Kauneutta Oslossa ja Pirkkalassa Vähäjärven koululla

Pirkkalassa Vähäjärven koululla kokoontui tiistaina 1250 ihmistä käsi kädessä -ketjuun, joka ympäröi koulun. Juuri tällainen yhteisteko auttaa siirtymään rauhallisin mielin kesälomalle ja vaihtamaan ajatukset puukotuksesta pois.

Kriisejä voi ratkoa muutenkin kuin turvakameroilla, metallinpaljastimilla ja vastaiskuilla.

Pirkkalan ketjua ajatellessani on muistunut mieleeni, kuinka neljätoista vuotta sitten Oslossa ratkaistiin järkytystä samanlaisilla keinoilla. Anders Breivik oli surmannut Oslossa autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen Utøyan saarella leireilleet 69 nuorta. Norja oli pysähtynyt, tyrmistynyt.

Breivikille järjestettiin Norjan lakien mukaan asiallinen oikeudenkäynti. Toisaalta hänen tekoihinsa reagoitiin Oslossa niin sanotulla ruusumarssilla, johon osallistui 200 000 ihmistä, ja samanlaisia tilaisuuksia oli muuallakin Norjassa. Osallistujat kantoivat punaisia ruusuja, jotka symboloivat rauhaa, rakkautta ja menetettyjen muistamista. Pääministeri ja kruununprinssi pitivät tilaisuudessa vaikuttavat puheet. Osallistujat saivat kuulla, että surmatekoihin oli päätetty vastata "lisäämällä demokratiaa, avoimuutta ja rakkautta".

Ehkä vaikuttavimmat sanat olivat nämä: "Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä." 

Norjassa on onnistuttu ainakin sikäli, että väkivalta ei ole erityisesti yltynyt Breivikin teosta, vaikka sellainenkin vaara on ollut olemassa.

Ikuista vauvuutta vastaan, helatorstain puolesta

Eräältä teepussiviisauksia jakavalta sivustolta olen poiminut tällaisen ajatuksen: "Poikani on vauvani... tänään, huomenna, ikuisesti... Olipa hän kuukauden ikäinen tai 40-vuotias, hän on edelleen poikavauvani ja tulen aina rakastamaan häntä."

Onneksi oma äitini ei ajatellut näin.

Viisaat vanhemmat ymmärtävät, että vauvavaiheen kuuluu kestää vain hetken. On noustava jalkeille, hylättävä lastenrattaat ja kiivettävä pyörän selkään. Kun apupyöriä ei enää tarvita, on mentävä vapaasti maailmaan, ja jonain päivänä tulee sukupolvenvaihdoksen aika. Vanhan on väistyttävä, jotta uutta voi tulla tilalle. 

Tästä on kyse, kun Kristus sanoo: "Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois."

Niinpä pääsiäisen jälkeen riitti 40 päivää hänen läsnäoloaan. Helatorstai on juhlapäivä, Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Hän teki tilaa, jotta saisimme rämpiä, ajatella ja oppia ihan itse. 

Juttua tulee ja tulee

Hiljakseen olen lueskellut halvalla ostamiani  Pentti Haanpään koottuja teoksia ja päässyt niiden seitsemänteen osaan. Joukossa on muutamia vähäarvoisia tekstejä, mutta huvittavan viisaita on paljon enemmän.

Viimeksi olen nauttinut novellista Puheliaisuus. Se osoittaa, että alkoholi-, huume-, porno- ja peliriippuvuuden lisäksi on myös puhumisen addiktiota, sairaalloista tarvetta selittää, esitelmöidä, kommentoida, vitsailla ja tarinoida. Ei haittaa vaikka ajatus katkeaa, koska puhetta kuitenkin tulee.

Novellin alussa Hongan Heikin vaimo motkotti aiheestakin, että heillä ei ollut polttopuita. Mies oli ollut saamaton, vaikka heillä oli metsää, josta olisi saanut halkoja.

