Kymmenen parasta tekstiäni vuodelta 2021

Olen tehnyt elämäni tilinpäätöstä viime vuoden osalta. Yksi tapa on valita blogiteksteistäni 10 eniten omia ajatuksiani liikuttanutta kirjoitusta. Olen kirjoittanut blogeja kaikkiaan 134. Luku on yhtä pienempi kuin edellisenä vuonna, joka oli ennätyksellisen satoisa. Tällaisia ovat valintani ilmestymisjärjestyksessä:

 1. Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanut romaani Taivaallinen vastaanotto on herättänyt keskustelua siitä, kuinka vaikealukuinen romaani saa olla. En ota kantaa Viikilän kirjaan, koska en ole sitä lukenut. Olen kuitenkin päätynyt ajatukseen, että siedettävästi lukukelpoisen romaanin tekeminen kuuluu kirjailijan ammattitaitoon. Kirjailijan ammattia on ymmärretyksi tuleminen 

2. Eri sukupolvista nuoret ovat hävinneet koronassa eniten. He ovat menettäneet niitä elämän aikoja, joista vanhemmat ikäpolvet saivat nauttia täysin siemauksin. "Tämä on ainoa vuoteni, jolloin olen 16-vuotias." Koronassa katoaa nuoruuden idea 

3. Tässä on proosaruno kiirastorstailta. Se julistaa, että kenenkään ei pidä luulla olevansa parempi kuin muut. "Päätit elää itsellesi. Mitäpä muista. Oma onnesi oli tärkeämpi kuin muiden murhe. Ruokapöydässä et välittänyt jäikö muille. Kaadoit puun vaikka siinä oli linnulla pesä. Tallustit likaisilla kengillä lattian poikki. Joku toinen siivoaa." Syntisten sairaala 

4. Teksti ei oikeastaan ole omani, vaan on kuvaus siitä, mitä roskakuskina työskentelevä Ari Mäenpää kirjoitti: roskakatosta rakennettaessa pitäisi kysyä, mitä kuljettaja siitä ajattelee. Muista kysyä roskakuskilta 

5. Otsikko hämää. Kirjallisuuden ystävät -nimisessä Facebook-ryhmässä oli ketju, jossa kysyttiin huonointa ikinä kokonaan lukemaasi kirjaa. Eräät valinnat olivat kummallisia, ja väitän niitä vastaan. Huonoin ikinä lukemani kirja 

6. Ateistiksi ilmoittautuvat julistavat usein, etteivät usko jumalaksi kutsuttuun olentoon. Ehkä jotakuta voi yllättää tieto siitä, etten usko minäkään. Jumala ei ole jokin lisäolio 

7. En muista elämäni varrelta dramaattisempaa jalkapallo-ottelua kuin Tanskan ja Suomen välinen peli EM-kisoissa. Tässä voi palauttaa mieleen, mitä kaikkea siinä tapahtuikaan. Käsikirjoittaja rällästi 

8. Tässä on pohdintaa ajasta ja siitä, kuinka elämä rakentuu niin kuin sipuliin tulee uusia kerroksia. Kukaan ei jätä lapsuutta taakseen, vaan ainoastaan kätkee sen sisäänsä. Mennyt kulkee aina mukana, vaikka sen päälle kasvaa uusia kerroksia. Elämä ei ole jana, se on sipuli 

9. Kannattaa miettiä tervehdyksiään ja avauslauseitaan. Ne voivat karkottaa. Aikanaan tuttujen sanat saivat minut tuntemaan, etten enää kuulunut kotikaupunkiini. Ne pumpsauttivat ulos 

10. Tämäkään tekstini ei ole omani. Mari Drah on kirjannut muistiin liikuttavan tapauksen mummon ja mopoauton kohtaamisesta. Se saa muistamaan, että on olemassa myös hyviä ihmisiä. Mummo kohtaa mopoauton 

Koomisen vakavaa ja helposti unohtuvaa vuodelta 2021

Radion Tiedeykkösessä kerrottiin, että mustien aukkojen olemassaolo on aukottomasti todistettu.

Presidenttigallupissa kerrottiin, että myös Jenni Haukiolla on jonkin verran kannatusta. Laura Huhtasaari puolestaan tarjosi ehdokkaaksi Teemu Selännettä.

Presidentti Bidenin juhlissa esiintynyt nuori runoilija Amanda Gorman ei hyväksy kääntäjäkseen ketä tahansa. Ihonvärilläkin on hänelle merkitystä. Ehkäpä Kafkan novellista Erään koiran tutkimuksia valmistuu joskus käännös saman periaatteen mukaan ja siitä vastaa saksaa osaava hurtta. Juha Hurme puolestaan suomensi Kiven Seitsemän veljestä.

Lepakoiden talvielämän salaisuus on ratkennut. Ne talvehtivat kallioleikkauksissa. Sen sijaan ei tiedetä, millä keinoin kissat suunnistavat.

Suezin kanavaan juuttunut rahtilaiva oli pitkästä aikaa tavallisen ihmisen helposti ymmärtämä ongelma.

Uutisoitiin, että Volkswagen muuttaisi Amerikassa nimensä Voltswageniksi. Uutinen oli ankka.

Englannissa on käytetty 20 vuoden ajan ohjelmistoa, joka näytti työntekijöiden varastaneen kymmeniätuhansia euroja, vaikka kukaan ei ollut varastanut mitään. Jotkut työntekijät oli tuomittu vankilaan, ja joku oli tehnyt itsemurhan. Syytteessä oli ollut kaikkiaan 736 postityöntekijää.

Uusilta ennätyspitkiltä rekoilta vaaditaan, että niiden perässä on kyltti, jossa lukee "pitkä". Kolmostieltä tavattiin kuorma-auto, jonka perässä oli vastaava kyltti "pätkä".

Vuonna 2018 piispa Björn Vikström sanoi: "Olemme yhdessä kulkeneet pitkän matkan kukin paikallamme pysyen." Sijainti ei ole muuttunut.

Yle uutisoi tutkimuksen, jonka mukaan joka toinen nuori aikuinen on kiinnostunut BDSM:stä. Taas yksi nelikirjaiminen lyhenne.

Huawein tietoturvajohtajan mukaan Suomessa pitäisi siirtyä seitsenpäiväisiin työviikkoihin, jotta saataisiin Amerikka ja Kiina kiinni.

Tornionjoella on aivan oma hyttyslajinsa, jota ei tavata mistään muualta.

Suomen kannattajat huusivat kuorossa "Christian", ja tanskalaiset vastasivat "Eriksen". Se oli kauneutta lähellä kuolemaa.

Saksan maalivahdin hihassa oli sateenkaarimerkki. Paljon oli puhetta Turussa sateenkaaren väreihin maalatusta suojatiestä.

Rippikoululaiset eivät enää tiedä Breivikistä eivätkä ole perillä siitä, millä puolella heidän esivanhempansa olivat vuonna 1918.

Olympiakisoissa joku raivostui hevoselleen holtittomasti. Norjalainen juoksija paineli 400 metrin aidat kovempaa kuin yksikään suomalainen 30 vuoteen ilman aitoja. Joku ehkä uskoo, että tämä olisi mahdollista ilman apteekin asiakassuhdetta.

K-marketit julistautuvat kiusaamisvapaaksi vyöhykkeeksi. Julistautumisen jälkeen on ollut hiljaista.

Jumalan olemassaolo voidaan katsoa lähes todistetuksi. Tampereen uudelle jääkiekkoareenalle annettu nimi Uros Live ei toteutunut.

Suomi valitsi hävittäjänsä. Loppukisassa olivat vastakkain F-35 ja F-35. Voittaja oli yllätyksellisesti F-35. Odotusten mukaisesti F-35 sijoittui toiseksi. Pronssilla oli F-35. Hävittäjien määrä oli alkuperäisten suunnitelmien mukaan 64,0.

Tekniikan maailman mukaan Renault uusii mallistoaan ja Renault 4:n inkarnaatio on tulossa. Inkarnaatio tarkoittaa lihaksi tulemista. Mielenkiintoista.

Herkkää rakkautta: Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Fasel halasi sydämellisesti Valko-Venäjän diktaattori Lukashenkaa.

The Economist -lehti ei vieläkään julkaise kirjoittajien nimiä: "Se, mitä kirjoitetaan, on tärkeämpää kuin kuka kirjoittaa."

Tampereella Kalkun metsästä löytyi tiskikone, pyykkikone, pakastin ja autonrenkaita vanteineen ja ilman. Eivätkö nykyajan nuoret voisi tyytyä ajamaan mopoilla?

Abiturientin lausuma: "Lukio on kiihdytyskaista, jossa ei saa hidastella eikä vilkuilla sivuilleen. Ei muuta kuin nilkka suorana kohti suurenmoista tulevaisuutta."

Vuoden painavin lause: "Tänään poikani täyttäisi 27 vuotta."

Rippikoululaisen ajatus: "Pidän siitä, että minua kohtaan ollaan kivoja ja ystävällisiä, sillä silloin minäkin olen kiva ja ystävällinen." 

 

Joulukolumnin jälkipuheet (arkipäiväisyydestä)

Aamulehti on tilannut minulta kolumneja niin, että niitä ilmestyy joka kuudes viikko. Joulukolumnini ilmestyi vain netissä ja oli sovitun kiintiön ulkopuolelta.

Minun on aina ollut helppo kirjoittaa joulusta. Niin paljon kuin olen sitä tehnytkin, minulla ei ole koskaan ollut vaikea löytää aiheeseen uutta näkökulmaa. Syynä on kertomuksen arkipäiväisyys, joka yhdistyy kristinuskon opilliseen ytimeen, inkarnaatioon eli Jumalan ihmiseksi tulemiseen.

Marian ja Joosefin kertomus sisältää paljon sellaista, mihin kuka tahansa ihminen törmää elämänsä aikana. On syvää hämmennystä (raskaudesta kuullut Joosef), yhteiskunnan vaatimukset (veronmaksu), elämän vaivalloisuus (sadankuudenkymmenen kilometrin matka), ulkopuolelle jääminen (ei löytynyt majapaikkaa), alkeelliset olot (seimi), lapsen syntymä ja vieraat onnittelijat (paimenet seimen äärellä). Ja kolme pistettä tähän. – Näistä kirjoitin kolumnini.

Aamulehden tekstin alla joku kommentoi: "Eikös jouluevankeliumin suurin ihme ollut siinä, että Jumala syntyi ihmiseksi?" En ole vastannut lehden sivuilla tähän kysymykseen, koska se perustuu jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, ja niiden korjaaminen onnistuu vain ani harvoin. Yleensä tilanne menee vain entistä sekavammaksi. Kolumnissanihan ei ole kyse adjektiivien vertailuasteista suuri – suurempi – suurin. Jos joku sanoo, että hänen äitinsä on maailman paras äiti, hän ei tarkoita, että hänen äitinsä olisi parempi kuin sinun äitisi. Ihmeisiin ei sovi myöskään materiaalinen vertailu. Jos Jeesus olisi ruokkinut viidentuhannen ihmisen sijasta kymmenentuhatta, ihmeen ihmeellisyys ei olisi siitä tuplaantunut.

------- 

Kolumni on täällä.

Kun jouluna tapahtuu joulua

Kolme vuotta sitten kerroin aattoiltana kirkossa seuraavan jutun, jonka minäkertoja on alkuaan ollut Sirpa Hämäläinen. Tarina ansaitsee päästä tekstimuotoon.

 Sinä aattona minulla oli ikää kahdeksantoista vuotta, kun olin hotellitöissä vastapäätä rautatieasemaa. Harvat hotellivieraat olivat hiljakseen. Seuranani keittiössä oli kaksi muuta ihmistä, ja vielä oli yksi tarjoilija ja emäntä. Hiljaisuus rikkoontui, kun yksi pitkän matkan juna lakkasi kulkemasta ja toppasi Tampereelle. Äkkiä hotelliin tuli junallinen ihmisiä, ja kovin olivat harmissaan, kun tänä jouluna ei oltaisi kotona. Vanhemmat jäisivät tervehtimättä ja lahjat jakamatta. Olivat pitkämatkaisia kaikki.

Vähitellen heidän olonsa lievittyi, kun he käsittivät, että joulu se oli täälläkin ja että sitä saattoi viettää myös näiden ihmisten kanssa. Puhe alkoi sorista vieressä istuvan ventovieraan kanssa, vaikka ei ollut ennen sanonut hänelle sanaakaan. Loppuillasta kaikki olivat hyvillä mielin. Me keittiössä kolusimme kylmiöstä ja kaapeista mitä oli ja teimme parhaamme. En muista saatiinko me ylimääräisestä joulutyöstä mitään palkkaa. Ei se tuntunut tärkeältä.

Jouluaamuna laitettiin aamupala, ja sitten matka jatkui. Korvaavan junan ansiosta pääsivät kohti pohjoista.

Varsinkin itäisestä Suomesta kerrotaan lukuisia legendoja, jotka opettivat armeliasta suhtautumista kerjäläisiin ja yösijan anojiin. Legendoissa Jumala tai Jeesus tai he yhdessä liikkuvat kerjäläisten hahmossa maan päällä ja ilmestyvät ihmisille. Monet pitävät Kristusta huomaamatta vieraanaan, kun antavat apunsa hylätylle ja unohdetulle.

Karjalan laulumailla tämä kristillinen vakaumus ei jäänyt vain siihen, että ihmiset olisivat kertoneet tarinoita toisilleen. Joulun sanoma ylsi liikuttavalla tavalla keväälle ja kesän yli syksyyn saakka. Jaakko Haavio kertoo eräästä naisesta, joka piti jatkuvasti mökissään esillä pyyhettä ja puhdasta vettä siltä varalta, että Jeesus tulisi hänen vieraakseen.

Jospa totuus onkin tässä: Kristus voi syntyä meidän elämäämme silloin, kun jätämme hänelle oven auki ja kun katamme pöydän hänelle ja hänen kaltaisilleen.

Hotellin henkilökunta teki juuri sitä, mihin kristinopin syvyys kutsuu. Tosi joulu on outoa kaksoisliikettä: ovi kiinni jotta voisimme olla rakkaiden kanssa, ovi auki, jotta tuntematonkin pääsisi sisään. Se on sekä lähimmän rakastamista että vierasvaraa.

Jossittelu on kaikkein hyödyttömintä

"Jos Suomi ei olisikaan sodan aikana..." "Jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun..." "Jos Pukin sijasta Pohjanpalo olisi valittu avaukseen..."

Ja samanlaisia kysymyksiä yksilötasolla: "Jos olisin Maijan sijasta ottanut Liisan..." "Jos en olisikaan mennyt lukioon..." "Jos olisin silloin vaihtanut työpaikkaa..."

Tällaisilla jossittelevilla kysymyksillä moni luulee aloittavansa mukamas viisaan keskusteluun. Oikea vastaus kaikkiin alkuihin kuuluu kuitenkin näin: "... olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa."

Historia tai elämä ei ole testilaite, jolla voidaan kokeilla erilaisten ratkaisujen erilaisia seuraamuksia. Empiiriset tutkimukset ovat mahdollisia laboratoriossa, mutta eivät keskellä elämänkulkua. Historia toteutuu vain yhdellä tavalla.

Niin viisasta ihmistä ei olekaan, että hän pystyisi sanomaan, mitä olisi tapahtunut, jos alkuaan olisi tapahtunut aivan jotain muuta kuin oikeasti tapahtui. Muuttujia on liian monta.

Että se niistä kaikista jossitteluista.

Jugoslavian sodassa pelättiin likaisia kalsareita

Kerrotaan, että Jugoslavian sisällissodan aikana ihmiset halusivat aina varmistaa alusvaatteidensa moitteettoman kunnon.  Kuolema saattoi tulla arvaamattoman nopeasti, eikä kukaan halunnut, että ruumispartiossa olisi nähty likaiset kalsarit.

Kun ihminen on äärimmäisen ahtaalla, yllättävät asiat nousevat päällimmäiseksi. Jugoslaviassa alusvaatteista huolehtiminen oli kaikkea muuta kuin turhamaisuutta, koska enää ei voitu ajatella, että "eihän niitä kukaan näe". Tosin huolehtiminenkaan ei aina auttanut, vainaja kun ei kontrolloi vatsansa toimintaa.

Ihminen ei halua jättää jälkeensä häpeää. Kunniallinen lähtö on yksi hänen ikiaikaisista unelmistaan.

Mummo kohtaa mopoauton

 Mari Drah, rakas rippilapseni ammoisilta ajoilta, kirjoitti liikuttavan tapauksen mopoautoilevan tyttärensä ja tuntemattomaksi jääneen mummon kohtaamisesta. Kopioin Marin tekstin tähän: 

Mopoautoileva lapseni pyrki maantielle isänsä pihasta. Keli oli iljanteinen. Samaan aikaan tien liittymää lähestyi mummeli rollaattorillaan. Ystävällinen vanhus pysähtyi viittilöimään tyttärelle etuoikeutta leikata linja.

Tytär yritti parhaansa, mutta renkaat suti sutimistaan. Mummo hylkäsi rollaattorinsa ja köpötteli koputtamaan mopomobiilin ikkunaan.

"Onko sulla tässä talvirenkaat?"

"Joo, on, mutta on vaan niin liukasta."

"No yritäpäs vielä, niin minä työnnän."

Mummo tuuppasi ja tuossa tuokiossa tyttö oli radalla ja teräsmummo köpötteli takaisin rullakelkkansa puikkoihin.

Joulun ihme?

Hienointa on paperinen joulukortti

Välillä kannattaa karsia elämästä romppeita ja rihkamaa pois. En kuitenkaan karsisi joulutervehdyksiä. Ne todistavat, että toinen on ainakin hetken muistanut. Ne voivat kantaa yllättävän tärkeitä merkityksiä. Luulisin vieläkin, että ainoa jäljellä ollut lapsuudenystäväni olisi yhä elossa, ellei eräänä jouluna kortti olisi jäänyt tulematta.

Mielelläni lähettäisin tervehdyksiä enemmänkin, esimerkiksi kaikille nuorille, joiden kanssa olen elämää jakanut, ehkä tänä vuonna, ehkä neljäkymmentä vuotta sitten. Valitettavasti virkani pakottaa niukkuuteen, koska joku jäisi kuitenkin ilman ja pahoittaisi mielensä.

Minä otan mielelläni vastaan kaikenlaisia tervehdyksiä, ovatpa ne sähköposteja, tekstareita, mesetystä tai vatsappiviestejä. Facebook sopii, ja jopa Twitter vaikka sen käyttötarkoitus on toinen. Soittaakin saa. Viileä olo tulee vain silloin, kun huomaan olevani yksi muodollinen nimi jollain joukkopostilistalla. Viileys hälvenee vain sillä, että viestissä on jokin omaperäinen, syvällinen ajatus. Myöskään "kaikille hyvää joulua" ei tavoita henkilökohtaisesti.

Hienointa on saada paperinen joulukortti. Siihen sisältyy vaivannäköä ja ajatusta. Kortit ovat pitkään piirongin päällä, ja niihin tulee vilkaistuksi monta kertaa. Perheenjäsenetkin lukevat, ja kortin saaja saa kertoa, kuka tuokin lähettäjä on. 

Muutama vuosi sitten havaitsin surukseni, että joulun ydinaihe, Kristuksen syntymä on käynyt korteissa harvinaiseksi aiheeksi. Olen hyvällä omallatunnolla lähettänyt kortteja, joissa on ollut lintuja, tonttuja, kynttilöitä ja lumentaakkaisia puita. En paheksu niitä, mutta kun Betlehemin tapaus tietoisesti häivytetään korteista, tunnen että minun vakaumustani boikotoidaan. Ja sanotaan mitä sanotaan, perinteinen Marian ja Joosefin kertomus on paras ehdokas juhlan ydinsisällöksi, ja huonosti käy, kun ydin hukataan.

Sopivien kuvien puutteessa olen ruvennut kuvaamaan itse ja teettämään kuvistani kortteja. Kaksi joulua menin Berliinissä kuvaamillani seimillä. Tänä vuonna kävin Tampereella Finlaysonin kirkolla. Tällaisen näkymän löysin sieltä:

Kaliforniankondorit lisääntyvät neitseellisesti

Uusin Tiede-lehti kertoi yhdysvaltalaistutkimuksesta, jonka mukaan kaliforniankondorit kykenevät lisääntymään neitseellisesti. Tulos on julkaistu Journal of Heredity -tiedelehdessä.

Eläinmaailmassa neitseellinen syntymä ei ole aivan ainutlaatuista, koska eräät kalat ja matelijat pystyvät lisääntymään ilman koirasta. Linnuista siihen ovat aiemmin kyenneet vain jotkin kanat ja kalkkunat.

Tutkimuslöytö oli sattumaa. Tutkijat vain havaitsivat, että kaksi vankeudessa syntynyttä kondoria oli geneettisesti sukua kahdelle naaraslinnulle, mutta eivät yhdellekään uroslinnulle.

Saako Raamatun joulukertomus tästä tutkimuslöydöstä tieteellistä vahvistusta? – Ei saa.

Joosefin ja Marian tapaus ei kuulu luonnontieteiden alueelle. Joka sellaista luulee, siltä puuttuu sekä uskonnollinen että kulttuurinen sävelkorva.

Välituntivalvonnan surkeus

Koululla käydessä olen usein pysähtynyt välitunniksi oppilaita pihalle ajaneiden opettajien kanssa jutulle. En ole tavannut yhtäkään, joka olisi tehnyt sitä mielellään. Moni on huokaillut sitä, että tätäkö varten hän on opiskellut yliopistossa monta vuotta.

Viimeksi pari viikkoa sitten joku opettaja sanoi, että kun opettajan virkaan pätevöittävää auskultointia tehtiin, kukaan ei neuvonut, miten oppilaat voisi jaakata välitunnin ajaksi pihalle. Kasvatustieteen guruja kiinnostivat muut asiat. Ulos ajamisessahan eivät päde samat taidot, jotka auttavat tuntijärjestyksen pitämisessä. Käytössä on pelkkä keppi eikä porkkanoita lainkaan.

Jotta ilma vaihtuisi, monessa koulussa on varmaan pakko mennä pihalle. Lisäksi on selvää, että ulkoilma tekee hyvää kenelle tahansa.

Siitä huolimatta epäilen, että juuri tähän ulos ajamisen pakkoon olisi urani katkennut, jos olisi sattunut päätymään opettajaksi.

On varmaan monta ammattia, jossa arki täyttyy asioista, joista opinnoissa ei puhuttu mitään.

Kolumnin jälkisanat: on sitä jakaannuttu ennenkin

Minua on pitkään vaivannut sellainen ajatus, että tämä aika olisi jotenkin erityisen jakautunut ja riitautunut. Toismielisten blokkaaminen on kyllä vaarallista ja sitä on paljon. Minä olen tietoisesti yrittänyt pitää yhteyksiä myös niihin ihmisiin, jotka ajattelevat toisin kuin minä. Jossain menee tietysti raja, esimerkiksi siinä, että joku tykittää omaa propagandaa niin taajaan, että someseinälle ei muuta enää mahdukaan.

Nykyinen kahtiajako tuntuu kuitenkin Suomessa harrastelulta vanhoihin aikoihin nähden. Noin sata vuotta sitten ei tyydytty vihapuheeseen vaan ajauduttiin vihatekoihin ja sisällissotaan.

 

En osaa sanoa, kuinka paljon Aamulehden kolumnini on aiheuttanut keskustelua. Laskurit ovat menneet sekaisin tässä hässäkässä, kun olen siirtynyt itsenäisyyspäivän edellä joutoväkeen alati yltyvän vanhuuteni tähden.

 

Erikoisuutena mainittakoon se älypää, joka ryhtyi opettamaan minua kieliasioissa. Ei olisi kannattanut, olen niissä kohtalaisen hyvä. Älypää kirjoitti näin: "'Nykypäivää moititaan riitaisaksi'. Siis, tarkoitit tuota päivää, jolloin kirjoitit juttusi? Entä seuraavana päivänä, tai edellisenä päivänä? Jos tarkoitit pidempää aikaväliä, olisit varmaankin kirjoittanut 'Nykyaikaa moititaan riitaisaksi'.

En jaksanut kommentoida kirjoitusta, mutta sanon tässä, että "nykypäivä" ei tarkoita milloinkaan samaa kuin "tämä meneillään oleva päivä". Kielitoimiston sanakirjan mukaan sen synonyymeja ovat "nykyisyys" ja "nykyaika".

-----

Aamulehden kolumni on täällä.

Ne pumpsauttivat ulos

Olen aina ollut pulassa, kun minulta on kysytty mistä olen kotoisin. Vaihtoehtoja on ollut liian monta. Järvenpää on kuitenkin ollut helppo sanoa nuoruuteni kotikaupungiksi. Parhaista kavereistani kolme asuu siellä edelleen.

Jossain vaiheessa Järvenpään ylle kasvoi vierautta. Syy oli kysymyksissä, joihin sain vastata siellä käydessäni. Entistä useammin törmäsin harvenevien tuttujen suoranaiseen ihmettelyyn, mikä minut sinne oli tuonut. Se tuntui kummalliselta, kun vanhempani sentään asuivat siellä.

Vähitellen aloin uskoa, että käydessäni nuoruuteni kotikaupungissa minä tosiaan vain vierailin siellä. Olin vieras, en enää kuulunut sinne. Minut oli pumpsautettu pois, ja maantieteeni muuttui. Kun hyppäsin Helsingin rautatieasemalla Tampereen junaan, tunsin meneväni kotia kohti, ja junan kiitäessä vanhojen kotikulmien ohi en välttämättä edes vilkaissut ikkunasta niiden suuntaan.

