Koulukuvien muokkaaminen

Ylen tuoreessa uutisessa arvosteltiin koulukuvien jälkikäsittelyä. Jutun somekommenteissa paheksuttiin sitä, että nuoret eivät näytä kuvissa samoilta kuin todellisuudessa.

Kieltämättä ulkonäön keinotekoinen parantelu vähentää ulkonäköön liittyvää hyväksyntää. Tätä varausta lukuun ottamatta olen eri mieltä. Kohtuullinen parantelu on sallittava nuorten suojelemiseksi, sillä miksi ihmeessä ketään kiusataan sen takia, että juuri kuvausaamuksi otsaan on noussut finni? 

Uutisessa haastatellun äidin mukaan koulukuvan tulee olla autenttinen dokumentti tietystä ikäkaudesta.Hänen mielestään "ei yhtään haittaa, vaikka hiukset vähän törröttää ja on sennäköinen kun nyt sinä aamuna on ollut". 

Ajatteleeko äiti omista kuvistaankin samoin? Onko aikuinen valmis siihen, että hänen hiuksensa sojottavat kuvissa miten sattuu?

Ei ole reilua, että keskenkasvuinen nuori pakotetaan autenttisuuden esitaistelijaksi samalla, kun aikuisten oma maailma on täynnä sievistelyä. Vaalien ehdokaskuvia parannellaan, ja CV:hen valitaan kuvat, joissa ryppyjä ei näy. Kun kuvanmuokkaus ei enää riitä, ostetaan kirurgiaa.

Lisäksi tavaratalon alakerrat ovat täynnä kosmetiikkaa, joka hävittää ihmisten kasvoilta "autenttisuuden". Ihmettelen, miksi ulkonäön virheet saa meikata piiloon, mutta niitä ei saisi häivyttää kuvasta teknisesti?

Liika on tietysti liikaa muokkaamisessakin.

 Kuva on aito, mutta kasvoja on muokattu.

Esikoisensa tomerat vanhemmat

Lääkäri paljasti arvionsa käynnin tarpeellisuudesta kysymällä lapsen vanhemmilta: "Onko tämä teidän ensimmäisenne?"

Kolmikuukautisen esikoisen vanhemmat eivät ole enää niin tumpuloita kuin aivan alussa. Kuitenkin he ovat jokaisessa uudessa elämänvaiheessa aloittelevia isiä ja äitejä.

Rippikoulun vanhempainillat olivat hyvä näkökulma kasvattamisen peruskysymyksiin. Rauhallisimpia olivat ne, jotka olivat edustamassa kolmatta tai neljättä lastaan. He olivat jo nähneet, että kaikesta huolimatta lapsista yleensä tulee ihan ihmisiä. Nämä vanhemmat saattoivat uskoa, että kuopuksestakin tulisi.

Esikoistaan isissä ja äideissä oli erityisesti yksi ryhmä, joka vähän huvitti. Epävarmuutta ja pelkoja peitettiin omalla pontevuudella. Puhuttiin tiukkojen kotiintuloaikojen ja yleensä vahvan kontrollin puolesta.

Salaa hymyilin. Päätin olla pilaamatta heidän tomeruuttaan, sillä miksi särkisin sen, minkä elämä kuitenkin särkee ja pian särkeenkin. Mikä toimii kolmetoistavuotiaan kanssa, ei välttämättä toimi kolme vuotta myöhemmin.

Ajatuskuplassani luki jotain tällaista: "Nyt nuorella on ikää viisitoista, ja jo kahden vuoden kuluttua valtanne on mennyttä. Silloin hän on seitsentoistavuotiaana niin lähellä täysi-ikäisyyttä, että hän tottelee teitä vain, jos häntä sattuu huvittamaan. Olette menettäneet ehdottoman valtanne. Halutessaan hän tekee silloin mitä itse tahtoo."

Jalkapallo on Trumpiakin suurempi

Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa osoitti Qatarin MM-kisoilla epäilyä moraalia. Nyt se on vihdoin tehnyt sen, mitä myös muiden olisi pitänyt tehdä. Se on sanonut Trumpille, ettei hänellä ole rajatonta valtaa kaikkiin mahdollisiin asioihin. 

