Ylen juttu: pysy vain rauhallisena kyyn hypätessä selkääsi

Suomeen kuuluu kohtuullinen määrä susia. En kannata sitäkään, että kyykäärmeitä ruvetaan noin vain tappamaan. Jokin elämisen oikeus pitää olla sekä susilla että käärmeillä.

Maalaisjärki tuntuu kuitenkin välillä unohtuvan, kun Helsingissä kirjoitellaan suojelusäädöksiä. Kun laittaa Ilomantsin suunnalla lapsiaan umpipimeässä koulukyytiä odottamaan, susien vaarattomuudesta kertova tilastotieto ei paljon lohduta. Edelleen olen sitä mieltä siitä, että mökkipihamme on tarkoitettu turvapaikaksi kyläileville lapsille eikä käärmeille.

Tuoreimpien kyyn rauhoittamista koskevien uutisten yhteydessä pompahti esiin kahden vuoden takainen Ylen juttu. Siinä kerrottiin, että kyy saattaa hypätä uintiretkellä olevan ihmisen selkään ja liftata siinä. Haastatellun ns. asiantuntijan mukaan tilanteessa ei ole mitään hätää, kunhan vain pitää mielensä rauhallisena eikä tartu käärmeeseen kiinni. Kun sukeltaa, käärme jää pinnalle kellumaan.

Eihän siinä sitten muuta. Ei muuta kuin pysyy rauhallisena kyyn matkustaessa selkäsi päällä.  Ehkä taktiikka tulee mieleen, kun tuntee uintiretkellä selässään jotain pitkää ja kapeaa. Ehkä.

Saman jutun mukaan "käärmeissä ei ole mitään pelättävää". En kuitenkaan ole aivan varma, neuvoisinko lapsia silittelemään kyytä niin kuin naapurin Puppea.

Tässä on linkki Ylen alkuperäiseen uutiseen, jos juttu tuntuu liian uskomattomalta ollakseen totta.

Niin kuin tiedetään, 33 km/h ei ole vauhti eikä mikään

Irlantilainen 33-vuotias MM-sarjan ralliautoilija Graig Breen kuoli valmistautuessaan Kroatian osakilpailuun. Tällainen onnettomuus on aina iso tragedia. Se varjostaa koko lajia, ja ennen kaikkea se on kova isku kuolleen läheisille. 

Samalla tapauksessa oli jotain poikkeuksellista, joka erottaa sen lukuisista moottoriurheiluun liittyvistä kuolemista. Tilanne ei vaikuttanut äkkiä ajatellen lainkaan vaaralliselta. Vauhti oli hiljainen. Breen vain suistui tieltä oikealle kaartuvassa mutkassa ja törmäsi puuaitaan vasen etukulma edellä. Osa puuaitaa kuitenkin tunkeutui ikkunasta auton sisään. Breenin kuolema oli nopea, eikä viivytyksettä saapuneesta ambulanssista ollut apua. 

Breenin auto oli varmasti turvallisin, mitä nykyään on mahdollista rakentaa. Törmäyshetkellä vauhtia oli 33 km/h. Ei oikeastaan yhtään mitään, sanoisi joku.

Siis 33 km/h.

Tällaiseen lopputulokseen ei tarvita paljonkaan vauhtia.

Miten sitä Raamattua on muokattu?

Yle julkaisi uutisen Peltomäen ja Huotarin kirjasta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia. Keskustelua syntyi. Luettuani teoksen totesin sen kelpo kirjaksi, vaikka sen nimi johtaa harhaan, koska mitään ei ole sensuroitu eikä edes vaiettu. Raflaavalla otsikolla on tietysti kaupalliset syynsä, sillä Raamattua käsittelevää teosta olisi vaikea myydä ajatuksella, että sisältö on sitä vanhaa ja tuttua.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää entisen toistoa. Minullekin, teologian ammattilaiselle, kirjassa oli yksityiskohtia, joista en ole ollut perillä. Kokonaisnäkemyksen yllätyksellisyys on tosin samaa tasoa kuin Tapparan voittama jääkiekkomestaruus. Näistä asioista on monia kansantajuisia kirjoja, joita voi lainata kunnankirjastosta. Niistä selviää ensinnäkin se, että Raamattua ei pidä kuvitella yhdeksi kirjaksi. Todellisuudessa se on kirjakokoelma, jonka jokaisella osalla on omat historiansa. Kirjallisuuden professori Hosiaisluoman mukaan "Raamattu on melkoinen pyttipannu". 

Missään ei säilytetä mitään alku-Raamattua

Yleissivistykseen pitäisi kuulua tieto siitä, ettei ole olemassa jotain alku-Raamattua, jota olisi muokkailtu ja sitten käännetty eri kielille. Parhaista käsikirjoituksista ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta toisaalta niistä ei ole suuria erimielisyyksiäkään. 

