Suomi ensin -ihmisille suomi ei kelpaa

On luonnollista ajatella ensin omaa perhettä, sitten muita sukulaisia, ystäviä ja omaa paikkakuntaa. On ymmärrettävää, että Pakistanissa kuolleet 350 ihmistä vievät sanomalehdestä saman verran tilaa kuin uutinen viidesluokkalaisesta, jolle annettiin koulussa hajalla oleva kirja.

Lähimaailman korostamista kaukaisten lähimmäisten kustannuksella voi arvostella moraalisesti, mutta tällä tavoin ihmismieli on rakennettu, pidämmepä sitä oikeana tai vääränä. Jokin tasapaino olisi hyvä löytää kaukaisten asioiden ja lähimaisemien välille, mutta on vaikea sanoa ehdottomasti, mitä se tarkoittaisi käytännössä.

Niinpä en voi suoranaisesti moittia ketään, joka perustaa ryhmän puolustamaan "oman pienen kansamme puolta globaaleja vihamielisiä toimijoita ja uhkia vastaan". Kauniisti ajatellen on hyvä muistuttaa lähelle katsomisen välttämättömyydestä. Ennen kuin ihminen julistetaan suureksi, olisi kysyttävä arviota myös hänen lapsiltaan.

Suomalaisuutta korostavan ryhmän tunnuksena oleva leijonavaakuna kuitenkin mietityttää. Se saa epäilemään perusteetonta uhoa, joka lopulta johtaa turmioon. Eihän täällä ole ikinä ollut muita leijonia kuin se Ruokolahden tapaus. 

Lopulta ryhmä kompastuu omiin jalkoihinsa ja kumoaa itsensä, kun sillä on englanninkielinen nimi FINNS FIRST. Luulisi, että suomen kieli kuuluisi otsikkoon.

Tuijotan nimeä, pudistelen päätäni ja pyörittelen silmiäni. Kai tälle pitäisi nauraa, mutta en osaa. Jälleen kerran parodia on tarpeetonta, sillä ne tekevät sen itse.

Joskus aplodit ovat pelkkää meteliä

Olin Turussa Arvo Pärtin konsertissa. Sen edellä sanoin vierustoverilleni, että kunpa oltaisiin taputtelematta joka välissä. 

Hiljaisuus on Pärtin musiikissa yksi soitin, ja aplodeeraaminen peittää hiljaisuuden, tai tarkemmin sanoen pilaa. Pärtin musiikin keskellä taputukset ovat pelkkää meteliä.

Toiveeni toteutui. Konsertin juontaja kertoi heti aluksi, että kaikki kappaleet soitettaisiin ilman taukoja ja siksi suosionosoitukset säästettäisiin loppuun. Siellä ne illan päätteeksi sitten kuuluivatkin, ja se sopi minulle vallan hyvin.

Mielestäni myös tavallisissa kirkonmenoissa on hyvä perinne, ettei taputeta. Kyse on siitä periaatteesta, että kirkossa kiitokset kuuluvat ihmisen sijasta Jumalalalle. Aplodit ehkä sopisivat vaikkapa jouluevankeliumin sanojen jälkeen: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa."

Nämä mielipiteeni eivät tietenkään ole trendikkäitä. Nykyihminen haluaa raapustaa oman nimmarinsa joka paikkaan. 

Hiljaisuus voi olla suurin kiitos, mitä puhuja tai esiintyjä saa osakseen. Kun Martin Luther King piti kuuluisaan puheensa Minulla on unelma, 250 000 kuulijaa oli sen vaikutuksesta hetken mykistyneesti hiljaa, kunnes kaikki ratkesivat suoraan huutoon.

Muistan myös sen, kuinka flamencokitaristi Toni Jokiniitty (Tony de Maria) esiintyi nuorena poikana lukionsa konsertissa. Nuorelle yleisölle oli uutta, että kitaraa saattoi soittaa klassiseen tyyliin. Hämmästys oli suuri, ja innostuneita taputuksia edeltänyt tauko oli pitkä. 

