bkt on noussut, kun mällään auton ajamalla sen lyhtypylvääseen ja kun sitten joku oikoo pellit suoriksi ja maalaa auton.

Sotaveteraani vaan ei suuri sankari

Kutsun kertomukseni kohdetta nimellä Korsten. Muistan lapsuusvuosistani hänet lievästi kehitysvammaiseksi mieheksi, joka elätti itseään kiertämällä tutusta maatalosta toiseen. Hän teki apurengin töitä, kuten lannanluontia. Hevosta hän ehkä osasi vähän ajaa, mutta sen valjastamisesta ei tullut mitään.

Sota-aikana Korsten oli laitettu rintamalle, vaikka kaiken järjen mukaan hänestä oli apua vain veli venäläisille. Hän oli Väinö Linnan kuvaaman Riitaojan kaltainen hahmo, arka, hömppeli mies, kaiken aikaa sotkemassa, pakenemassa ja osaavampien apua tarvitsemassa. Kotirintamalla hänestä olisi voinut olla jotain hyötyä, mutta sotarintamalla ei mitään, ei edes keittiöhommissa.

Korsten ei kestänytkään sotaa, vaan lähti karkuun. Voi kuvitella, että sotakaverit eivät estelleet hänen pakoaan. Hänellä oli sen verran järkeä, että hän kykeni seuraamaan rautatiekiskoja kohti Suomea. Arvoitus on, miten hän selvisi matkan koettelemuksista, mitä söi ja missä nukkui, mutta niin vain hän pääsi rauhallisemmille seuduille. Viimein hänet otettiin Hyvinkään asemalla kiinni, ja loppusodan hän istui vankilassa.

Isän kanssa mietittiin, maksettiinko hänellekin rintamamieslisää.

Jälkikirjoitus: rakkauden asioissa järki lakkaa toimimasta

Viimesunnuntainen Aamulehden kolumnini käsitteli mielestäni kiinnostavaa asiaa eli tieteen rajoja. Toisaalta asetuin tieteen puolustajiksi ja olin sillä kannalla, että myös usko tarvitsee tiedettä niin kuin veneen airo tarvitsee toista airoa. Samalla kerroin hyvän esimerkin siitä, että tieteellisestä todistamisessa ei ole aina vähintäkään apua. Kun toinen ihminen tunnustaa arasti rakkautensa, ei siihen voi vastata: "Uskon jos voit todistaa tuon." Elämässä on muutakin vakuuttumista kuin tieteellinen vakuuttuminen.

En ole havainnut, että tämä tekstini olisi herättänyt minkäänlaista keskustelua, toisin kuin esimerkiksi edellinen blogini, joka käsitteli sivistyssanoja. Vaitonaisuus ei yllättänyt. Suomalaiset mykistyvät heti, kun edes sivutaan jumalakysymystä. Edes papit eivät puhu. Poikkeuksena ovat ne keskustelut, joissa pääaiheina ovat homoseksuaalisuus tai naispappeus. Lisäksi vapaa-ajattelijat jaksavat vääntää kreationismista. Muuten olen yllättynyt siitä, että he eivät ole ottaneet minua maalikseen, kun olen näitä Aamulehden juttuja kirjoitellut.

Olen jo alistunut siihen, että minkäänlainen alustus ei saa suomalaisia puhumaan Jumalasta. Aion silti jatkaa kiusantekoani ja muistutella toisinaan siitäkin aiheesta.

Kolumnini on luettavissa täältä: 

Saatana saapuu Linnunrataan

Joitakin kulttimaineeseen nousseita kirjoja on pakko lukea vain sen takia, että ne ovat kulttimaineessa. Toiset ovat ansainneet asemansa, ja toisista ihmettelee, minkä takia ne on nostettu niin korkealle.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on hyvä kirja. Tosin epäilen, että Suomessa se on päässyt asemaansa suurelta osin sen raflaavan nimen takia. Jos se olisi julkaistu alkuperäisellä nimellään Mestari ja Margarita, suosio olisi tuskin ollut yhtä suuri.

Kulttikirjoista olen viimeksi lukenut viisiosaiseksi trilogiaksi sanotun Linnunradan käsikirjan liftareille, jonka on kirjoittanut Douglas Adams. Tyydyin ensimmäiseen osaan ja 156 sivuun. Lähinnä minua huvitti se, miten kuvattiin maapallon roolia maailmankaikkeudessa. Sanottiin, että maapallo on enimmäkseen harmiton, eikä tätä totuutta voi juuri paremmin sanoa.