Edelleen on tärkeää tietää, että kirjoittaminen on kirjoittamista, ovatpa aiheena pyhät asiat, ruokareseptit, valtiolliset julistukset tai kansalaisten muistelmat. Kirjoittamisella on omat periaatteensa. Niinpä myös uskonnollisiin teksteihin kuuluu kehitystä, tarkentumista ja käsitysten päivittymistä. Tarvittaessa tekstejä korjaillaan, mutta joskus parannukset osoittautuvat huononnuksiksi. Kopioidaan ehkä väärin, tai enää ei tunneta ikivanhojen sanan merkityksiä. Eri kielten sanonnat eivät vastaa tarkasti toisiaan. Suomessa on koira haudattuna, espanjassa taas kissa sisään suljettuna. 

Valikointi tuottaa ongelmia, sillä eri ihmiset näkevät ydinasiat eri tavoin. Niinpä Raamatun neljä evankeliumikirjaa kertovat periaatteesta, ettei tapahtumakuvauksia saa antaa yhden tekijän monopoliksi. Muisti voi pettää, eikä kukaan tiedä kaikesta kaikkea. Mitä useamman sallitaan muistella, sitä lähemmäksi päästään yhteisesti hyväksyttävää totuutta. 

Keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa

Raamatunteksteistä on viime vuosikymmeniltä niin paljon tieteellistä tutkimusta, että on vaikea löytää teemaa, jota ei olisi jossain jo käsitelty. Saatavilla olevaa tietoa ihmiset omaksuvat eri tavoin. Joku ei huomaa sitä lainkaan, vaan tyytyy lukemaan Seiskaa ja iltapäivälehtiä ja jää alakouluaikaisiin käsityksiinsä. Joku torjuu tiedon muuten vain. Niinpä jollekulle voi olla sietämätöntä kuulla, että Jeesus ei voinut olla pakolaislapsena Egyptissä, vaikka jouluteksteissä niin kerrotaan. Monille ihmisille tutkimustiedot ovat kuitenkin vapauttavaa informaatiota, joka auttaa erottamaan sivuasiat pääasioista. Tutkimus on antanut pohjatiedot esimerkiksi siitä, mitä historiatieteen pohjalta tiedetään Jeesuksen elämänvaiheista.

Jumala ei tarvitse sanomansa välittäjäksi täydellisiä ihmisiä eikä täydellistä kirjaa. 1900-luvun tunnetuin filosofi Ludwig Wittgenstein sanookin evankeliumikirjoista: ”On tärkeätä, että tällä selonteolla ei ole muuta kuin hyvin tavanomainen historiallinen todennäköisyys, jotta tätä ei pidetä olennaisena, ratkaisevana. Jotta kirjain ei saisi enempää uskoa kuin sille kuuluu ja että henki säilyttäisi oikeutensa. Toisin sanoen: Sitä, mitä Sinun pitää nähdä, eivät parhaimmat, tarkimmatkaan historiankirjoittajat pysty välittämään. Siksi keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa.”

Kun kaikki on kohdallaan, ei oikein kiinnosta

Leo Tolstoin Anna Karenina voisi hyvin voittaa kilpailun maailman tunnetuimmasta romaanin alkulauseesta: "Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Tolstoin lause osuu johonkin oleelliseen. Hän muistuttaa siitä, että elämä ei vaikuta kovin kiinnostavalta, jos siinä on kaikki järjestyksessä ja kohdallaan. Tämä pätee sekä perheisiin että yksittäisiin ihmisiin.

Sama ilmiö koskee myös latoja, joiden valokuvaamista olen harrastanut kahden vuoden ajan. Jos ladossa on hyvä peltikatto ja suorat seinät, se kelpaa ainoastaan täydentämään maalaismaisemaa. Kun seinähirret ovat pettäneet ja katto on romahtanut, lato sytyttää kuvaajassa intohimon ja herättää kysymyksiä: Kuka sitä rakensi? Miksi se on siihen hylätty? Miksei kukaan tarvitse sitä? Kuinka kauan sen sallitaan vielä olla siinä?

Juuri sen verran vinksallaan, että kiinnostaa.

Ilman paheita tulee takakireä olo

Pysyäkseen tasapainossa ihmisen on saatava tehdä kohtuullisesti pahaa, ettei tule takakireä olo. Olen varma, että joissakuissa listani herättää paheksuntaa, mutta jokaisella meillä on listamme, jos rehellisiä ollaan. Minun paheitani tai salaisia intohimojani ovat esimerkiksi nämä aakkosjärjestyksessä luetellen:

Dieselin katku: Tiedän sen vaarat ja ilmastokriisin. Sallisin sen, että dieselin poltto lopetettaisiin kokonaan. En voi kuitenkaan mitään sille, että kauneimmat lapsuudenmuistoni liittyvät sen käryyn ja lokakuun kuulaisiin päiviin.

Hankalien ihmisten symppaaminen: Terveellisten elämäntapojen mannekiinit ovat epäilemättä oikealla asialla. Inspiraationi lähteitä ovat kuitenkin Diego Maradona, Matti Nykänen ja Pentti Saarikoski.

