Yön painajaisessani olin korkealla katolla enkä uskaltanut edes liikkua. Ainoa selviytymiskeino oli se, että heräsin.
Korkeiden paikkojen kammo on tullut uniini saakka.
Minulla on ollut tämä fobia jo varhaisista ajoistani saakka. Lapsenakaan en pitänyt puussa kiipeilemisestä. Kaverit olivat puussa ja minä olin puunjuurella.
Yksi hirvittäviä kokemuksia oli, kun olin isän mukana Oitissa vanhalla tiilitehtaalla, josta piti ostaa kattopeltiä. Korkeat portaat olivat juuri niin jyrkkiä, että ne eivät olleet aivan tikapuita, joissa olisi voinut ottaa käsilläkin tukea. Niistä oli vain selvittävä omin jaloin turvautumatta isän syliin. Pelkäsin.
Jopa kiipeilevien lasten katseleminen on ollut tuskallista ja on ollut pakko lähteä muualle. En voisi laittaa kuuluisaa, pilvenpiirtäjien rakentajista otettua julistetta huoneeni seinälle. Sekin hirvittäisi liikaa.
Pitkään yritin siedätyshoitoa ja koetin mennä väkisin korkealle, mutta tämä ei auttanut.
Lopulta tuli sovinto, kun lakkasin yrittämästä. Olen suostunut pelkooni enkä edes yritä. Luovuin kaikista yrityksistä ja aloin uskoa, että minun kuuluu pysytellä maan tasalla. Ehkä juuri tämä haluttiin sanoa minulle: pysy alhaalla siellä on sinun paikkasi.
Tämän kuvan katsominenkin pyörryttää.
1 kommentti:
Joo joo: Mä tahdoin nähdä korkean ja nähdä matalan, näin kyllin mieltä korkeaa - jos mieltä matalaakin - ja vieras oli katse molemmilla [Hellaakoski]
Sapienti sat!
Lähetä kommentti