Aina ei kannata kirjoittaa itse. Joskus joku toinen on tehnyt sen jo paremmin. Tämän valloittavan muistelman on kirjoittanut vanha ystäväni Mirjainkeri Saari.
Olin alta kolmekymppinen.
Se oli Östanlidin sairaala Pietarsaaressa.
Kahden hengen huone.
Mummeli (bättre folk) ja minä.
Kummatkin keuhkoistamme kipeinä.
Lähes viikko maattiin vierekkäin.
Viidentenä päivänä mummeli ehdotti,
että karattaisiinko.
Oli lämmin kesäinen päivä.
Sairaalapyjamissamme istuimme laiturilla
ja pyydystimme sudenkorentoja.
Tai ne meitä.
Näimme yhteen sointuvat värit,
Luojan käsialan
ja hyväilevän merituulen.
Seuraavana yönä mummeli muutti tuonilmaisiin.
Siitä lähtien olen tiennyt,
mitä kauneimmillaan tarkoittaa raollaan oleva ovi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti