Yöllä heräsin muistelemaan novellia, jonka aiheena oli jossain Tyynen meren saarella ollut radioasema. Kuvattuaan ensin radioaseman arkea ja siellä toimitettuja ohjelmia teksti päättyi yllättäen kertomaan, että radioaseman teknisessä laitteistossa oli ollut vika, jonka vuoksi yksikään lähetys ei ollut vuosiin mennyt maailmalle.
En muista novellia, joka olisi murskaavammin kuvannut ihmispuuhien tarpeettomuutta.
Päätin etsiä tekstin käsiini, ja luulin sen löytyvän vuonna 1980 julkaistusta ranskalaisen kirjallisuuden valikoimasta Varjo tai kevyt valo. Ei se siellä ollut. Suotta selasin tuota kirjaa.
Ja niin oli minun vuoroni tuntea elämän turhuutta. Ei ollut aavistustakaan, mistä löytäisin tuon perin harvojen tunteman tekstin. Ehkä sen olemassaolosta ei Suomessa tiedä minun lisäkseni kukaan muu kuin novellin kääntäjä.
Toisaalta juuri tässä kohtalossa teksti toteuttaa itsensä: sillä on yksi lukija, ja hänkin on sen hukannut.
3 kommenttia:
Tosiaan ironisen hupaisaa.
Kokeile kysyä igs:stä:
http://igs.kirjastot.fi/
Hassu juttu. Kommunikaatiokatkos nousee jo kolmanteen potenssiin, kun anonyymi kommentoijani ei oivaltanut, etten minä tällaista vastausta etsinyt. Meidän kahden välillä on nyt kommunikaatiokatkos. On sellaista nälkää, johon keittokirja ei auta. On yhteydenkaipuuta, jota ei lievitä osoite eikä puhelinnumero.
Lähetä kommentti