Trump oli kertonut, että ensi kesän MM-kisoissa hän kenties vaihtaa yhdysvaltalaisia ottelupaikkakuntia. Hän vetoaa turvallisuuteen, vaikka luonnollisesti kyse on politiikasta ja Trumpin suhteesta demokraattien hallitsemiin kaupunkeihin.

Fifa tyrmäsi Trumpin sanomalla, että kyseessä on Fifan turnaus ja säännöt, joten se itse päättää mitä kisoissa tehdään.

Erityisesti seuraava Fifan ajatus saa minut hykertelemään ja tuntemaan, että ainakin yksi ankea päivä on pelastettu: "Kaikella kunnioituksella nykyisiä maailmanjohtajia kohtaan, jalkapallo on heitä suurempi asia ja selviää heidän hallinnoistaan ja iskulauseistaan."

Soisin myös kirkonjohtajien sanovan ääneen, että maailmassa on suurempiakin voimia kuin Trump ja ne kaksi muuta veijaria maailman huipulta.

Romani vai romaani?

Sanat romaani ja romani ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Romaanilla tarkoitetaan laajaa, kuvitteellista proosakertomusta. Sen monimuotoisuutta kuvaa kirjailija Matti Pulkkisen lausuma, että romaani on sika, joka syö kaiken. Romani taas merkitsee samaa kuin vanhempi sana mustalainen, jonka sallittu käyttöaika alkaa olla lopuillaan.

Yleensä ei haittaa ratkaisevasti, että nämä sanat sekoittaa keskenään. Käyttöyhteydestä selviää, kumpi on mielessä, eikä korva tunnista eroa.

Joskus virhe voi kuitenkin olla nolo. Erilaisiin kansanryhmiin perehtynyt yliopiston opettaja ei saa erehtyä a-kirjainten määrässä. Ammateilla on vaatimuksensa. Bussinkuljettajankin on erotettava toisistaan kärkikolmio ja pakollisen pysähtymisen merkki.

Olen kerran nähnyt, kuinka yliopiston opettaja on kirjoittanut romanin sijasta romaani. Mietin, mitä tekisin. Hankkisinko itselleni pilkunviilaajan maineen, sillä joidenkuiden mielestä on samantekevää, onko yksi a-kirjain vähemmän vai enemmän? Entä mitä itse opettaja ajattelisi? Olisinko ärsyttävä tärkeilijä? Ja onko ylipäänsä syytä korjailla muiden ihmisten virheitä?

Mielestäni keksin ratkaisun. Lähetin yksityisviestin, että yksi a-kirjan kannattaisi poistaa. Melkein samassa sain vilpittömältä tuntuneen kiitoksen. Kirjoittaja korjasi äkisti virheensä. Näin tekee ymmärryksen ihminen, ei juutu mokaansa, vaan korjaa sen saman tien.

Sattuuhan näitä. Minultakin kesti kauan tajuta, että maailmankaikkeus on universumi eikä universiumi.

Ennakkoluulotonta ihmistä ei ole

Mielessäni eivät ole nyt etnisyyteen, ikään, poliittiseen puolueeseen tai sukupuoleen liittyvät ennakkokäsitykset. Fundeerailen jotain pienempää.

Papilla on kovin usein ennakkoluulot voitettavinaan, ja poliisien arvioidaan olevan tietynlaisia persoonia heitä tuntematta. He ovat sitä paitsi esimerkkejä siitä, että ennakkoluulot ovat myös hyödyllisiä. Kun tulee liikennevalvonnassa pysäytetyksi, ei kannata sönköttää poliisille mitä tahansa. Jopa vitsailu voi tuottaa harmeja.

"Kerran söin kelvotonta sieniruokaa. En siis ikinä koske sieniin." Usein johtopäätökset ovat tätä tasoa.

Lukematta olevien kirjojen hyllyssäni on seissyt Annie Proulxin romaani Vaarallinen harmonikka. Kirjaa valitseva käteni on hylkinyt sitä, ja romaani on jäänyt seinäkukkasena odottamaan.

Vihdoin aloin miettiä, miksi kartan sitä. Syyksi paljastui perin lapsellinen seikka: kirjan nimessä esiintyy sana "harmonikka". Haitari ei nimittäin ole suosikkisoittimeni. Se tuo liikaa mieleen vanhan tanssimusiikin tyhjänpäiväisyyden.