Muuten en löytänyt kirjasta erityistä syvyyttä. Luokittelin teoksen lukiolaistasoiseksi. Sen avulla voi opetella ja aloitella kirjojen lukemista, ja sellaisiakin kirjoja tarvitaan.

Saatana saapuu Linnunrataan olisi melko raflaava kirjan nimi.

Fingerporin isonen

Pertti Jarla rakentaa suositun Figerpori-sarjakuvansa sanallisen leikittelyn varaan. Useimmat ideat pohjautuvat sanojen kaksoismerkitykseen. Monet aiheensa Jarla saa yleisöltä, mutta joka tapauksessa sanaleikit vaativat kielellistä lahjakkuutta niiden piirtäjältä.

Aivan joka kerta Jarla ei onnistu. Kuluneella viikolla hänen aiheenaan oli rippikoululaisen kauhunhetki. Nuori Heimo tapaa itseään kolme kertaa isomman ihmisen, ja tämä esittäytyy hänen isosekseen.

Jarlan piirroksessa ei näy merkkiäkään siitä piilomerkityksestä, joka tekee isosesta niin ovelan sanan. "Isonen" on nimittäin diminutiivi, pienennyssana adjektiivista "iso" samaan tapaan kuin "tähtönen" ja ”kirjanen" ovat diminutiiveja sanoista "tähti" ja "kirja". Niinpä isonen on jotain, mikä on yhtä aikaa suuri ja pieni.

Perin taitavasti "isonen" kertoo, millaisia ihmisiä isoset ovat. He ovat selvästi vanhempia kuin rippikoululaiset, mutta eivät vielä ole aikuisia. He pystyvät kantamaan vastuuta, mutta vain kohtuullisen kokoisia asioita. Suurimmista murheista he saavat olla vapaina.

Kestävätkö naiset paremmin vankeutta?

En ota kantaa oheisiin ajatuksiin, minulta puuttuu ratkaiseva havaintomateriaalikin. Totean vain, että jäin miettimään asiaa. Ajatukset ovat Erkki Vettenniemen kirjasta Suomalaisia vankileirin saaristossa. Siihen on koottu kirjoituksia, jotka kertovat Stalinin leireille joutuneiden suomalaisten kohtaloista. Juuri tämän esiin nostamani tekstin on kirjoittanut Neuvosto-Karjalan johtajiin kuuluneen Santeri Nuortevan tytär Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva kertoo, että miesten tarvitsi olla vain pari päivää vankilassa, kun heissä jo oli selvä vankilan leima. He olivat parroittuneita, ja aiemmin tyylikkäät vaatteet roikkuivat heissä kuin naulassa. Hän sanoo kohdanneensa kuulusteluihin vietäessä paljon miehiä. Heidän käyntinsä oli laahustavaa ja velttoa, ja kaikki olivat kadottaneet ryhtinsä.

Nuortevan mukaan naiset sen sijaan pysyivät aina naisina. Kellä oli kaksi leninkiä mukana, hän piti parempaa naulassa ja pukeutui siihen, kun joutui kuulusteluun. Kellä oli vain yksi, hän oleskeli sellissä alushameisillaan ja säästi pukuaan. Keksittiin tukkalaitteita ja laitettiin vesikiharoita, eikä kuulustelurakennuksen käytävillä nähdyistä naisista voinut päätellä, olivatko he olleet pidätettyinä päivän vai kuukauden.

Latteuksia englanniksi

Skodan kampanjaviikkoa toteutetaan merkin perinteisen iskulauseen "Simply clever" alla. Ilmeisesti autot ovat hyviä, koska kelvottomasta mainoslauseesta huolimatta niitä myydään hyvin.

Onhan tuo "Simply clever" nyt latteasti sanottu. Ilmeisesti mainostoimittajalla ei ole ollut mitään ideaa, ja ajatustensa köyhyyttä peittääkseen hän on turvautunut vieraaseen kieleen. Paljon tehokkaampi on Gigantin "Se nyt vaan on turhaa maksaa liikaa". Skodaksi olisi voinut sanoa vaikkapa "Viisaampi valinta".

"Mistä näitä senttejä oikein tulee?" "Miksi sinä etelän mies huijot?" Parhaat mainoslauseet jäävät elämään vuosiksi. Kukapa näitä ei olisi kuullut? Mutta ne onkin kirjoitettu suomen kielellä. Sitä kaikki ymmärtävät, ja sillä syntyy sekä sanaleikkejä että huumoria.