Vaimon valituksia seuranneena aamuna Heikki valjasti päättäväisesti hevosen ja reen ja lähti metsälle. Matkalla hän kuitenkin osui naapurin kanssa jutulle, ja aiheitahan hänellä oli: "Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja karjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija. Hänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa sitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän oli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja puhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen, aikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä."

Naapurit tunsivat Heikin ja päättivät juksata. Heikki huijattiin puhumaan niin pitkään, että hän ei lainkaan ehtinyt metsälle ennen pimeän tuloa.

Kirjoitin tämän, koska olen tavannut tämänkin lajin ihmisiä. Monilla mylly jauhaa, mutta jauhoja ei tule.

Sivutoiminen talonmies ja muita huhuja

Huhu on parhaimmillaan tieto, jota ei ole vielä varmistettu. Pahimmillaan se on tahallista valhetta tai ilkeä juoru.

Lapsena keksittiin kaikenlaista, kuten sellaista että pureskelemalla timotein korsia aiheutti itselleen kurkkusyövän. Välitunneilla me ekaluokkalaiset kurkimme autojen nopeusmittareista huippunopeuksia. Tokaluokkalaisina ymmärsimme vähentää suurimmasta luvusta 20, koska kulki juttua, että sen verran autoissa oli viritysvaraa. Levitettiin myös tietoa, jonka mukaan heikkolahjainen luokkatoverimme olisi ryöstänyt kotinsa naapurissa olleen kioskin.

Jo kauan ennen Juice Leskisen oikeaa kuolemaa kiersi valtakunnallinen huhu, jota hän itse olisi voinut kommentoida Mark Twainin sanoilla: "Uutiset kuolemastani ovat ennenaikaisia ja huomattavasti liioiteltuja."

Viime vuosina on saanut vähän väliä lukea uutisia, joiden mukaan Venäjän presidentti olisi vakavasti sairas. Huhut ovat perustuneet ties minkä kehonkielen asiantuntijan havaintoihin.

Ajoittain olen kaivannut, että suomen kieli rakentuisi samalla tavoin kuin aymaraintiaanien kieli. Siinä tieto aina erotetaan tarkkaan huhuista, kuulopuheista ja olettamuksista.

Käytän vielä tilaisuutta kumotakseni sen aikanaan liikkuneen huhun, että olisin ollut Pirkkalan kunnalla sivutoimisena putkimiehenä. En ole myöskään voittanut ikinä pokerissa enkä ole lähtenyt voittorahoilla maailmanympärimatkalle. On ollut sellaistakin tietoa, että olisin pelannut Suomen ylimmällä sarjatasolla jalkapalloa Kuusysin joukkueessa, mutta tätä huhua en kommentoi millään tavoin. Sitä nyt puhutaan kaikenlaista.

Tunnetko julkkikset?

Jos ajassa mukana olemista mitataan nykyjulkkisten tuntemisella, olen pahasti pudonnut kyydistä. Näin voi päätellä Iltalehden listaamista nimistä.

Lehti analysoi, kuinka julkkisehdokkaat menestyivät viime vaaleissa. Jutussa oli mainittu 36 nimeä. 

Minulle tuttuja oli neljätoista: Jaana Pelkonen, Mira Kasslin, Johannes Lahtela, Markus Pöyhönen, Karla Karmala, Pasi Nurminen, Roman Schatz, Pasha Podniakova, Henrik Dettman, Tapani Kiminkinen, Robert Helenius, Amanda Harkimo, Alma Tuuva ja Jouko Salomäki.

Kaksikymmentäkaksi oli ainakin niminä vieraita: Vanessa Kurri, Otso Kivimäki, Anu Puumalainen, Essi Pöysti, Maria Kuusiluoma, Piritta Hagman, Jenni Janakka, Sointu Borg, Kristiina Raula, Riku Nieminen, Natalia Kallio, Pirjo Lonka, Satu Taiveaho, Outi Broux, Wallu Valpio, Atte Virolainen, Sami Helle, Markus Kuotesaho, Jonne Sahanen, Minttu Kaulanen, Jarkko Miettinen ja Vesa Hanski.

