Kiinnostus lopahti olympialaisiin

Olympialaiset eivät enää kiinnosta. En tiedä, mikä minuun on mennyt. Hajamielisesti vilkuilen otsikoita, mutta television kisalähetyksiä seuraan enintään iltapäivisin saadakseni unta, kun on tirsojen aika.

Osittain syy on taannoisissa Lahden MM-hiihdoissa, joissa suomalaiset paljastuivat huijareiksi. Kun kerran on tullut petetyksi, luottamus ei palaudu noin vain. Lahden skandaali vei ensin kaiken kiinnostukseni hiihtoon, ja vähitellen homesieni on levinnyt päässäni muihinkin lajeihin.

En voi mitään epäluulon tunteille, kun norjalainen Karsten Warholm juoksee 400 metrin aidat kovempaa kuin yksikään suomalainen 30 vuoteen ilman aitoja. Jos joku uskoo, että tämä olisi mahdollista ilman apteekin palveluja, tulkoon uskollaan autuaaksi. Ehkä trampoliinitossut selittävät jotain, mutta eivät kaikkea.

Möhköolympialaiset ovat liian kalliit, ja lajeja on liian paljon. Turhinta on siellä miesten jalkapallo, jossa maailman parhaita suorastaan kielletään osallistumasta. Uinnissa voisi tyytyä eripituisiin matkoihin ja luopua monista eri tyyleistä. Eihän juoksuissakaan ole takaperin juoksua eikä pussihyppelyä. Kävely tietysti on, ja se onkin kaikista urheilulajeista keinotekoisin. Monenlaisilla pyssyillä pääsee olympiavoittajaksi, ja purjehdukseen voi valita veneen isosta valikoimasta. Naisten nyrkkeilyä en ilkeä katsoa ollenkaan. Niin pahaa tekee.

Lajeja ovat myös kiipeily, lainelautailu, softball, baseball, rugby, rullalautailu ja taitouinti. Ehkä ne kaikki eivät ole tarpeettomia, mutta pari kolme olisin valmis poistamaan. Yleisurheilun sekaviestejä en kaipaa ollenkaan, mutta suopotkupallo olisi kiva lisä, niin myös mökkitikka.

Olympialaisissa on kuitenkin hyvä perusidea. Raha on vain pilannut senkin.

Salakuuntelua ja tupakansavuisia huoneita

Muistelen lämpimästi lapsuuteni tupakansavuisia huoneita, joissa miehet kertoivat tarinoita. Televisio pysyi kiinni, eikä kukaan vilkuillut kännykkää. Puhuttiin sodasta ja muisteltiin vainajia. Seudun paria kylähullua ei ollut toimitettu hoitokotiin eikä ollut lääkitty hitaiksi ja vaitonaisiksi. He kiersivät talosta taloon ja laskivat hyväksytyn ihmisen pisterajat aivan alas. Heidätkin laskettiin kylän asukkaisiin.

Ei vain sodassa ollut tapahtumia. Arjessa osui välillä pahasti, kun ei ollut keltaisia liivejä, turvavaljaita eikä kypäriä. Autoilla kaahattiin hullusti, ja kolarin sattuessa tyynyt eivät lauenneet. Naapurin nuori tyttö tuli raskaaksi ennen aikojaan, eikä isästä voinut erehtyä, jos tiesi kylänmiesten kasvonpiirteet. Tunnustamatta se lapsi kuitenkin jäi.

Elämän rosoisuutta ei ollut siivottu pois. Taitavimmat kertojat osasivat vääntää asiat syrjälleen niin, että kaikki nauroivat, surulleenkin. Minä kyyhötin nurkassa, ja jossain vaiheessa joku keksi, että kaikki kerrottu ei sopinut lapsen korville. Minun oli lähdettävä pois ja mentävä nukkumaan. Hetken kuluttua olin taas ovella ja kuuntelin salaa.

Päätalon jaarittelut eivät kiinnosta, itse persoona kyllä

Jollain junamatkalla vilkuilin sivusta naapurimatkustajan lukemaa kirjaa. Ihmettelin jaarittelua, jota en mitenkään olisi jaksanut lukea. Matkustaja jäi ennen minua junasta, ja kun hän nousi ylös, paljastui että Kalle Päätalonhan romaani se oli siinä.

Ymmärsin heti, ettei Päätalo ole minun kirjallisuuttani. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt arvostamasta häntä. Ainakin hän on kerännyt talteen merkittävän kansanperinteen. Lukijakuntakin on niin suuri, ettei hän voi olla kokonaan väärässä.

Muutama päivä sitten ostin taivalkoskelaisesta Jalavan kyläkaupasta Ritva Ylösen Päätalo-elämäkerran, ja arvelen sen kiinnostavan minua. Päätalo ei ole ainoa kirjailija, jonka persoona puhuttelee minua, vaikka kirjat ovat jääneet vieraiksi. Mikään ei saa minua tarttumaan Taruun sormusten herrasta, mutta kirjailija Tolkienista kertovan teoksen olen lukenut. Myöskään Narnia-kirjat eivät ole minua varten, mutta niiden tekijä C. S. Lewis on osoittautunut tutkimisen arvoiseksi persoonaksi.

Samaan sarjaan kuuluu osittain myös Mika Waltari. Häntä olen sentään lukenut, vaikka hänenkään romaaneihin en ole syttynyt. Kuitenkin itse Waltarissa on jotain kiehtovaa. Jokin vaikutuksensa on sillä, että asuin Töölön Tunturikadulla viisi vuotta vinottain häntä vastapäätä. Joka ilta nukkumaan mennessä tarkistin, vieläkö Waltarilla paloivat valot. Kerran hivuttauduin hänen kotiovelleen, mutta rohkeus ei riittänyt kellon rimputtamiseen.