Kun hyvyys ahdistaa

Kymmenkunta vuotta sitten olin kokouksessa, jossa pysyin pitkään hiljaa. Mielipidettäni kysyttiin varta vasten, ja niin ajattelin, että saatanhan minä jotain sanoakin.

Tällaisia minä sanoin:

"Minua ahdistaa tämä totalitarismi, joka antaa tilaa vain hyville ihmisille."

"Kammoksuttaa tämä ajattelutapa, joka on kuin kuoliaaksi syleilevä äiti. Hän epäilemättä tahtoo minun parastani, mutta kun minä en halua istua hänen sylissään enkä halua pyöräillä kypärä päässä. Esimerkiksi sitä polkupyöräkypärää en päähäni pane."

"Eikö enää saa tehdä mitään pahaa? Minä kun uskon, että ihmisen on saatava tehdä sitäkin. Se on ihmisen perusoikeuksia. Ei ole mies eikä mikään jos ei tee yhtään pahaa. Nyt markkinoidaan liian kapeaa ihmiskuvaa."

"Viihdyn paljon paremmin vähän rupisempien ihmisten kuin tuoremehujengin parissa."

"Eniten ärsyttää se, että tässä pyritään nyt määrittelemään hyvän ihmisen rajat. Hyvä ihminen syö niistä purkeista josta käsketään syödä ja hylkää ne purkit jotka käsketään hylätä."

 

Kymmenkunta vuotta on kulunut. Pysyn linjallani.

Ali, suurin ja kaunein

Menin seuraavana syksynä kouluun, kun isän herätti minut keskellä yötä katsomaan Muhammad Alin ja Sonny Listonin välistä ottelua nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta. Tuosta aamuyön herätyksestä olen isälleni kiitollinen. Rätisevä televisiokuva vei minut kaukaiseen maailmaan Atlantin toiselle puolen ja antoi sysäyksen seurata yhtä kaikkien aikojen kiinnostavinta urheilijaa. Tämä kiinnostus on kestänyt näihin päiviin saakka, mistä todistaa se, että olen juuri lukenut Alin elämäkerran.

En ole ollut Alin varaukseton ihailija. Olen vierastanut hänen islamilaisia ajatuksiaan, ja hänen suhtautumisensa eräisiin vastustajiinsa on öklöttänyt. Kerrotaan esimerkiksi siitä, että sanavalmiin Alin solvaukset tekivät Joe Frazierin lapsista koulukiusattuja. Ehkä se kaikki oli suurta showta, mutta senkään nimissä ei pidä tehdä mitä tahansa. 

Ajatellaanpa Alista kuinka vain, ainakin hänen aseistakieltäytymisensä oli rohkea ja laskelmoimaton teko. Kun hän asettui Vietnamin sotaa vastaan, sota ei ollut vielä yleisessä epäsuosiossa. Ali vaaransi melko alkuvaiheessa olleen uransa, kun joutui ehdottomuutensa takia kolmeksi vuodeksi kilpailukieltoon. Monivuotinen vankeustuomio oli pitkään todellinen uhka, mutta ratkaisuaan Ali ei epäröinyt. Edes tarjottuihin kompromisseihin hän ei suostunut.

Meni työ ja meni asunnon arvo

Kuluneen päivän ajatukseni ovat olleet Kaipolassa. En tunne moniakaan kaipolalaisia, mutta olen elänyt heidän lähituntumassaan ja elämänpiiri on tuttu. Tämä vaikuttaa siihen, että uutinen osuu tällaista sivullistakin kyynärpäähermoon.

Kylässä on ollut tehdas ja noin tuhat asukasta, ja tehtaalla on ollut 450 työntekijää. Eilen ilmoitettiin noin vain, että tehdas suljetaan melkein saman tien. Ihmisiltä ei mene vain työpaikka, vaan samalla menee myös asunto, tai ainakin katoaa asunnon arvo. Katto jää jäljelle, mutta kenelle myisi talonsa, jos lähtee etelän kaupunkeihin etsimään leveämpää leipää (vähän yli viisikymppinen mies)?

Jos se mies nyt työvuorosta kotiuduttuaan havaitsee tilanteen toivottomuuden, menee kaupan kautta ja juo päänsä täyteen, en isommin ihmettele. Hän tietää, ettei se auta, mutta eivät nämä asiat tietämällä parane. Minäkin tiedän, ettei tätä vaihtoehtoa kannata suositella, mutta suositukset eivät paljon paina. Kiskot päättyivät, juna lakkasi kulkemasta.