Yhdestä kyydistä putoaminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että on mukana jossain toisessa.

Tiedätkös sinä nämä minulle tärkeät kymmenen nimeä: Mihail Bahtin, Martin Buber, Gabriel Batistuta, Tom Waits, Juan Rulfo, Lee Iacocca, Paul Tillich, Marianne Alopaeus, Oscar Romero ja Svetlana Aleksijevits?

-----------

Lyhyt kuvaus oman kymmenen listastani on erillisen linkin takana.

Monesti maltti on tehokkainta toimintaa

En kirjoita ainakaan vielä kotipaikkakuntani Pirkkalan murheellisista koulutapahtumista. On viisainta odottaa suurimman tunnekuohun laskeutumista. Silloin ihmiset katsovat maailmaa tasapainoisemmin ja samalla tärkeimmät asiat ehtivät nousta esiin. 

Sitä paitsi suhteessa lapsiin ja nuoriin on tärkeintä pysyä rauhallisena. Sillä tavoin luodaan vakautta, jota nuoret tarvitsevat, kun kaikki järkkyy.

Niinpä kirjoitan tapaukseen liittyvästä sivuasiasta.

Olen mielessäni luonut mielikuvan tapahtumaympäristöstä. On vessa, jossa puukottaja valmistautui. On koulun käytävä, jossa hän teki julman tekonsa. 

Ymmärsin tänään, että mielikuvieni ympäristöä ei kuitenkaan ole olemassa. Se rakennus on purettu, ja tilalle on rakennettu kokonaan toinen. Puolet oppilaista käy koulua nykyään aivan toisessa paikassa.

Yleisen koulukeskustelun ongelma on vanhentuneissa luuloissa. Uutiset ja ilmiöt sijoitetaan oman pään mielikuviin, vaikka niiden kuvien kouluympäristöä ei ole. Jos osallistuu keskusteluun vain omien muistojensa pohjalta, kannattaisi olla hiljaa. Koulu on muuttunut paljon viime vuosina ja vuosikymmeninä, myös hyvässä.

Ilokseni huomaan, että paikallinen keskustelu on pysynyt suht asiallisena. Mutta meillä Tampereen kyljessä ei ollakaan turhan koohottajia.

2700 vuotta sitten hylätyt jumalat

Lyhyissä blogiteksteissä on aina puutteensa. Siksi kannattaisi lukea varsinainen Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkelini. Sen lukemiseen menee varttitunti.

Kohua herättäneessä Jumalan synty -kirjassa puhutaan siitä, että Raamatun vanhimpien osien jumalakuva on monijumalainen. Teoksen mukaan jossain muinaisuudessa Jahve-nimisellä jumalalla olisi ollut Asera-niminen vaimo.

En näistä paljon hätkähtäisi, Raamatussahan ei ole jotain alkutotuutta. Päinvastoin on hapuillen kuljettu syvenevää ymmärrystä kohti.

Monijumalaisuudesta luovuttiin noin 700 eKr. keskellä kansallista katastrofia. Patriarkka Jaakobilla oli aikanaan kaksi vaimoa, eikä sitäkään muistella uusimmissa avioliittokeskusteluissa.

Jeesuksen mukana alkoi rytistä. Edes pääsiäisen merkitys ei valjennut kertalaakista. Tuomaan epäusko kai muistetaan.

Eläinten uhraaminen loppui, ja uskonnolliset ruokarajoitukset poistuivat. Jätettiin sapatin vietto ja ympärileikkaus. Kolminaisuusoppia synnytettiin monta sataa vuotta, eikä kuvakiellon kumoaminen käynyt käden käänteessä. Tavallaan myös Raamattu-uskollisuus on 1500-luvulla syntynyt uutuus, joka mahdollistui vasta kirjapainotaidon myötä. Saksan 1930-luku kumosi ajatuksen että kaikki esivalta olisi Jumalan asettamaa.

Raamattu on kirja Jumalasta, mutta se on myös kirja jumalakäsityksen kehittymisestä. Siksi en kovin paljon hetkahtaisi jumalatulkinnoista, jotka hylättiin käyttökelvottomina jo 2700 vuotta sitten. Sivuun työnnetyt pikku jumalat saavat jäädä olemattomuuteensa.

Miten avata keskustelu sukulaisnuoren kanssa?

Tuttuni löysi alakerran muurauksia purkaessaan lehden, jossa oli 35 vuoden takainen juttuni. Julkaisen siitä lyhennetyn ja vain lievästi muokatun version. Näillä konsteilla syntyy kivasti keskustelua sukulaisnuorten kanssa kesän juhlissa.

 

Oletpas sinä kasvanut!

- Voit olla varma siitä, että hän todellakin kasvanut, jos et ole nähnyt nuorta muutamaan vuoteen. Voit turvallisesti arvioida äänenmurroksen etenemistä ja muistella omia finniongelmiasi. Nuoret eivät kuitenkaan täräytä takaisin, että "onpas täti pulskistunut" tai "setä on melkoisesti kaljuuntunut".
Millaisen todistuksen sait?
- Nuori luonnollisesti herkeää selittämään viimeisiä koulunumeroitaan. Itsekin voit kertoa, mitä kehityskohteita pomosi otti esiin viime palaverissa.
Jokos sinulla on vakituinen seurustelukumppani?
- Nuori selvittää saman tien kohteet ja kertoo avoimesti varsinkin niistä suhteistaan, jotka eivät lähteneet toimimaan. Aikuiset voivat jatkaa teemaa omissa pienryhmissään ja arvioida, kuinka kestäviä nuorten tämänhetkiset suhteet ovat.
Mitäs sinä sitten rupeat opiskelemaan?"
- Tietysti nuorella ihmisellä on suunnitelma seuraavan neljänkymmenen vuoden varalle. Koulutukseen pääsy on helppoa, jos vain viitsii yrittää.
Muistan millainen olit polvenkorkuisena
- On hämmästyttävää, että vanhanakin muistat jotain! Lisäksi voit kertoa, kuinka vaihdoit aikanaan tälle nyt aikuistuvalle nuorelle vaippoja ja pesit hänen pyllyään. Kai muistat ottaa mukaan vanhan pottakuvan. Se hymyilyttää ja luo rentoa tunnelmaa.

Äläkä vahingossakaan käytä sanaa "nuori". Puhu aina teineistä.

 

Lelupäivälelu

Pysähdyin kauppakeskuksessa lelukaupan eteen. En ole enää leikki-iässä, mutta edelleen fiilistelen kiehtovimpia leluja. Jos olisin saanut jonkin sellaisen lapsena omakseni, olisin ollut korkeimmassa pikkupoikien taivaassa.

Lelukaupasta tuli nuori äiti, joka oli liikkeellä viisivuotiaansa kanssa. Kysyin, oliko synttärit tulossa. Ei kuulemma ollut, vaan oli pitänyt vain hankkia lelupäivälelu.

Ihmettelin sitä sanaa, "lelupäivälelu".

Äiti selitti, että pojalle oli tullut lelupäivänä paha mieli, kun hän oli ottanut mukaan melko kohtuuhintaisen suosikkilelunsa, mutta kukaan ei kaveri ei välittänyt leikkiä sillä.

- Nyt sitten ostettiin sellainen mikä kelpaa kavereillekin. On vähän kallis, mutta eipähän pääse pojalla itku kotiin tultaessa. Sovittiin, että tällä ei sitten kotona leikitäkään. Pysyy ehjänä lelupäivään. Käytetään vain siellä.

Köyhät kurinpidon kohteina

Köyhyys ei ole vain ihmisen taloudellinen tila, jota voitaisiin mitata palkkatulolla ja elinkustannuksilla, vaan se on osattomuutta kaikesta siitä, millä ihminen hankkii itselleen valtaa, turvallisuutta ja arvonantoa. Nykyään köyhistä on tehty kurinpidon kohteita, ja juuri tämä on köyhyyden maksimointia.

Kohtalaisenkin elintason saavuttanut ihminen voi olla köyhä – ei vain siinä mielessä kuin äiti Teresa arvosteli länsimaista tunneköyhyyttä, vaan myös siinä mielessä, että hän ei voi vaikuttaa elämänsä suuntaan. Hänen kohtalostaan päätetään hämärissä instansseissa, pankeissa ja suurten johtajien kokouksissa. 

Hänellä voi olla omaisuutta, mutta se perustuu pankista nostettuun lainaan, ja viime kädessä siitä määrää joku toinen. Hän kutsuu itseään omistajaksi, vaikka todellisuudessa hän on vain omaisuutensa haltija. 

Hänellä on elintason kaikki tunnukset, mutta sittenkään hän ei voi tuntea, että hänen elämäänsä arvostettaisiin. Vaikutusmahdollisuuksia hänellä ei ole, koska rahavirrat ovat siirtyneet demokraattisesti valittujen elinten ulottumattomiin.

Lisäksi on absoluuttista köyhyyttä suhteellisen köyhyyden ohella. Se tuntuu nälkänä ja ahtaana asumisena. Niinpä ei pidä unohtaa niitä, joiden on valittava, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, hankkiiko lapselleen kevättakin vai itselleen kengät reikiintyneiden tilalle.

Kerran viikossa ajattelen perulaisen kirjailijan Manuel Scorzan romaania Garabombo, näkymätön mies. Se kertoo intiaanista, jonka näkymättömyydellä oli perin arkinen syy. Garabomboa ei nähty, koska hän oli osaton. Hän oli samalla tavoin näkymätön kuin intiaanien kokemat vääryydet.

Räsymaton ylistys

Kirjastoreissulla nousi tutun kanssa puheeksi, mitä oli tullut lainatuksi. Esittelin omaa hankintaani, räsymattoja käsitellyttä kirjaa.

Räsymatot ovat vanhan kansan harjoittamaa kierrätystä sellaiselta ajalta, kun sanaa kierrätys ei ollut vielä keksitty.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut kotitalousneuvonta tai kertakäyttökulttuurin kritisointi. Ne olivat tällä kertaa sivuasioita.

Olin menossa siunaamaan mummoa, joka oli harrastanut räsymattojen tekoa. Hain aineistoa puheeseeni.

Menin kotiin, luin lainaamaani kirjaa, istuin koneelle ja kirjoitin:

Kun tuntee jalkojensa alla räsymaton kosketuksen, se on lämmin kosketus. Samaa sukua kuin on kesällä nurmikko jalkojen alla. Jotain sellaista, että siinä tekee mieli olla. Tietää olevansa hyvässä paikassa. Räsymatto on mummolan permannolla tai oman kodin lattialla.
Ja sitten ne kuteet. Pois heitetystä ja kelvottomaksi luullusta on tehty kauneutta. Värit ja juovat kertovat eletystä elämästä. Siellä on tytön kesäleninki, pojan polvihousut, se vaate jossa lähdettiin suruja pitämään tai ilosta tanssimaan.

Syrjäseuduille karkotettu hiljaisuus

Ensimmäinen valmistumiseni jälkeinen rippileiri on ollut kaikkein levottomimpia, mitä on tullut eteeni. Jokin syy oli omassa kokemattomuudessani ja siinä, että olin nuorille vielä outo, mutta toisaalta jotkut nuoret vain ovat rauhattomampia kuin toiset.

Minut pysäytti ajattelemaan leirillä vieraillut kanttori, viisas mies. Hän sanoi: "Täältä puuttuu hiljaisuus."

Jotain oli pakko tehdä. Sanoin nuorille, että jos seuraavan illan hartaudessa ei oltaisi aivan hiljaa, tilaisin bussin ja lähdettäisiin kotiin. Olin tosissani, mutta varmaan nuoret tiesivät, etten oikeasti olisi toteuttanut uhkaustani.

Illalla nuoret kävelivät lumoutuneina hiljaisuudesta pihalle, ja muuan levottomamman pään poika käytti ensin voimasanaa ja jatkoi: "Oli elämäni eka kerta, kun olin ihan hiljaa!"