Muiden ihmisten puheet voivat tehdä ihmisestä vieraan. Olen oppinut tästä. Kun oman kylän nuoret ovat tulleet vaikkapa joululomaksi opiskelupaikkakunniltaan, olen ollut tarkka siitä, ettei suustani ole tullut lausetta: "Mitäs sinä täällä teet?" Sen sijaan olen yrittänyt sanoa, että kiva kun olet päässyt kotiin, mehän olemme kaivanneet sinua täällä.

Kun on ryhmittyneenä väärin eikä voi vaihtaa

Tom Wolfen vuonna 1987 ilmestyneestä teoksesta Turhuuksien rovio sanottiin aikanaan, että se voisi olla kaivattu "suuri, amerikkalainen romaani". Ostettuani kirjan huomasin, että sen lukemista oli vaikea jättää kesken. Juppielämän tyhjyys tuli vetävän juonen myötä selväksi.

Vähitellen vaikutelmat haalistuivat, sillä alitajunnan tuomio oli toinen kuin aivojen pintakerroksen mielipidekoneen. Turhuuksien rovio oli ikään kuin Hollywoodia parhaimmillaan. Se oli nokkelaa, koukuttavaa tekstiä, mutta sittenkin siitä puuttui syvätaso, joka on klassikoiksi kutsuttavissa kirjoissa. Jo lukiessa oli tuntunut siltä, että lyhentäminen olisi tehnyt hyvää ja että tarina olisi kannattanut rutistaa 400 sivuun.

Näistä varauksista huolimatta kirjassa on ylittämätön kuvaus nykyihmisen rajallisesta tahdonvapaudesta: Päähenkilö on ryhmittyneenä väärälle Bronxiin johtavalle kaistalle molempien rinnakkaiskaistojen ollessa täynnä. Muodollisesti hän on vastuussa autonsa liikkumisesta. Hän itse painaa kaasupoljinta eikä kukaan muu, mutta todellisuudessa hänen valinnanmahdollisuutensa ovat tasan nolla. Hänen elämänsä romahdus alkaa juuri Bronxista, kun hän ajaa paniikissaan mustan ihmisen kuoliaaksi.

Ehkä on turha nauraa vanhan Neuvostoliiton vaalijärjestelmälle, jossa saattoi valita vain yhden ja ainoan. Meidän systeemimme ei välttämättä tarjoa yhtään enempää vapautta.

Väsymys on myös asennekysymys

Seurakuntamme rippikoulujen leirijakson pituus on kahdeksan päivää. Mennen tullen ajetaan bussilla kuusi ja puolisataa kilometriä. Ennen intensiivijaksoa kokoonnutaan kotioloissa kolmena päivänä. Leirin jälkeen on vielä kolme jatkopäivää, kunnes sunnuntaina on pitkä konfirmaatiopäivä. Silloin kierretään rippikoululaisten kodeissa, mikä tosin ei ole ollut korona-aikana mahdollista.

Kesäisin olen vetänyt kaksi tällaista leiriä, enkä ole pitänyt tätä ylivoimaisena yhdistelmänä senkään takia, että rinnallani on ollut muita päteviä työntekijöitä. Oleellisia ovat olleet aikuiset ja taitavat apuohjaajat ja osaavat isoset.

Yhden kerran kuitenkin arvelutti, kun jouduin ylimääräiselle leirille erään kollegan sairastuttua. Rippikouluputkeni kesti tällöin kolmekymmentäkolme päivää. Vedin molempia leirejä lomittain. Vaikeimpia yksittäisiä hetkiä oli kaksi: Ensinnäkin oli se aamu, kun olin kotiutunut myöhään edellisenä iltana ja seuraavana aamuna olin vetämässä jälkimmäisen rippikoulun kaupunkipäiviä. Toinen tiukka paikka oli, kun jälkimmäiseltä palaamisen jälkeen minua odottivat ensimmäisen leirin konfirmaatioharjoitukset. Konfirmaatio oli päivää myöhemmin.

Laiska töitään luettelee, enkä kerro tätä kaikkea valittaakseni tekemisten määrää. Hyvien tukijoukkojen lisäksi minua on auttanut rutiinini. Tiukassa tilanteessa minun ei tarvitse ennalta suunnitella omia opetushetkiäni ja muita tehtäviä.

Vaikeinta oli leirien ja ihmisten sekoittuminen, mutta selviydyin siitä tarkalla kirjapidolla. Merkitsin muistiin tapahtumia, sattumuksia ja muita tärkeitä asioita, jotta pikaisella vilkaisulla olin heti perillä siitä, missä mentiin.

Tämäkään ei ollut kokemuksessani merkittävintä. Eniten jäin miettimään sitä, että koko kolmenkymmenenkolmen päivän jälkeen en ollut yhtään väsyneempi kuin normaalisti. Syynä oli se, että olin jo ennalta varautunut pitkään ponnistukseen. Olin miettinyt vauhdinjakoa ja osasin ennakoida tulevaa esimerkiksi niin, että kirjoitin ensimmäisen leirin konfirmaatiosaarnan jo toisen leirin aikana.

Ajattelin kymmenentuhannen metrin juoksijaa, joka ei varmaankaan ole maalissa yhtään sen väsyneempi kuin olisi viiden tonnin kisasta. On eri asia, jos väsynyt ihminen joutuu ensimmäisen koitoksen jälkeen aloittamaan valmistautumattomana uuden. Tästä on osoituksena Martti Vainion tapaus. Hänet liputettiin EM-kisojen kymmenellätuhannella metrillä kierrosta liian aikaisin maaliin, kunnes hänelle ilmoitettiin, että vielä oli noustava ylös ja jatkettava. Vainio jätti kisan siihen. Kaikkensa antanut juoksija ei kyennyt tiristämään voimia uudelle ratakierrokselle.

Tuhatjallkaisella ei ole tuhatta jalkaa

Ulkoilmakavereilla on hyviä kysymyksiä. Torinkulmalla joku pysäytti ja kysyi: "Kuinkas se raamatunkohta, jossa paholainen vei Jeesuksen vuorelle ja näytti hänelle seitsemän valtakuntaa. Miten se oli mahdollista? Minä kun kiipeän lämpökeskuksen piipunnokkaan, niin näen enintään kaistaleen tätä kylää. Mutta miten Jeesus saattoi nähdä seitsemän valtakuntaa?"

Vastasin nopeasti, ettei tuhatjalkaisillakaan ole tuhatta jalkaa. Niiden ennätys on kuulemma 750, ja siitä huolimatta ne ovat tuhatjalkaisia. Vastaus ei tyydyttänyt ollenkaan. Mies kysyi lisää: "Entä mitenkäs se oli mahdollista, että Jeesus siellä Golgatalla ruokki yhdellätoista kalalla ja kolmella leivällä koko Iisraelin kansan?"

Enää en edes yrittänyt vastata. Paikka ei ollut Golgata, ja leipiä oli viisi ja kaloja kaksi, eikä ruokittavana ollut "koko Iisraelin kansa" vaan ainoastaan viisituhatta miestä. Sen olisin voinut sanoa, mutten väittänyt vastaan. Oliko sillä niin väliä?

Ei hänen ajatuksiaan pitänyt korjailla täsmennetyillä luvuilla. Siinä olisi ollut turha päteä. Mitä sitten, jos joku muistaa jumalisia vähän väärin. Tärkeintä on pysäyttää ihminen.

Keskiyöllä ja pakkasta paossa

Muistista pulpahtelee tarinoita.

Olin vierasta vastassa junalla, joka lähti Tampereelta pohjoiseen puolen yön aikaan. Rautatieasemalla oli kaksi kenties kolmentoista ikäistä tyttöä. Arvelin, että heilläkin oli joku, jota vastassa he olivat, ulkomailta palaava isä tai Helsingissä työmatkalla ollut äiti. 

Tulin vieraani kanssa asemalaiturilta viimeisten joukossa, sillä kapsäkit olivat isot. Meidän mentyämme tytöt jäivät yhä sinne asemahalliin, vaikka jonkun olisi pitänyt tulla ja peitellä heidät uneen niin kuin äiti peittelee lapsensa, niin kuin isä sanoo lapselleen hyvää yötä.

Lähdin vieraani kanssa kotia kohti. Jälkeenpäin olen ajatellut, että niin ei siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Oli väärin, että lähdimme kahdestaan.

