Rippilapseni Niko Ranta-aho

Olen seurannut poikkeuksellisen tiiviisti suurta huumeoikeudenkäyntiä, jonka toinen päätekijä on Niko Ranta-aho. Kiinnostukseni syy on siinä, että hän on vanhoja rippikoululaisiani. Kirjoitan tässä kieli keskellä suuta, etten paljastaisi jotain sellaista, mihin minulla ei ole oikeutta. Toisaalta kirjoittaminen on helppoa. Minulla ei ole kerrottavana suuria salaisuuksia, joista iso joukko ihmisiä ei jo tietäisi.

Rippikoulussa Niko ei erottunut. Hän oli samanlainen mukava rippikoulupoika kuin hänen kaverinsakin. Konfirmaation jälkeen en häntä juuri nähnyt. Käsittääkseni hän hyvin pian kääntyi ison kaupungin suuntaan eikä juuri viihtynyt meidän kylällämme. Jonkinlainen suhde säilyi, ja muutama vuosi sitten hän pyysi minua Facebook-kaverikseen. Tämä suhde on pitänyt minua hieman perillä hänen kuulumisistaan. Joskus hän kertoi kiertäneensä pullon korkin kiinni, mikä kertoo elämänhallintaongelmista. Tuon ilmoituksen jälkeen olen tavannut häntä eräässä kirkollisessa tilanteessa. Muistan hänen sanoneen siellä yhden sydämellisen lauseen, jonka vilpittömyydestä olen varma.

Näistä aineksista ei ole blogikirjoituksen aiheeksi. Kirjoitan silti.


Kuolemankauppias

Lukemani lehdet ovat kertoneet elämäntavasta, joka on minulle täysin vierasta: seurapiirejä, ammattirikollisten seuraa, Ferrari-merkkisiä autoja, Espanjan Aurinkorannan luksusta, kodeiksi kutsuttuja linnoja, kalliita kelloja, matkustelua, huumeiden käyttöä ja fitness-kaunottaria. Tuota kaikkea olen nähnyt vain elokuvissa.

Kaikkein pahinta on se, että Ranta-aho on tuonut Suomeen sekä doping-aineita että monenlaisia huumeita, esimerkiksi amfetamiinia yli 200 kg. Adjektiivia "järkyttävä" käytetään yleensä syyttä suotta paisuttelutarkoituksessa, mutta tällä kertaa tuo sana on paikallaan. Ranta-aho on ollut sananmukaisesti kuolemankauppias.

Minun on ollut perin vaikea ymmärtää, mikä on vienyt hänen elämänsä tuohon suuntaan. Ehkä rahan paljous sokaisee ja saa himoitsemaan sitä loputtomiin. Ehkä tunnonvaivoja on vähentänyt ratkaisevasti se, että hän ei ole nähnyt uhrejaan, onhan tunnettua että pommikoneesta on helpompi pudottaa napalmit kymmenien tuhansien ihmisten päälle kuin tappaa toinen ihminen käsipelillä.

Ymmärrän hyvin, että huumeiden tuhoavuuden lähipiirissään kokeneet ihmiset eivät voi tuntea vähintäkään myötätuntoa kuolemankauppiasta kohtaan. On liian paljon vaadittu, että murhatun omaiset ymmärtäisivät murhaajaa. Edelleen olen sitä mieltä, että Ranta-ahon on kärsittävä pitkä vankeustuomio, jonka hän tulee rikoksistaan saamaan. En halua sillä tavoin silitellä päätä, että hän nyt pääsisi kevyellä yhdyskuntapalvelulla. Hänen rikoksensa on yksiselitteisesti kammottava.


Tunnustus, harvinainen käänne

Muutama päivä sitten Niko Ranta-ahon oikeusjuttu sai uuden käänteen, kun hän yllättäen tunnusti liki kaiken, mistä häntä syytettiin. Oikeuden puheenjohtaja sanoi, että hän ei ole kohdannut urallaan vastaavaa. Ranta-ahon asianajaja puolestaan kertoi, ettei hänkään tiennyt ennalta, mitä syytetty tulisi tekemään. Hänen mukaansa Ranta-aho oli tunnustuksensa jälkeen huojentunut.

Luettuani käänteestä päivitin Facebook-sivuni: "Ranta-aho tunnusti. Moni kysyy, miksi. Ehkäpä hän vain haluaa pelastaa elämänsä, hylätä valheen ja päästä sopuun menneisyytensä kanssa. Sen verran tunnen häntä, että kaikesta huolimatta en osaa läpimätänä pitää."

Sain runsaasti ymmärrystä, mutta en kaikilta. Aivan oikein minulta kysyttiin, eikö pitäisi enemmän ajatella hänen rikostensa uhreja. Joku sanoi, että jos huumekaupan päällikkö ei ole läpimätä, niin kuka sitten? En voi moittia sitäkään vastaväitettä.

Mielestäni kriitikkoni ovat oikeassa. Siitä huolimatta en muuta kantaani. Minulla on siihen omat henkilökohtaiset syyni, ja niin kuin niin tavallista on, minun elämässäni ne syyt juontuvat Fjodor Dostojevskiin.


Rikos ja rangaistus

Hieman yli kahdenkymmenen vuoden iässä Dostojevskin maailma avautui minulle, kun luin toisen kerran Karamazovin veljeksiä. Voisin puhua jonkinlaisesta ilmestyskokemuksesta, vaikka mitään yliluonnollista ei siinä ollut. Jotenkin vain tunsin, että ihmisen salaisuus oli auennut ja kaikki aiemmin ajattelemani vaati tarkistamista.

Seuraavaksi rupesin lukemaan Rikosta ja rangaistusta. Se kertoo ylioppilas Raskolnikovista, joka päättää tutkia, onko hänestä suuruudenhullujen ajatustensa toteuttajaksi. Ikään kuin testimielessä hän murhaa mielestään täysin tarpeettoman ihmisen, erään panttilainausta harjoittavan eukon. Vahingossa hän joutuu surmaamaan myös eukon siskon, joka sattumoisin osuu rikospaikalle. Hölmön tuurilla Raskolnikov onnistuu pakenemaan jälkiä jättämättä. Jos hän vain olisi jättänyt asian sikseen, hän ei olisi ikinä jäänyt kiinni.

Rikospaikka alkaa kiehtoa Raskolnikovia, ja murhaa tutkiva poliisi kiinnittää häneen huomiota. Todisteita ei kuitenkaan ole, ja pian ollaan siinä, että Raskolnikov tietää poliisin tietävän, että Raskolnikov tietää poliisin tietävän, kuka on murhaaja.

Lopulta Raskolnikov ei kestä ahdistustaan. Hän menee poliisikamarille ja sanoo: "Minä tapoin sen eukon!"


Jumalan armosta tällä puolen kaltereita

Raskolnikovin tarina osui syvälle. Kauhistuksekseni huomasin, että asuessani Helsingin Tunturikadulla vastapäätä Mika Waltaria rupesin tekemään omia murhasuunnitelmiani. Tunsin samasta kerrostalon rapusta vain kaksi ihmistä, naispuolisen talonmiehen ja seinänaapurini. Leikin ajatuksella, että surmaisin heistä jommankumman.

Pelästyin itseäni. Varmaan olin peninkulmien päässä ideoideni toteutuksesta, mutta se ei lainkaan vähentänyt sen tosiasian merkittävyyttä, että minulla oli idea. Murhamieheksi minulla oli varmaan pitkän pitkä matka, mutta joka tapauksessa olin ottanut ensimmäisen nytkähdyksen sille tielle, jonka Raskolnikov oli kulkenut loppuun saakka.

Vähitellen mieleni rauhoittui ja pääsin pelästykseltäni tasapainoon, mutta lukukokemus jätti pysyvän jäljen. Menetin lopullisesti kykyni asettua rikollisten yläpuolelle. Tajusin, että vain Jumalan armosta olen saanut elää elämäni tällä puolen kaltereita. Kohdatessani kammottaviin rikoksiin syyllistyneen ihmisen kohtaan lopulta vain kaltaiseni. (Tosin minun on tunnustettava, että rajansa on tälläkin tunteella. Norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivik on jo liian kaukana.)


Tuskien jälkeinen sovinto

Raskolnikovin tarinalla on kaunis loppu, ja toivon Niko Ranta-ahon kulkevan samaa tietä. Raskolnikov ottaa ristinsä kantaakseen ja lähtee Siperian vankeuteen. Ensimmäisellä lukukerralla Rikoksen ja rangaistuksen loppu hieman häiritsi minua. Se tuntui happy endiltä, mutta mitä useammin olen kirjan lukenut, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että Dostojevski on tässäkin oikeassa.

Elämään kuuluu sellainen tuskien jälkeinen sovinto, josta hän kirjoittaa: "Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se vielä täytyy ostaa kalliilla hinnalla, maksaa tulevaisuudessa suurilla maineteoilla... Mutta siitä alkaakin jo uusi tarina, tarina ihmisen vähittäisestä uudistumisesta, vähittäisestä uudestisyntymisestä ja vähittäisestä siirtymisestä yhdestä maailmasta toiseen, tutustumisesta uuteen, siihen asti täysin tuntemattomaan todellisuuteen. Se voisi olla uuden kertomuksen aihe – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa."

- - - - -

Niko, jos tämä teksti osuu käsiisi ja vapauduttuasi vuosien kuluttua muistat tämän, voit kysellä, vieläkö minä olen elossa. Saat soittaa kutsuaksesi kahville. Minä tulen.