Siitä lähtien olen uskonut hiljaisuuteen, vaikka se on karkotettu reunoille ja syrjäseuduille.

Kuuloaisti on muuttunut. Vanhoina aikoina metsästäjä kuulosteli hiljaisuuden keskellä risahduksia tunnistaakseen, missä jänis oli astunut oksan päälle. Nykyään suodatetaan hälyn keskeltä turhia ääniä pois oleellisen tavoittamiseksi.

Sveitsiläinen filosofi Max Picard kirjoitti jo vuonna 1948 siitä, että mikään ei ole muuttanut ihmisluontoa niin paljon kuin menetetty hiljaisuus. Se ei enää ole olemassa maailmana vaan ainoastaan kadonneen maailman jäänteinä, ja koska ihminen pelkää jäänteitä, hän pelkää myös hiljaisuutta.

Viides laskutapa

Kohtalokkaimpia ennakkoluuloja on kuvitella, että ihmisen merkittävyyttä voidaan arvioida sen mukaan, mistä hän on kotoisin. Syvällinen ajattelija voi elää syrjäseudulla ja tulla maasta, jossa nähdään vain mielivaltaa, byrokratiaa ja sensuuria.

On vaikea ajatella, että esimerkiksi DDR:ssä olisi ikinä ollut mitään hyvää. Mieleen tulevat vain hormoneilla kasvatetut urheilijat ja mikrofonibetoni, jolla valvottiin kansalaisia.

Oli kuitenkin kirjailija Cristoph Hein. Kirjahyllyssäni on hänen kaksi erinomaista, DDR:ssä julkaistua romaaniaan Vieras, ystävä ja Tien loppu.

Hein oli papin poika eikä siksi päässyt mihin tahansa kouluun. Lukion hän kävi Berliiniin länsipuolella. Ylioppilaaksi päästyään hän oli sekalaisissa töissä, kunnes alkoi opiskella filosofiaa Leipzigissa ja Berliinissä. Sittemmin hän on elättänyt itseään kirjoittamalla. Yhdistyneen Saksan ajalta voi mainita, että Hein ollut on Berliinin Deutsches Theaterin johtaja. 

Esimerkiksi seuraava Christoph Heinin ajatus on ajankohtainen ja Suomessakin kipeästi totta: On olemassa neljän laskutavan lisäksi viides matematiikka. Siinä valitaan ensin lopputulos ja vasta jälkikäteen sovitetaan tosiasiat sen mukaan.

 

Jumalan nimiä, salanimiä ja peitenimiä

Laajasti käytetyt Jumalan nimet viittaavat jollain tavoin hänen ominaisuuksiinsa: Luoja, Herra, Taivaan Isä, Johdatus, Kaitselmus, Korkein ja Kaikkivaltias. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on joskus tulkittu Jumalan nimeksi.

Myöskään Äiti Maa ei välttämättä ole vain pakanoiden suuhun sopiva sana, vaan se voi ilmaista yhtä Jumalan ulottuvuutta.

Runoilija Anna-Maija Raittilan Kaikkein-Matalin viittaa Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Pentti Saarikosken Näin On kertoo Jumalan ehdottomuudesta ja Ynnä Muuta hänen tavoittamattomuudestaan.

Mukavan leikkisiä, kansankielisiä nimiä ovat Yläkerta, Korkein Taho, Pomo, Suuri Päällikkö ja Pääjohtaja. Myös Hyvä Tuuri, Onnellinen Sattuma ja Hyvä Onni voidaan nähdä Jumalan salanimiksi. Johdatuksen kokemuksestahan niissä on kyse. Lauseessa "Joku oli päättänyt, ettei minun vielä pitänyt kuolla" Jumala-viittaus on aivan ilmeinen.

Uusimpia mukatieteellisiä jumalasanoja ovat evoluutio ja universumi. Tiede-lehden (11/2024) kirjallisuusarvioinnissa luki näin: "Evoluutio osoitti todella huonoa huumorintajua, kun se muovasi otuksen, jossa yhdistyy elämän vimma, valtava lähimmäisenrakkaus ja viiltävä tietoisuus elämän päättymisestä."