Tai sitten oli se pakkasta paossa ollut poika. Hän lämmitteli rappukäytävässä, josta mennään seurakunnan toimistolle ja jonka seinällä oli kyltti: "Asiaton oleskelu kielletty." Avatessani ulko-oven hän katsoi vähän pelästyneenä minua niin kuin varmaan katsoi jokaista porraskäytävään astuvaa... niin että karkotatko minut tästä pois vai annatko olla. Varmaan joku muukin oli mennyt hänen ohitseen ja sallinut hänen olla siinä.

Portaita kiivetessäni hän soitti jonnekin ja kysyi: "Voinko tulla teille?"

Vihkitapoja ja toimihenkilöitä

Ihmiset luulevat monien vihkitapojen olevan ikiaikaisia, vaikka todellisuudessa ne ovat varsin uusia keksintöjä. Tosin ne voivat olla myös historiallisten ilmiöiden uudelleen kehittelyjä.

Kaaso

Joskus 1980-luvun loppuvuosina törmäsin vihkiparia ennalta tavatessani sanaan "kaaso". En ollut koskaan kuullut sanaa enkä kehdannut kysyä, mitä sanalla tarkoitettiin. Ajattelin, että kai se siitä papillekin vähitellen selviää, ja onhan se tosiaan selvinnyt. Nykyään kaasoja saattaa olla useita, mikä johtunee siitä, ettei haluta pahoittaa kenenkään lähiystävän mieltä.

Toisinaan kaasot haluavat olla vihkitoimituksessa näkyvästi esillä. Olen yrittänyt toppuutella heitä tulemasta alttarille, koska vihkiparilta ei mielestäni pitäisi varastaa showta. Kaikki muut pappia myöten ovat vain avustajia, kun taas morsian ja sulhanen ovat päätähtiä. Pahimmillaan alttarilla on niin paljon väkeä, että enää ei tiedä, keitä ollaan vihkimässä. Pienille lapsille pitää sanoa, että "ne on noi selin olevat keskimmäiset". Toisinaan annan asian olla. Näistä ei kannata rakentaa riitaa.

Isä taluttaa morsiamen

En osaa sanoa, milloin tämä isän hoitama talutus tuli vallitsevaksi tavaksi. Kun minun kaverini menivät avioon 1980-luvulla, kenenkään mieleen ei tullut, että olisi tarvittu myös morsiamen isää muuhun kuin kustannuksia maksamaan. Ainakin näin minä muistan.

Talutuksen yleistyminen on ihmetyttänyt minua eniten. Tämä aika korostaa muuten sukupuolten tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä, mutta jostain syystä halutaan liittyä vanhoihin germaanisiin tapoihin, joissa nainen siirtyi isänsä omaisuudesta miehensä omaisuudeksi. 

Jos pari on halunnut talutusta, olen siihen tietysti suostunut. Ei ole papin asia ohjailla tällaisia ihmiselämän käytäntöjä. Välillä olen kuitenkin huomauttanut, että se ei ole toimituksen välttämätön osa.

Minulle on kerrottu, että Italiassa sulhasen äiti taluttaa poikansa alttarille. Olen nähnyt tämän tavan käytännössä, mutta yhä epäilen, että minua on huijattu.

Polttarit

Polttarit eivät varsinaisesti kuulu vihkitoimitukseen, mutta sanonpa jotain niistäkin. Minun elinpiirissäni ja ikäluokassani ei polttareita ollut, en ainakaan muista että olisi ollut. Epäilen, että kuullessani sanan ensimmäisiä kertoja arvelin sen liittyvän sanaan "poltergeist". Vikaan meni sekin arvaus. Sanan taustalla lienee sinänsä vanha saksankielinen sana "Polterabend".

Mitä olisi raamatullinen vihkiminen?

Kukaan ei voi vastata, mikä olisi raamatullinen vihkiminen, sillä Raamatussa asiasta ei pukahdeta  sanaakaan. Perinteinen luterilainen kanta on, että on toimittava vallassa olevan kulttuurin mukaan. 

Olisi hyvä muistaa, että kirkollinen vihkiminen onnistuu myös hyvin yksinkertaisesti.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, voi vilkaista Varta vasten -rippikoulumateriaaliin kirjoittamiani taustatietoja.

Kun pelkää kaikkia

John Steinbeckin Eedenistä itään oli elämäni ensimmäinen niin sanottu aikuisten kirja. Sen luettuani tunsin, että tätä aikuiset tarkoittivat, kun he puhuivat kirjallisuudesta. Myöhemmin Vihan hedelmät teki vaikutuksen. Kun Oklahomasta puhutaan, muistan aina Steinbeckin kuvaaman lohduttoman köyhyyden.

Tehokkaimmillaan Steinbeck on pienoisromaanissa Helmi. Se kertoo kertoo miehestä ja naisesta, jotka olivat intiaaneja. Erään kerran mies löysi ikivanhan simpukan, jonka sisällä oli maailman suurin helmi. Se helmi oli täydellinen kuin kuu. 

Pian koko kylä tiesi heidän aarteestaan. Heiltä kysyttiin, mitä he aikoivat tehdä. "Nyt meidän vihitään - kirkossa", he vastasivat. "Hankimme uusia vaatteita", sanoi nainen. Vielä oli miehen suuri unelma: "Minä hankin kiväärin", hän sanoi. Ja kyläläiset ihmettelivät: "Se saa kiväärin."

Ja sen jälkeen lisää unelmia: "Poika pannaan kouluun. Poika oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oppii ymmärtämään kirjoitusta. Hän oppii piirtämään numeroita ja näin me vapaudumme ja mekin opimme tietämään."

Tuli ensimmäinen yö. Ympärillä olevien ihmisten kateus vaani kuin pimeään kääriytynyt peto. Mies piilotti helmen, ja vaimo kysyi, ketä hän pelkäsi. Mies vastasi: "Kaikkia."

Bussiin nousi vanhempi rouva

Kolme päivää sitten tviittasin Facebook-kirjoituksen, joka on peräisin Liisa Niemelältä, Tampereella asuvalta nuorelta äidiltä. Teksti oli sekä ajankohtainen että koskettava. Kolmen päivän aikana tviittini on saanut 3800 tykkäystä ja sitä on jaettu uudelleen 93 kertaa.

Minun sopii nyt rehvastella tekstini suosiolla, koska tämä somessa jakamani kirjoitus oli silkkaa lainaa eikä minulla ole osuutta sen koskettavuuteen.

Ei tartte itse kirjoittaa, kun on oikeita kavereita. Kiitos Liisa!

Tviittini kuului näin: "Kaverin seinältä. Vuonna 2009 matkustin lasten kanssa Tampereen keskustaan. Vuoden ikäinen kiukkusi ja itki rattaissa. Bussiin nousi vanhempi rouva. Hän istui viereen ja alkoi laulaa Suutarin emännän kehtolaulua. Lapsi hiljeni ja minä kiitin. Rouva oli Kirsi Kunnas."

En voi ostaa Škodaa ja olen väärässä

Tiedän, että Škoda on nykyään kelpo auto ja että sen mollaamiseen ei ole järkevää syytä. Ihminen on kuitenkin muistojensa vanki.

Vanhempani muistelivat oman nuoruutensa Škodaa, joka oli jollakulla heidän kaverillaan. Talvimatkailu oli sietämätöntä, kun jalkoja paleli. Pakkasella oli asteita saman verran, olipa auton sisä- vai ulkopuolella.

Oman lapsuuteni Škoda oli tunnettu epäluotettavuudestaan. Minulla on vahva mielikuva punaruskeasta Octaviasta, joka oli sammunut kotini läheisyyteen. Siinä se odotti apua viikon päivät.

Vähän yli parikymppisenä kokeilin ajaa erään kaverini takamoottori-Škodaa. Se oli tuulessa hengenvaarallinen auto, aivan kuin olisi heittänyt vasaraa varsipää edellä.

Tavalliselle ihmiselle auton hankinta on suuri asia. Se on niin iso, etten voi pilata hankinnan iloa sillä ajatuksella, että tässä nyt istun Škodassani.

Tiedän olevani väärässä, muttei minun tunteeni muutu siitä mihinkään.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 7/7

Niin että hyvä Jumala.

En pyydä sinulta ihmisten kaltaista anteeksiantoa, 

se ei riitä.

Pyydän että antaisit anteeksi 

niin kuin vain Jumala antaa anteeksi,

ja että elämäni satakolmekymmentäkahdeksan noloa katoaisivat, 

menisivät pois kuin usva auringonnousun jälkeen.

Repisit ne päästäni juurineen, rihmastoineen,

kaataisit armoa niiden päälle jotta ne eivät ikinä verso.

Olisin niistä vajaa niin kuin Araljärvi on vedestä tyhjä.

Sori, pahoittelu ei ole aanteeksipyyntö 6/7

Joku on kysynyt, pitääkö antaa anteeksi, jos toinen ei sitä pyydä. 