Arvo Pärt -keskus Viron Laulasmaalla on täynnä hiljaisuutta.

 

Jehovalaisia puolustamassa

Ajatukseni jehovantodistajista ovat nihkeitä, mutta jokin raja pitää olla heidänkin vastustamisessa.

Jehovalaiset olivat pystyttäneet tavalliseen tapaansa lehtitelineen Keskustorin kulmalle. Vain yhden kerran olen nähnyt heidän keskustelevan siinä jonkun kulkijan kanssa. Kauppa ei käy. He eivät pysäyttele ihmisiä niin kuin sähkösopimuksen tarjoajat, vaan ainoastaan seisoskelevat.

Paikalle tuli vähän alle kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän tarttui lehtitelineeseen ja alkoi viskoa lehtiä maahan. Tämän jälkeen hän poistui nopeasti paikalta. Hän oli sen verran etäällä, että kiinni juokseminen olisi saanut minut puuskuttamaan. Hän kuitenkin poikkesi apteekin ovesta sisään, ja tuumasin etten voi asian vain olla. Kävelin hänen peräänsä.

Mies oli lääkehyllyn edessä ja keskusteli farmaseutin kanssa. Menin hänen luokseen ja kysyin: "Mikä idea sinulla oli, kun viskoit lehtiä maahan?" 

Mies huusi ilmoille kaikki jehovalaisten viat: huijaustarinat, mielivaltaiset opit, lasten kohtelun ja henkisen väkivallan. Hän sanoi haluavansa kostaa.

Vastasin, että olkoon niin kuin hän sanoi. Jokin roti kuitenkin pitää olla siinä, kuinka ihmisiä vastustetaan.  

Kadulla lähdimme eri suuntiin yhteisymmärrykseen tulematta. Hän oli hyvin aggressiivinen, ehkä elämänkokemuksensa pohjalta. Hän ei kuitenkaan vetänyt muodikkaasti puukkoa esiin. Olihan sekin jotain.

Joku rikaskin antaa paljostaan

Päteväksi havaitun sananlaskun mukaan köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Paitsi joskus.

Olen seurannut Declan Rice -nimistä jalkapalloilijaa pitkään. Hän nousi kuuluisuuteen suosikkijoukkueessani West Hamissa, kunnes hän siirtyi rahakkaampaan Arsenaliin. Nykyään hän on Englannin maajoukkueen peruskalustoa.

Viime keväältä jalkapalloihmiset voivat muistaa, kuinka hän teki TV-pelissä kaksi satumaisen kaunista vapaapotkumaalia.

Mutta eilen illalla osui silmiini kaikkein kaunein teko.

Declan Rice on lahjoittanut koko 14 miljoonan dollarin bonus- ja sponsoritulonsa tukeakseen uutta aloitetta kodittomien lapsiperheiden asuntojen tarjoamiseksi Lontooseen. Lahjoituksella rahoitetaan 140 siirtymävaiheen asuntoa ja 220 turvavuodetta apua tarvitseville vanhemmille ja lapsille.

Joku voi irvailla, että kaverilla ei taida olla pulaa pikkurahasta ja että leivän päälle on lahjoituksen jälkeen yhä muutakin laitettavaa kuin ylähuuli.

Senkus irvailevat. Minä arvostan.

Yksikin hyvä lapsuusmuisto voi riittää

Vihkimistäni pareista olen muistellut muuatta nuorta naista, joka kävellessään jalkakäytävällä liukastui ja lensi niskoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli toisin, ja läheltä piti, ettei mennyt koko elämä aivan toiseen asentoon. Ihan niin pahasti ei käynyt, mutta tapaus on pysäyttänyt. 

Ehkä juuri tämä elämäntarina on saanut minut ajattelemaan erityisen lämpimästi niitä ihmisiä, joiden työnä on hiekoittaa talven jalkakäytäviä. Joskus elämänsuunta voi riippua yhdestä ainoasta jyväsestä, joka ratkaisee sen, pysyykö kulkija pystyssä vai suistuuko hoitokierteisiin.