Breivik on matkalla unohdukseen

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun norjalainen Anders Breivik surmasi ensin oslolaisen virastotalon edessä autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen nuorisojärjestön kesäleirillä Utøyan saarella 69 nuorta.

Norjalaiset tuskin ovat tapahtumaa unohtaneet, mutta suomalaisten rippikoululaisten mielessä se ei enää ole. Breivikin tekojen aikaan he olivat viiden vanhoja. 

Ehkä on hyväkin, että teko on unohdettu ainakin täällä naapurimaassa. Se on oikein Breivikin kaltaiselle sekopäälle. Ei hän ansaitse tulla kirjatuksi historiaan.

Sotaromaani melkein ilman sotaa

Katsellessani oman kodin kirjahyllyä silmäni osuu monesti Norman Mailerin romaaniin Alastomat ja kuolleet. Selkämys on leveä, ja siihen on painettu sekä kirjan että kirjailijan nimet suurella fontilla. 

Aikanani tartuin Alastomiin ja kuolleisiin epäluuloisesti. Arvelin jo lukeneeni riittävän määrän sotakirjoja. Tässä olisi taas yksi lajinsa edustaja. Kun kuitenkin ryhdyin romaaniin, jouduin pian tarkistamaan kantaani. Alastomat ja kuolleet on kieltämättä sotaromaani, mutta sotimisesta se ei kerro juuri ollenkaan. Sen sijaan se tutkii, millaisista aineksista ihminen on tehty.

Erityisesti yksi kohtaus on jäänyt kirjasta mieleeni. Eräänlainen kaukopartioryhmä on syvällä japanilaisten puolella. Se on joutunut tulitaisteluun, jossa yksi oma sotilas on haavoittunut kuolettavasti. Ryhmä perääntyessä muuan mies havaitsee siipirikon linnun ja poimii sen hellästi käteensä. Ryhmän varajohtaja ottaa häneltä linnun ja hetken kuluttua rutistaa sen kuoliaaksi omassa kourassaan. Sitä miehet eivät hyväksy, vaan raivostuvat perin juurin. Ihmisiä kuolee mielettömässä sodassa, mutta linnunpojan tarkoitukseton surma on heille liikaa.

Sodan aikana teloitettu Arndt Pekurinen

Vielä ehtisi katsomaan elokuvateatterissa Ville Suhosen dokumentin Ikuiseen rauhaan, joka kertoo Arndt Pekurisesta. Hän on suomalaisen rauhanliikkeen veteraaneja, jonka puolesta jopa Albert Einstein aikanaan vetosi. 

Alkuaan Pekurinen oli innostunut Raamatusta ja tolstoilaisuudesta. Lopulta hänen ainoa rikoksensa oli, ettei hän suostunut tarttumaan aseeseen eikä osallistumaan asevoimia tukevaan toimintaan. Viimeisinä aikoinaan hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi". Pekurinen oli lujan aatteensa keskellä myös humoristi.

Pekurinen maksoi aatteestaan kovan hinnan. Vankilat tulivat hänelle tutuiksi, ja vihdoin hänet teloitettiin. Näin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin on pakko kysyä, oliko tosiaan pakko.

Minulla on Pekuriseen myös elämänhistoriallinen suhde. Vanhempani tunsivat hänen leskensä. Elokuvassa näytettiin taloa, joka oli lapsuudenkotini lähin naapuri. Siellä leski ja Pekurisen lapset olivat sotaa paossa.

Jos elokuviin ei pääse, Pekurisen tarinaan voi tutustua lähemmin myös lukemalla hänestä kertovan Erno Paasilinnan kirjan Rohkeus.

Kuinka hyvin ns. asiantuntijat ennustivat jalkapallokisoja?

Olen ennenkin kirjoittanut jalkapalloturnausten jälkeen sitä, kuinka kohdalleen ns. asiantuntijat ovat osuneet ennustuksissaan. MM-kisoissa on usein menty pahasti vikaan. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan joukkueet ovat sekoittaneet tuloksia niin paljon, että kaikkitietäville on jäänyt paljon seliteltävää. Euroopan taso tunnetaan paremmin, ja niinpä tuloksia on arvattu varsin hyvin. Tänäkään vuonna Ilta-Sanomien kisaoppaan ennustuksia ei tarvitse hävetä.

Voittajajoukkue Italiaa kutsuttiin mustaksi hevoseksi, mutta tämä oli liian varovaisesti sanottu. Omissa kaavailuissani Italia oli ensisijainen voittajasuosikki alusta saakka. Englantiin en uskonut, ja yhtä vähän siihen uskottiin Ilta-Sanomissa. Finaaliin päässeen Englannin uskottiin pysähtyvän viimeistään välieriin. Hieman flopanneesta Ranskasta sanottiin, että se pääsisi ainakin neljän joukkoon. Ei päässyt, kun Sveitsi katkaisi siltä mestaruusjahdin heti lohkovaiheen jälkeen. Myös Belgian mahdollisuuksia yliarvioitiin, mutta Saksan vaisuus nähtiin hyvin. Pahimmin menivät vikaan Portugalista ja Turkista tehdyt arviot. Portugali ei ollut lähelläkään ennustettua menestystä, ja Turkista kirjoitettiin: "Turkki on kovassa lohkossa altavastaaja, mutta ei missään tapauksessa heittopussi. Taistelee realistisesti ainakin kolmossijasta. On todella vaikea voitettava." Turkki hävisi kaikki pelinsä melko selvästi.

Suomen mahdollisuuksia Ilta-Sanomat kuvaili hyvin. Jatkopaikan arveltiin olevan kiven alla, mutta samalla Suomen sanottiin olevan vaikeasti voitettava joukkue, josta ei tulisi lohkonsa heittopussia.