En ole aivan varma, mitä vastaisin. Monesti tuntuu, että loukanneen pitäisi tehdä aloite. Hyvät vanhemmat varmaan antavat ainakin pitkän päälle lapselleen anteeksi, vaikka nämä eivät sitä pyytäisikään. Mutta toimiiko tämä tasaveroisten aikuisten kanssa, sitä en tiedä. 

Jumalan ja ihmisen suhdetta on hyvä verrata isän ja lapsen suhteeseen, mutta siitä huolimatta olisin taipuvainen ajatukseen, että jumalallinen anteeksianto edellyttää ihmisen puolelta katumusta, ikivanhalla sanalla synnintuntoa. Että Jumalan armo ei ole vaaleanpunaista maalia, jota summittaisesti roiskitaan kaikkialle missä maali vähän lohkeilee. Että siinä on kyse ihmisen ja hänen Luojansa vakavasta suhteesta.

Vaikka enhän minä tiedä. Parasta ettei kukaan rupea rajoittamaan Jumalan toimia. Hän tekee niin kuin tekee, enkä minä ihmisparka tiedä.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 5/7

Anteeksianto on muuta kuin unohtaminen. Dementikko ei muista, ja sen tähden hän ei voi antaa anteeksi. Siinä on kaksi ymmärryksellä varustettua osapuolta.

Anteeksianto on teko, joka muuttaa todellisuutta. Se virkistää syyttömäksi julistetun mielen. Se saa hänet nostamaan katseensa. Silmät eivät enää pälyile, vaan katsovat kohti. Kulkureitit muuttuvat, kun enää ei tarvitse lymyillä eikä kiertää toista kautta. Voi mennä entisen vihattunsa, pelättynsä ja kaihdettunsa kanssa samaan hissiin. Voi istuutua viereen ja voi kulkea yhtä matkaa.

Jumalan anteeksiannossa tapahtuu vielä suurempia. Elämään tulee ilo ja tarkoitus. Elämä saa uuden suunnan.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 4/7

Teot ja sanat on monesti erotettu toisistaan ja niistä on tehty jopa toistensa vastakohtia. Englantilainen filosofi L. J. Austin toi kuitenkin 1950-luvulla kielifilosofiseen keskusteluun uuden näkökulman.

Muutamalla yksinkertaisella esimerkillä Austin osoitti, että puhumalla voidaan tehdä asioita. Austin nosti esiin avioliittoon vihkimisen kaltaisen tilanteen. Kun vihkijä julistaa kaksi ihmistä aviopariksi, he ovat aviopari ja sen jälkeen perintöjä jaetaan eri tavoin kuin ennen. On vieläpä niin, että aviopariksi julistaminen on ainoa tapa tehdä aviopareja. Ei ole mitään laitetta tai fyysistä toimenpidettä, joka voisi korvata vihkijän sanat. Sama pätee ylioppilaisiin. Nuoret ihmiset ovat ylioppilaita vasta sen jälkeen, kun heidät on julistettu ylioppilaiksi. Tai sama asia kun tuomari julistaa tuomion. Ihminen on syytön, kunnes hänet julistetaan syylliseksi. Kaikkiin näihin Austinin esimerkkeihin voi kuvitella liitettävän sana "täten". Täten julistan teidät aviopariksi, täten tuomitsen sinut ja niin edelleen.

Austin kuoli melko nuorena. Sen vuoksi hänen ajatustensa soveltaminen uskonnollisen kielen maailmaan jäi hänen seuraajiensa tehtäväksi.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 3/7

Näppituntumalta sanoen "sori" lienee jonkinlaista lievennettyä anteeksipyyntöä. Jätän sen vähälle huomiolle.

Tyydyn sanomaan, että jumalasuhteeseen se ei kuulu. Jumalapuhe edellyttää perimmäistä vakavuutta, koska Jumala on meidän elämämme perimmäinen. Hänelle ei voi sanoa, että sori nyt kun hupsistakeikkaa tulin sinut kolmesti kieltäneeksi. Tai sori kun hupsistakeikkaa myin sinut kolmestakymmenestä hopearahasta.

Ei Jumala ole meidän kaveri, jonka kanssa soritellaan.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 2/7

Nykysuomen sanakirjan nykyaikainen vastine on netistä löytyvä Kielitoimiston sanakirja. Siellä sana pahoitella määritellään näin: "Lausua mielipahansa jostakin, valittaa, surkutella." Toisenlainen merkitys on sanalla anteeksi. Se esiintyy tietyissä kohteliaisuusfraaseissa, kuten "suonette anteeksi". Keskityn kuitenkin käsittelemieni teemojen kannalta  anteeksipyynnön vakavimpaan merkitykseen eli siihen, että rikkomuksen pyydetään jäävän huomiota vaille.

Anteeksipyynnössä on oleellista siihen liittyvä syyllisyyden tunne, kun taas pahoittelussa ei ole syyllisyyttä. Sattui vain käymään ikävästi. Anteeksipyyntöä tarvitaan, kun teko on tahallinen tai siihen liittyy törkeä huolimattomuus. 

Otetaan esimerkki: Jalkapalloilijalta riittää pahoittelu, kun hän taklaa toista pelaajaa sääntöjen sallimalla tavalla ja toinen loukkaantuu. Jos hän taas pelaa oleellisesti kovempaa kuin säännöt sallivat tai vahingoittaa peräti tahallisesti, hänen pitäisi katumapäälle tultuaan pyytää anteeksi. Silloin pahoitteleminen ei riitä.

Pahoittelu voi olla suorastaan loukkaavaa, kun se on oman syyllisyytensä perustetonta kieltämistä ja vakavien seurausten vähättelyä.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 1/7

Lukioaikoina pisti silmääni muuan paikallislehden toimittaja, jonka teksteistä etsin lukiolaisen vimmalla kirjoitusvirheitä ja suoranaisia typeryyksiä. Niitä oli paljon. Minulla on kerrottavana niistä yksi esimerkki, joka osoittaa, että lukiolaispoika oli oikeilla jäljillä:

Järvenpäässä oli suosittu K-kauppa, joka oli liikevaihdoltaan muistaakseni Suomen suurin. Kauppias tunnettiin kaupungilla, niin myös hänen poikansa, tosin eri syistä kuin isänsä. Pojan elämäntavat tiivistyivät siihen, että hän oli pakoautossa, jota poliisi ajoi takaa. Oli tarkoitus ampua vain varoituslaukaus, mutta kovassa vauhdissa poliisi epäonnistui. Luoti lävisti takalasin ja osui poikaan niin, että tämä kuoli.

Seuraavassa lehdessä seuraamani toimittaja uutisoi tapauksen. Ilmeni, että hän oli heti onnettomuuden jälkeen mennyt kotiin haastattelemaan lapsensa menettänyttä isää. En aivan tekisi niin.

Sitten tulee tämän juttuni ydin, nimittäin se, millaisen lauseen toimittaja kirjoitti lehteen. Hän kirjoitti näin: "Isä pahoitteli tapahtunutta." Taisi kielitaju pettää.

Pikku jättiläinen tyynyn alla

Lapsuuteni tärkein kirja oli kenties Yrjö Karilaksen toimittama Pikku jättiläinen. Se oli yksiosainen tietosanakirja kaikesta, mitä ihmisen tarvitsi tietää. Sitä ei ollut jäsennelty aakkosten vaan eri aiheiden mukaan. Sivuja oli yli 1 500. Kirja alkoi lähes viidenkymmenen sivun pituisella artikkelilla, jonka aiheena oli ajanlasku. Seuraavaksi kirja käsitteli tähtitiedettä, jonka jälkeen seurasivat geologia, maantiede, historia, uskonto, filosofia, Suomenmaa, kansatiede, maatalous, kasvitiede, eläintiede, antropologia, biologia, ilmatiede, fysiikka, kemia, matematiikka, numerot ja kirjaimet, kielet, estetiikka, kirjat ja kirjastot, kirjallisuus, taidehistoria, musiikki, yhteiskuntaoppi, lakitiede, sotalaitos, vaakunat ja sinetit, mitat, painot ja rahat, talouselämä, posti ja lennätin, kulkuneuvot, merenkulku, rautatiet, moottoriajoneuvot, ilmailu, keksinnöt, radio, lääketiede, metsästys ja kalastus, ulkoilu, partioliike ja shakkipeli.

Minua kiinnosti melkein kaikki. Kirjan lopussa olleet metsästys, kalastus, ulkoilu ja partioliike eivät juuri innostaneet. Myös eri valtioiden lippuja esitellyt kuvasivu houkutteli. Eniten perehdyin sotalaitokseen, historiaan, uskontoon, tähtitieteeseen ja maantieteeseen.