En jaksa yhtämittaisesti kuuttakaan tuntia

Siirtymnen kahdeksan tunnin työpäivästä kuuteen varmaankin laskee työtehoa neljänneksellä, jos tehtävät ovat yksinkertaisia ja jos työntekijä saa palkkansa lähinnä siitä, että luovuttaa omaa aikaansa työnantajan käyttöön. Jos odotetaan ajattelukykyä tai peräti luovuutta, tilanne on toisenlainen.

Väitöskirjan tekeminen oli minun henkilökohtainen työaikakokeiluni. Käytössäni oli kahden vuoden rajallinen aika, ja siksi oli oltava nopea ja tehokas. Itsekurin ongelmat ratkaisin hankkimalla netistä kellokorttisovelluksen.

Päätin, että joka arkipäivä työskentelisin kahdeksan nettotuntia. Vessakäynnit, ruokailut ja satunnaiset tauot eivät mahtuneet näihin tunteihin. Lisäksi päätin uhrata väitöskirjalleni  lauantaisin neljä tuntia, ja niin itseltäni vaatimiani viikkotunteja oli yhteensä neljäkymmentäneljä. Joulunpyhät ja pääsiäisen pidin vapaina.

Käytännössä en aivan kyennyt kahdeksan nettotunnin päiviin. Vajaita päiviä oli paikattava ainakin lauantaina ja monesti myös sunnuntaina.

Kahdeksan tunnin yhtämittaiseen työskentelyyn en yltänyt ikinä, vaikka olisi ollut mukava pitää illalla vapaata. Jos aloitin aamuyhdeksältä, viimeistään kahden aikaan iltapäivällä aivoni olivat täysin tukossa. Oli pakko pitää tauko ja jatkaa illalla. Olin jo aiemmin oppinut, että väsyneillä aivoilla ei tee mitään.

Kun nuoria kuolee kolarissa

On kulunut kaksikymmentäyhdeksän vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa olin siunaamassa haudan lepoon hyvin tuntemaani nuorta, joka oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Tuolloin olin epävarma siitä, selviäisinkö tehtävästä ollenkaan. Tietyllä tavalla selvisin. Toisaalta en selvinnyt, sillä tapahtuman jälkeen olin täynnä pohjatonta alakuloa siitä, kuinka vähän olin onnistunut tekemään. Mikään saamani kiitos ei lievittänyt epäonnistumisen tunnetta.

Heti seuraavana syksynä jouduin hoitamaan samanlaisia asioita, eivätkä tapaukset ole jääneet noihin kahteen. Jotain ne ovat muuttaneet minussa. Pysähdyn aina sanomalehtien onnettomuusuutisten äärelle tarkistaakseni, ettei vain ole meidän kylän nuoria. Kun huomaan, että tällä kertaa ei osunut lähelle, jään siitä huolimatta miettimään tapausta välillä päiväkausiksi. Ajattelen sitä painajaista, jonka keskelle ihmiset ovat yhtäkkiä joutuneet.

Nokialla on juuri kuollut kolme nuorta ulosajossa ja neljännen elämä on muuten pilalla. Kymmenien ihmisten elämä on niin musta, ettei sille ole sanoja. Sadat ovat syvästi järkyttyneitä, ja kymmenet tuhannet ovat tulleet kosketetuiksi, ehkä useammatkin. On perheet, suvut, kaverit, kaverien kaverit, heidän vanhempansa, koulut, opettajat, naapurit, kuolleiden nuorten vanhemmat, heidän tuttavansa ja työkaverinsa. Lista on aivan loputon.

Yksi toivomus minulla olisi: ettei edes vihjattaisi kenenkään syyllisyyteen tai tyhmiin ratkaisuihin. Poliisi tietysti tutkii ja oikeus tuomitsee, mutta säästetään heille se murheellinen työ, joka on oikeusvaltiossa välttämättä tehtävä. Pysytellään me muut ihmiset irti sellaisista arvioista. Mihin tahansa joku nuori onkin nyt syyllistynyt, hänen tekonsa seuraukset ovat kohtuuttoman suuret hänen tekoonsa nähden.

Ei tässä tuomareita tarvita, ei jälkiviisaita.

Kiutaköngäs, ikuisuus ja ainutlaatuisuus

 Tänään olen Kuusamossa katsellut Kiutakönkään kuohuja. Kukaan ei osaa sanoa, kuinka monta sataa vuotta se on siinä uomassaan virrannut. Vai lasketaanko sen ikää jo tuhansissa vuosissa?