Dostojevski lähestyy samaa teemaa kirjoittaessaan lapsuudesta. Hänen romaanihenkilönsä mukaan joskus jopa yksi lapsuudenmuisto voi pelastaa elämän lukuisista muistoista puhumattakaan.

Suora sitaatti Aljošan lapsille osoitetusta puheesta Karamazovin veljesten loppusivuilta: "Teille puhutaan paljon teidän kasvattamisestanne, ja juuri jokin tällainen ihana, pyhä muisto, lapsesta saakka vaalittu, kenties onkin kaikkein parasta kasvatusta. Jos ihmisille kertyy monia tällaisia muistoja elämänsä varrelta poimittaviksi, niin hän on iäkseen pelastettu. Ja vaikka vain yksikin tuollainen hyvä muisto pysyisi mukanamme sydämeen suljettuna, sekin saattaa joskus koitua meille pelastukseksi."

Tämä kaikki pitää tuomita

Ilmoitan tuomitsevani seuraavat ilmiöt aakkosjärjestyksessä listaten:
* Gazan pommitukset
* Hamasin ohjusiskut

* Häiriökäyttäytyminen
* Ilmastotoimien lykkääminen
* Kaaharit ja rattijuopot
* Koulutussäästöt
* Kännyköiden kaikenaikainen räplääminen
* Köyhien kyykyttäminen
* Maahanmuuttopolitiikka
* Naisten alistaminen
* Rasismi
* Republikaaninen puolue
* Seksuaalinen väkivalta
* Skuuttien ylinopeudet
* Sotaintoilu
* Suvaitsemattomuus
* Tehoeläintuotanto
* Ukrainan hyökkäyssota
* Valtionvelan kasvattaminen
* Vesimelonin sekoittaminen salaattiin
* Vieraslajit
* Vähemmistöjen sortaminen
Kun olen saanut tässä nämä tuomitsemishommat hoidetuiksi, voin keskittyä niihin ilmiöihin, joita kaikki eivät huomaa tai joista ei ainakaan puhuta koko ajan.

Hiljaiset kirkossakävijät

Uudistin henkilökohtaisen nettisivuni. Merkitsin sinne erityisen sympatiani kohteet, ja tietysti mainitsin ensimmäiseksi nuoret. Heidän ohessaan nostin esiin romanit ja intiaanit.

Vielä on neljäs ryhmä, jota symppaan erityisesti eli hiljaiset kirkossakävijät. Edes kaikki uskonnolliset piirit eivät arvosta heidän hillittyä tyyliään, eikä kunnioitusta tulee niiltä, joille ajanmukaisimmat trendit ovat tärkeitä. 

Minä olen kuitenkin oppinut arvostamaan hiljaista kirkkokansaa. Kerran kuussa tai vaikkapa joka viikko on hyvä uhrata tunti siihen, että istuskelee kirkossa paikoillaan ja käy ehtoollispöydässä. Tämän tunnin kuluessa ei niinkään saa itselleen omaa aikaa, vaan pikemminkin luovuttaa sen pois. Raamatullisella kielikuvalla ilmaisten se aika "ei kuitenkaan tyhjänä palaja". 

Säännöllinen kirkossakäynti on ainakin yhtä hyvä tapa kuin vemputella kuntosalilla, juoksennella pitkin maanteitä tai osallistua vesijumppiaan. Kirkkomatkan voi sitä paitsi tehdä jalkaisin. 

Kirkossa osuu korviin aina jotain kuulemisen arvoista, joka voittaa vähintään TV-uutiset. Hetken on hyvä syventyä jonkun muun ajatuksiin sen sijaan, että vain piehtaroisi oman päänsä liemessä. 

Kirkonpenkistä olen tavannut lukemattomia ajattelevia ihmisiä. Monesti olen saarnaa valmistellessani ajatellut jotakuta uskollista kirkossakävijää ja kirjoittanut sanojani ikään kuin juuri hänelle. Olen ollut vakuuttunut siitä, että ei mene hukkaan, vaan lankeaa hyvään maahan.  Minun silmissäni he ovat sympaattista väkeä.