Luin kirjaa varsinkin ennen nukkumaanmenoa. Kun lopetin, laitoin sen  tyynyni alle, joka ei ollut paksulle kirjalle hyvä paikka. Pikku jättiläisen alkuperäisessä kansikuvassa Atlas kannatteli maapalloa, mutta minun kappaleestani kannet ja muutamat alkusivut olivat kuluneet pois.

Painos oli vuodelta 1944, mikä tarkoitti sitä että kirjan tiedot ja historiankäsitykset olivat sota-ajalta. Yli kahdessakymmenessä vuodessa paljon oli muuttunut. Täyttäessäni kymmenen sain syntymäpäivälahjaksi uuden painoksen. Tiedot oli päivitetty, mutta kirjasta ei koskaan tullut yhtä rakasta.

Ja sitten sitaatti vuodelta 1944: Ensin kulki ihminen jalan tai kannatti tai vedätti itseään toisilla ihmisillä. Vähitellen hän oppi käyttämään erikoisia apuneuvoja, kuten muutamilla seuduilla puujalkoja, lumikenkiä, suksia, luistimia, luistinpurjeita ja potkukelkkoja. Sittemmin hän turvautui eläinten ja vasta myöhemmin koneitten apuun. Entisaikaan oli vähän maanteitä ja nekin olivat huonossa kunnossa. Matkustamisen tekivät epävarmaksi maankiertäjät, rosvot ja kuljeskelevat sotamiehet. Täytyi vaeltaa aseistettuna tai suurissa joukoissa: rahat kätkettiin sukkaan tai neulottiin paidankaulukseen. Majataloja oli hyvin harvassa.

Jälkisanat suorituskyvyn rajoihin.

Tuorein Aamulehdessä ilmestynyt kolumnini herätti tavallista enemmän huomiota. Siihen tuskin oli muuta syytä kuin se, että jokainen ihminen on joutunut kamppailemaan käsittelemäni aiheen kanssa. Joskus ihminen on paineen alla, ja välillä siitä paineesta on vaikea toipua.

Tekstilläni oli kaksi lähtökohtaa, ensinnäkin havainto, että kuormittumisesta on ruvettu puhumaan niin kuin se olisi suorastaan työsuojelullinen ongelma. Kuitenkin työ on aina jonkinlaista taakan kantamista. Ongelmaksi kuormittuminen tulee vasta sitten, kun työtään ei voi tehdä kunnolla tai siitä ei kykene toipumaan. 

Toisena lähtökohtana oli usein toistelemani Markku Envallin ajatelma: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Kun olin jo lähettänyt tekstin Aamulehteen, sain tietää että kolumnille varattu tila oli suurentunut neljänneksen. Ei ole aivan helppo kasvattaa jälkikäteen kirjoituksen pituutta noin paljon. Minun on muutenkin helpompi lyhentää kuin pidentää. Lisävaikeutena oli se, että olin paraikaa leirillä yli neljänkymmenen nuoren kanssa. Siellä on tuskaista keskittyä johonkin muuhun kuin leirin pitämiseen.

Toivon, että nämä vaikeudet eivät näkyneet lopputuloksessa.

-------

Aamulehden kolumni on  täällä.

Historiallisilla paikoilla tarvitaan tilannetajua

Ylen tuoreiden uutisten mukaan 50- ja 52-vuotiaat suomalaismiehet olivat tehneet  natsitervehdyksiä Dachaun keskitysleirillä muistomerkin edessä. Kuviakin olivat ottaneet. Poliisin mukaan miehet sanoivat tarkoittaneensa tervehdykset vitsiksi. Humala selitti, tai sitten ei. Ei sinne pitäisi kännisssä lähteä.

Olen ollut Dachaussa yhden kerran. Keskitysleiriin tutustuttiin pienissä ryhmissä. Minun ryhmässäni oli lisäkseni kaksi turistia Uudesta Seelannista ja kaksi Australiasta. Amerikkalaisia oli kolme. Opas oli Englannista.

Vaitonaisina käveltiin ja kuunneltiin oppaan kertomuksia. Hiljaisia olivat muutkin paikalla olleet. Retkelle oli pyydetty ottamaan omat eväät. Kun oli niiden aika, niiden syöminen hävetti. Toivon, ettei kukaan uhri katsellut taivaiden periltä itselleni sallimaani eväshetkeä.

Avaimenperään voi soittaa

Olen vuosikausia odottanut, että tulisi jonkinlaisia nappeja, jotka voisi kiinnittää avainnippuun ja joiden avulla voisi löytää hukassa olleet tavarat. Kesällä ilmestyneessä Tekniikan maailmassa näitä nappeja vihdoin esiteltiin. Niitä on sekä Androidille että Applelle. 

Oitis riensin kauppaan ja ostin neljä kappaletta. Yhden kiinnitin avainnippuuni, toisen vanhemman automme ja kolmannen uudemman automme avaimiin. Kunhan vain saan hankituksi sopivan lompakon, sijoitan neljännen sinne. Napit näkyvät tabletin kartalla, ja niihin voi soittaa bluetoothilla.

Napit maksoivat 35 euroa kappale. Kun avaimet ovat hukassa, 35 euroa tuntuu pieneltä summalta.

Samalla mielikuvitus löytää sekä ongelmia että positiivisia käyttötarkoituksia. Voi vakoilla, jäljittää varkaita ja valvoa muistisairaan vanhuksen kulkemisia. Nautin avainnipusta, ja samalla hieman arveluttaa.

Mitäpä jos kokeilisi suomen kieltä?

Mikkelin Jukureiden päävalmentajana aloittanut entinen NHL-pelaaja Olli Jokinen on itsekin sanonut, ettei ujous ole hänen ominaisuuksiaan.

Kauden alkajaisiksi Jokinen julisti, että hän hoitaa englanniksi  valmennuksen, harjoitukset ja otteluihin valmistautumiset. Joukkueessa pelaa seitsemän ulkomaalaista, joten heidän osaltaan kielivalinnan ymmärtää, mutta seuraava ajatus voi olla jo liikaa: "Henkilökohtaiset palaveritkin pidän englanniksi. Jos on nuori pelaaja, voidaan vaihtaa muutama sana suomeksi.”

Tällä hetkellä Jukurit on sarjataulukon viimeinen.

Tuli vain mieleeni, mitä tapahtui lokakuussa 2003. Kahdeksan ottelun tappioputkeen ajautunut Espoo Blues vaihtoi valmentajaa, ja samalla pukukopin kieli muuttui englannista suomeksi. Tappioputki katkesi heti. Kauden päättyessä joukkue oli viides.

Tuli vain mieleen.

Elokapinallisia ei pitäisi ainakaan pilkata

Enimmälti myötätuntoni on elokapinallisten puolella. En keksi perusteluita sellaiselle näkökannalle, että he olisivat syvimmältään väärässä. Vanhojen ei pitäisi pilkata nuorten huolta, nuorethan lopulta perivät vanhojen rakentaman maailman.

Lisäksi elokapinalliset ovat laittaneet itsensä peliin, ja sekin on kunnioitettavaa. Kenties he ovat lievästi rikkoneet lakeja, mutta Suomi ei olisi koskaan itsenäistynyt, jos olisi aina toimittu lakien mukaan. He ovat periaatteineen hyvässä seurassa, sillä monet ihmiskunnan hyväntekijät ovat harjoittaneet kansalaistottelemattomuutta: Martin Luther King, Mahatma Gandhi, Nelson Mandela ja Vaclav Havel.

Valitettavasti elokapinallisia on liian vähän. Jalkapallo on suositumpaa, sillä lauantaina oli 30 000 ihmistä Olympiastadionilla. Sellaisella ihmismäärällä olisi jo vaikutusvaltaa, mutta elokapinallisilla ei täytetä stadioneita, ei ainakaan vielä.

Jonkinlainen helsinkiläisyyden tuoma suhteellisuudentajun puute hieman häiritsee. Mannerheimintie ei ole ihan niin merkittävä paikka kuin kuvitellaan. Tietysti sieltä voi aloittaa, mutta se alku on parhaimmillaankin vain alku.

Jonkin vuoden takaa muistan lukeneeni, että sevettijärveläisellä on yhtä pitkä matka

– lähimpään apteekkiin kuin helsinkiläisellä on matkaa Haminaan

– lähimpään sairaalaan kuin helsinkiläisellä on matkaa Pietarsaareen

– lähimmälle rautatieasemalle kuin helsinkiläisellä on matkaa Iisalmeen.

Jostain on kuitenkin aloitettava – vaikkapa syrjäisestä etelärannikon kaupungista. Ja jottei käsitettäisi väärin: minä olen aina pitänyt Helsingistä.