Kertaakaan se ei ole ollut samassa asennossa kuin joskus ennen, ja niin minä näin sen muuntautuvan sekunti sekunnilta uuteen, ainutlaatuiseen muotoon.

Niin on myös ihmiskunnan laita. Jokainen sekunti on sille ainutlaatuinen ja ennen kokematon.

Ja kuitenkin kuulen ihmisten sanovan toisilleen, että tää on taas tätä samaa.

Nuoren miehen kaksi koetusta

Kolmisen vuotta sitten kohtasin lomareissulla puolitutun nuorenmiehen, jonka tosin olen aiemmin tuntenut melko hyvinkin. Kysyin kuulumisia. Ehkä hänen oli helppo puhua, koska en kuulunut hänen tämänhetkiseen lähipiiriinsä. Ehkä hän oli juuri nyt uskottua vailla.

"Kun tulit kysyneeksi niin kerron", hän aloitti. "Tänään olen ihmetellyt sitä, kuinka naisen saadakseen on pantava parastaan likoon. Kammattava hiukset, pestävä hampaat, esiteltävä saavutuksensa ja osoitettava, että on jotain. On oltava mukava."

Kysyin, oliko hän selvinnyt siitä koetuksesta.

"Selvisin."

Annoin hänen jatkaa, jos mieli teki.

"Sitten tulee se toinen päivä. Silloin joutuu paljastamaan millainen surkimus ja mätäpaise todellisuudessa on. Minulla se koetus oli eilen."

"Selvisitkö siitäkin?"

Oli pieni tauko, kun vastaus hieman viipyi.

"Selvisin. Yhdessä ollaan."

Mutisin, että se oli matka ihastumisesta rakkauteen.

 

Tasapelit eivät riitä

Rupesin selvittämään, kuinka hyvin jalkapallojoukkueen on menestyttävä, jotta se yltäisi sarjassa kärkisijoille, ja toisaalta, mitä tarvitaan sarjapaikan säilyttämiseen.

Tätä varten tutkin Englannin, Saksan, Espanjan ja Italian liigojen sarjataulukkoja. Kaikkiin niihin päti, että sarjassa pysymiseen riittää, että saa jokaisesta pelistä tasapelin. Edes sarjan keskivälille ei tällä keinoin pääse, mutta niukin naukin välttyy putoamiselta.

Moni joukkue lähtee siitä, että kotona otetaan voitto ja vieraissa hankitaan tasapeli. Italiassa tällä periaatteella olisi ollut sarjaviitonen ja kaikissa muissa maissa sarjakolmonen. Mestarin on sen sijaan kyettävä voittamaan myös vieraspelejä.

Vanhat kaverit on kaikkein parasta

Meillä on lukioajoilta periytynyt kuuden pojan porukka, johon suhteet eivät ole missään vaiheessa katkenneet. Toisten kanssa olen ollut tekemisissä enemmän, toisten kanssa hieman vähemmän, mutta kaikkiin on lämpimät suhteet ja jokainen merkitsee minulle jotain erityistä.

Olemme kutsuneet itseämme kärryporukaksi. Nimen alku on eräässä lukioajan välitunnissa, jolloin teimme sopimuksen, että joka ensimmäisenä tarvitsee lastenvaunuja, sille ne yhdessä hankitaan. Sopimus piti, ja kärryt siirtyivät perintönä isältä isälle, kunnes ne kelpasivat enää parvekevaunuiksi ja lopulta eivät enää siihenkään. 

Yksi meistä on jäänyt matkalle. Hän kuoli hullun lehmän tautiin. Kuolinsyy tuntuu edelleenkin hieman epäuskottavalta, mutta järkisyitä sen kieltämiseen ei ole. Sellainenkin elämäkerran loppu voi olla.

Vanhoissa kavereissa on se hyvä puoli, että heidät on hankittu ennen ammattia, työpaikkaa ja yhteiskunnallista asemaa. Heidän kanssaan ollaan paljaasti, alkuperäisinä ihmisinä. Ketään ei arvioida hänen tittelinsä mukaan, eikä kukaan tule tapaamiseen mitalit rinnuksissa. Kukaan ei kukkoile saavutuksillaan, koska tietää sen turhaksi.

Muistan sanoneeni noille pojille: "Tässä on tullut vuosien varrella monenlaista ihmistä tutuksi. Olisi toivotonta laskea, kuinka monen ihmisen kanssa olen ollut tekemisissä ja monien kanssa läheisestikin. Silti minun on myönnettävä nöyrästi, että parempaa kaveriporukkaa minulla ei ole."