Mielikuvani harmonikasta ei ole varsinaisesti muuttunut senkään jälkeen, kun olen kahdesti ollut vanhan tuttuni Anne-Mari Kivimäen konsertissa ja nauttinut hänen lumoavasta soitostaan. Hän on kaivanut esiin suurenmoista musiikkia ties mistä lähteistään.

Viimein otin Vaarallisen harmonikan luettavakseni. Ainakin kirjan alku toimii hyvin. Haitari ei pilaa sitä ollenkaan. 

Asiat joihin silmäni osuu

Soisin monen kirjoittajan kyselevän omista teksteistään, toitottavatko ne kaikki yhtä ja samaa asiaa. Sovellan itsekritiikin periaatetta ja tutkin viimeisimmän kuukauden ajalta blogikirjoitusteni aiheet.

Erityisen elintärkeitä ajankohtaisaiheita on mielestäni neljä, Ukrainan sota, Gaza ja ilmastonmuutos. Niissä kaikissa olen parhaimmillani vain valistunut amatööri, joskus. Neljäntenä on aina tärkeä jumalakysymys, ja sitä pohtimaan olen kai jonkinlainen "asiantuntija". Isoista teemoista olen syventynyt viime teksteissäni oikeastaan vain siihen. Sitä käsitteleviä tai sivuavia kirjoituksia on neljä.

Eniten hävettää, että ilmastonmuutoksesta en ole sanonut mitään. Gazaa tai Ukrainaa en ole suoranaisesti käsitellyt, mutta joukossa on esimerkiksi kostonkierrettä analysoiva kirjoitus. Olen pohtinut myös hakaristejä ja oikeutetun sodan käsitettä.

Olen sivuuttanut tietoisesti valtionvelan. En välitä kuulua mölyävään ja itseään viisaana pitävään kuoroon. Alkuvuodesta ennustetaan jotain, minkä loppuvuodesta havaitaan jääneen toteutumatta. 

Muuten tekstini kertovat pienen ihmisen asioista, kuten univajeesta, ihmisten kunnioittamisesta, äidinrakkauden yliannostuksesta, nuoruudesta, sanomisen rajoista, huumorintajusta, itsepäisyydestä, jääräpäisyydestä ja eläimille annettavista nimistä.

Ehkä näitä pieniä aiheita on ollut kohtuuttoman paljon, mutta niitäkin on tärkeä muistaa. Vaikka drooneja kuinka lentelisi, lapsille on tarjottava iltapala ja päivän päätteeksi on pysähdyttävä lukemaan hyvää kirjaa.

Koiria ja kesytetty Kalle-varis

Muutamaa vuotta vanhemmalla lapsuudenkaverillani oli lemmikkinä kesytetty varis, jonka nimi oli Kalle. En ymmärtänyt paheksua luonnoneläimen kesyttämistä, eikä se siihen aikaan haitannut myöskään aikuisia.

Kalle-nimi sopi mielestäni varikselle, eikä minua ole koskaan kiusannut, jos kissaa kutsutaan Matiksi tai koiraa Panuksi. On kuitenkin vaikeasti selitettävä raja, jonka jälkeen eläimille annettavat ihmisen nimet tuntuvat vähän mauttomilta. Esimerkiksi oman mummuni nimi Hilma kuuluu mielestäni vain ihmisille, vaikka  nimeä annetaan nykyään paljon myös koirille. Kylällämme paikallisesti usein esiintyvä roolihahmo Leena Lammas ärsyttää minua sietämättömästi.

Luen harvakseltaan Maaseudun tulevaisuutta. Siinä kerrottiin nivalalaisesta Leena Kankaasta, joka oli antanut kahdelle koiralleen nimet Inka ja Pinja. "Nimet olivat suloiset", mutta niissä oli yksi hankala puoli, josta joku Kankaan tuttava muistutti: nyt oli käytetty kaksi hyvää lapsennimeä. 

Tästä viisastuneena Kangas antoi seuraaville koirilleen nimet Parka, Surku ja Rukka. Ei luulisi, että ne päätyisivät lapsille.

Vaikka mistä näitä tietää. Lastenkirjailija Maikki Harjanne halusi antaa kirjasarjansa päähenkilölle nimen, jota ei olisi taatusti yhdelläkään lapsella, ja niin hän valitsi nimen Minttu. Kaikki tietävät, miten siinä kävi.