Universumista olen poiminut eri lähteistä lukemattomia esimerkkilauseita, kuten: "Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä." "Universumi tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä." 

Näissä esimerkeissä selvästi ajatellaan Jumalaa, muttei tohdita sanoa ääneen.

Onks toi kaikki niin vaikeaa?

Kummastelen, miksi yksinkertaiset asiat on tehty niin vaikeiksi. On mindfulnessiä, joogaa, ruokavalioita, rentoutustekniikoita, hengitysharjoituksia, vitamiinivalmisteita ja retriittejä.

Minä suosin simppeleitä ja halpoja menetelmiä.

Lyhyet iltapäivätirsat toimivat aina. Niihin voi yhdistää hyvän kirjan, ja musiikkinsa voi valita niin, että se tasaa sen sijaan että laittaisi nykimään.

Iltarukous auttaa kokoamaan päivän. Aamurukouskin pelittäisi, mutta tuppaa unohtumaan. Herätessä on aina jotain muuta mielessä. Paras sunnuntai tulee kirkonmenoista ja niiden jälkeisistä kirkkokahveista. 

Ripaus jalkapalloa tekee hyvää. Metsäretki, tähtitaivas, järvi- ja merimaisema eivät nekään maksa mitään. Kerran viikossa voi sallia oluen itselleen, ja tavallinen sapuska on parasta.

Joku saa koirastaan apua, vaikka sen ulkoiluttaminen ei ole minun lajini. Ymmärrän kyllä kävelylenkkien arvon.
-----
Alla oleva kuva on omista käytännön harjoituksistani. Työkaveri otti kuvan, kun päätin virkistyä kesken työyhteisön virkistyspäivän.

Vanhojen muistojen bongailua

Vappuna voi lähteä bongailemaan vanhoja autoja, jotka on tuotu talvisäilöstä pihalle ja joilla on lähdetty kruisailemaan. Bongailen 60-luvun ja 70-luvun autoja. Amerikkalaiset sivuutan, koska kaikkein halvimpia lukuun ottamatta niitä ei ollut minun elämänpiirissäni. Ne ovat muutenkin liian ökyjä minulle, esimerkkejä hillittömästä luonnonvarojen tuhlaamisesta. 

Vanhoissa autoissa oli persoonaa toisin kuin nykyään. Kupla, Volga, Anglia, Sitikka ja Kadett olivat kaikki omanlaisiaan. 

Minulle tärkeintä ovat tarinat, joihin autot liittyvät. Ajelin Opel Kadettilla heti kortin saatuani, ja setämiehen Fiat 128 oli hyvin saatavillani. Sillä keinoin hän varmisti, että sai minulta hyvin kyytiä, kun ei ollut ajokunnossa. Volga tuo mieleen Kaurismäen elokuvat, ja Mosse muistuttaa aikakaudesta, jolloin automerkin valinta oli myös poliittinen ratkaisu - vähän kuin Tesla nykyään. 

Vanhoja autoja omistavat ukot kertovat auliisti autoistaan. Olen kuullut pitkät tarinat siitä, kuinka Datsun 1200 Finn onnistuttiin saamaan epämääräisestä historiastaan huolimatta museorekisteriin. Ahvenanmaalla minut kutsuttiin pihalta autotalliin, jossa oli omistajansa aarre. Saab Sonettia valmistettiin kaikkiaan vain 303 kappaletta, ja hänellä oli numero 9.

Joskus auton bongaaminen on vaatinut paljon vaivaa. Kuusamossa ajeltiin tunnin verran sinne ja tänne, jotta olisi saatu kiinni vilaukselta nähty Taunus. Toisen, vähän tylsemmän Taunuksen bongasin peltoladosta, jonka edustalla muistutettiin kameravalvonnasta. Toistaiseksi poliisi ei ole tullut hakemaan.

Kuusamosta kuvattu Ford Cortina

----------

36 kuvan valikoimani 1960 ja -70-luvun autoja on täällä.