Härkätaistelu: Tähän liittyy niin monia moraalisia ongelmia, etten voisi kuvitella ostavani lippua itse tapahtumaan. Jokin tässä elämän ja kuoleman kamppailussa kuitenkin kiehtoo. Ehkä pitää syyttää Ernest Hemingwayta.

Nyrkkeily: Ainakin äärimuodossaan raskaan sarjan ammattilaisuudessa se on sairasta toimintaa. Silti Muhammad Alissa ja hänen kaltaisissaan on jotain kiehtovaa. Naisnyrkkeilyä en siedä ollenkaan. Naista ei saa lyödä, ei edes toinen nainen.

Punaisia valoja vasten käveleminen: On nautinnollista ottaa autojen poissa ollessa laki omaan haltuunsa. Poliisi voisi sakottaa, mutta ne eivät huomaa mitään.

Suolan ripottelu: Tiedän suositukset. Sitä suurempi on iloni kun maustan ruokaani omalla tavallani. Ette valistajat voi minulle mitään.

Tapakristillisyys: Moni ajattelee, että jos ihmisen pitää välttämättä sortua uskontoon, niin ei ainakaan tapakristillisyyteen, vaan mieluummin universumin kunnioittamiseen, zenbuddalaisuuteen, joogaan, mindfulnessiin tai enkelihoitoihin. Mutta minäpä olen ylpeästi luterilainen tapakristitty, kaikkein itsepäisintä lajia.

Tämä auto tuottaa dieselin käryä.

Oppilas josta ei ikinä tulisi mitään

Liike-elämän tähtiä luultavasti tarvitaan, jotta ihmisillä olisi työtä, mutta minä en ole ikinä osannut tehdä heistä ihailuni kohteita. Oman kiinnostukseni on suuntautunut toisaalle. 

Siitä huolimatta minut pysäytti Hesburgerin perustajan Heikki Salmelan tuore haastattelu. Hän tunnusti, ettei ollut koulussa kaikkein välkyin lukijatyyppi. Niinpä rehtoriopettaja menetti hermonsa hänen kanssaan. Hän sanoi Salmelan olevan niin tomppeli, ettei hänestä koskaan tulisi mitään. Täyden outouden puolelle mentiin siinä, että Salmelan saama arvosana oli kolmonen eli kirjaimellisesti alle arvosteluasteikon.

Viime aikoina Hesburger on saanut työolojen takia negatiivista julkisuutta. Onpa sen kanssa miten hyvänsä, Salmelasta ei kuitenkaan voi sanoa, ettei hänestä koskaan olisi tullut mitään.

Tapaus kiinnitti huomiotani myös siitä syystä, että ainakin kaksi tuntemaani ihmistä on kertonut samanlaista koulumuistoa. Muuan vanha kaveri sai Salmelan tavoin kuulla opettajan suusta, ettei hänestä ikinä tulisi mitään. Tuli kuin tuli, hyvinkin. Sama tuomio oli myös erään Pirkkalan nuoren miehen osana. Hänestäkin tuli.

Neljä kirjavinkkiä maailman ymmärtämiseksi

Valkovenäläisen isän ja ukrainalaisen äidin tytär Svetlana Aleksijevitš on paras mahdollinen tulkki sekä aivan tuoreisiin maailmantapahtumiin että yleensäkin viime vuosikymmenten historiaan. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon hän voitti vuonna 2015. Olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa ja vaikuttunut.

Jos haluat tietää, minkä tähden toista maailmansotaa kutsutaan itänaapurissa suureksi isänmaalliseksi sodaksi, lue Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirja ei tosin ole heikkohermoisille. Se on keltaisiin kansiin pakattu verenpunainen teos, joka saa ajattelemaan kiitollisena omia raajoja: onneksi ne ovat yhä siinä.

Jos haluat tietää, mitä  Ukrainan vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuudessa oikein tapahtui, lue Tšernobylistä nousee rukous. Siitä selviää, että pelko ja kärsimys olivat ainoat tuotteet, joilla ydinturman keskellä eläneet tšernobylilaiset saattoivat enää käydä kauppaa.

Jos haluat tietää, millaisesta todellisuudesta nousivat oligarkit ja Hjallis Harkimonkin lumonnut KHL, lue Neuvostoihmisen loppu. Nykyhetkestä tuli second handia, ja valtion omaisuudesta ryövättiin omaan läjään kaikki, mikä ikinä lähti irti.

Jos haluat tietää, millaiselta meneillään oleva erikoisoperaatio näyttää hyökkääjien silmin, lue Sinkkipojat. Sen varsinaisena aiheena on Afganistanin sota, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta tuoreita maailmantapahtumia ja sitä niin sanottua erikoisoperaatiota: sama propaganda ja väkivalta, samat kelvottomat varusteet ja huonot johtajat.