Paheksu pappia, tai heitä molempia

Kirkon sisällä oli jokin tilaisuus, kun kotiin lähtiessäni huomasin kirkon pihalla tutun miehen. En tiedä, mistä syystä hän siinä oli, sillä tämä ei ollut hänen normaaleja reittejään. Hän oli niitä ulkoilmakavereita, jotka ovat kevään merkkejä kuin moottoripyörät. Auringon alkaessa lämmittää he ilmaantuvat koloistaan ja käyvät istumaan kaupan ikkunalaudalle.

Moikattiin, ja hän kysyi oliko minulla tulta. Ei ollut. Sanoin että kun en polta, en ole koskaan polttanut. Että sori kun ei ole. Tai no...

Odotas vähän.

Menin kirkkoon, ja siinä eteispöydällä oli tikkuaski, jolla sytytellään kynttilöitä. Palasin ja tarjosin tulta. Hän kiitteli ja jatkoi menemisiään.

Mietin, että joku voisi paheksua, meitä molempia.

Tunnustan, että välillä tieteen tuloksia on korjattava

Uskon vahvasti tieteeseen. Se on paras käytettävissä oleva pohja, jonka varaan maailmankuvaa voi rakentaa. Siksi ajattelevan ihmisen velvollisuutena on ajatella sen mukaan kuin tiede ohjaa. Toisaalta ei pidä uskoa tieteen absoluuttiseen totuuteen eikä siihen, että se aina tuottaisi ikuisia ja ehdottomia totuuksia. Matematiikka lienee poikkeus. 

On varauduttava siihen, että ilmenee vakiintuneen tieteen vastaisia tosiasioita, jotka kumoavat sen, mitä aiemmin on mukamas tiedetty eli todellisuudessa vain luultu.

Tuore esimerkki on jalanjäljet White Sandsin kansallispuistossa löytyneet jalanjäljet. Ne vahvistavat, että ihminen tuli Amerikan mantereelle ainakin kymmenentuhatta vuotta aiemmin kuin pitkään uskottiin. Löytö on Amerikan varhaisen historian kannalta mullistava.

On helppo löytää lisäesimerkkejä siitä, kuinka tiede on korjannut itseään ja vääriä käsityksiään. Mainitaanpa vielä kaksi:  

Vasta Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria kumosi oletuksen Vulkanus-nimisestä planeetasta, jolla oli selitetty Merkuriuksen radassa ilmenneitä poikkeamia. Einsteinin suhteellisuusteoria vei pohjan myös siltä, että maailmankaikkeus olisi ollut täynnä eetteriksi kutsuttua alkuainetta. Sanaa elää yhä kansanomaista elämäänsä radiotoiminnassa, kun ohjelmia sanotaan lähetettävän eetteriin.

Syyskuuni vavahduttavin lause

Kuluneen syyskuun aikana olen lukenut paljon. Kuun alussa sain valmiiksi oudon keskitysleirikirjan Mies joka murtautui Auschwitziin. Sen jälkeen totesin, että minun oli syytä palauttaa mieleeni Pentti Saarikosken tekstejä ja elämää. Luin ensin sen, mitä itse olen kirjoittanut aiheesta. Eero Huovisen sanoin oman tekstin lukeminen on samaa kuin koira palaisi oksennukselleen, mutta tällä kertaa tämä viisaus ei pätenyt; varmaan siitä syystä, että se teksti pysyi Saarikoskessa eikä liittynyt persoonaani eikä omaan elämääni, ei ainakaan suoranaisesti. Tosin esipuhe oli poikkeus, mutta se oli lyhyt.

Sen jälkeen hyppäsin Pekka Tarkan kaksiosaisen Saarikoski elämäkerran kimppuun. Vaikutuin siitä työmäärästä, jonka Tarkka on kirjansa syntymiseksi tehnyt.

Tämän kaiken keskellä koko syyskuun ajalta riipaisevin lause on tämä jossain muualta lukemani ajatus: "Tänään poikani täyttäisi 27 vuotta." Sitä ei voi selittää, ei täydentää eikä kommentoida. Siinä on sanottuna kaikki.

Elämä ei ole jana, se on sipuli

Ihmisen elämänkulku hahmotellaan usein kaareksi, jossa eri aikakaudet seuraavat toisiaan. Lapsuuden jälkeen tulee nuoruus, sitten keski-ikä, sitten vanhuus. Ajatellaan, että ihminen jättää aina yhden ikäkauden taakseen ja aloittaa uuden. 

Elämänkulun voi ajatella toisinkin: elämä rakentuu niin kuin sipuliin tulee uusia kerroksia. Kukaan ei jätä lapsuutta taakseen, vaan ainoastaan kätkee sen sisäänsä. Mennyt kulkee aina mukana, vaikka sen päälle kasvaa uusia kerroksia.

Sipulimalli auttaa ymmärtämään, mitä Kristus mahtaa tarkoittaa kehottaessaan seuraajiaan tulemaan lapsen kaltaisiksi. Hän ei neuvo palaamaan ajassa taaksepäin eikä haikaile kultaisen lapsuuden tai kadotetun paratiisin perään. Sen sijaan hän ohjaa etsimään elämän ydintä, joka on kaiken aikaa läsnä, kunhan vain kuorii sipuliaan ja riisuuntuu siitä, millä varsinaista sisintä on peitetty. Pitää unohtaa omat ryhmittymät, ammattikunnat ja siviilisäädyt. Ei välitä omaisuuksistaan tai itsetunnon pönkeistä. 

Apokryfisessä Tuomaan evankeliumissa on lyhyt keskustelu, joka kenties perustuu Jeesuksen aitoihin sanoihin. Tässä varsinaisen Raamatun ulkopuolelle jääneessä tekstissä oppilaat kysyvät, milloin Jeesus ilmoittaa itsensä. Hän vastaa: "Silloin kun riisuudutte ilman häpeää, kun riisutte vaatteenne, panette ne jalkojenne alle kuin pienet lapset ja poljette niitä, niin silloin teistä tulee elävän Jumalan lapsia eikä teidän tarvitse pelätä."

Suomen kielestä irvailtiin

Harva kirjailija on kouraissut minua niin syvältä kuin äsken kuolleeksi kerrottu Antti Jalava.

Jalava syntyi vuonna 1949 Lappeenrannan lähistöllä. Kymmenen ikäisenä hän muutti perheensä mukana Ruotsiin. Hänestä tuli siirtolainen ja tukholmalainen.

Ei ollut helppoa olla Suomesta tullut elintasopakolainen, ei sittenkään vaikka ihonväri oli tarkalleen sama kuin aidoilla ja alkuperäisillä ruotsalaisilla. Pientä poikaa kiusattiin sekä kotipihalla että koulussa, ja erityisesti hänen käyttämänsä kummallinen kieli oli irvailun kohde. Hän joutui turvautumaan ainoaan keksimäänsä keinoon: hän kielsi aktiivisesti menneisyytensä ja unohti tarkoituksellisesti suomen kielen ja opetteli ruotsin. Kielen mukana katosivat lapsuudenmuistot.

Vasta aikuisena Antti Jalava opetteli uudestaan suomen kielen. Taito jäi kuitenkin heikoksi, eikä hän pystynyt kirjoittamaan lapsuutensa kielellä. Omaelämäkerrallisen Asfalttikukan hän kirjoitti ruotsiksi eli kielellä, jota hän inhosi, koska hän oli joutunut sen väkisin opettelemaan.

Suomen kielestä Jalava sanoi näin: "Suomen kieli on ihoni, ilmani, lumisateeni, raivoni ja suruni, se on kieli, jossa parannan syvimmät haavani ja siinä muovaan ja istutan tunteeni. Suomen kieleni on itse alkuperä ja perusta minuudelleni."

Pessimismissä ei ole muuta vikaa kuin sen käyttökelvottomuus

Ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisten fyysiseen elinympäristöön niin, että elämästä tulee vaivalloista ja vaarallista. Se jäytää ihmistä myös sisältä. Aletaan julistaa, että katastrofin partaalla olevaan maailmaan ei mukamas kannattaisi synnyttää lapsia.

Pohjaton pessimismi on ristiriidassa ihmisen perimmäisen olemuksen kanssa.

Kalle Achté muistutti tärkeistä näkökulmista kirjassaan Kun lääkäri sairastuu. Hän kertoi teoksen Optimism: The Biology of Hope kirjoittaneesta Lionel Tigeristä, jonka mukaan ihmislaji on valikoitunut jäämään henkiin juuri optimististen ajatustensa ansiosta. Miten muuten olisi voinut kehittyä laji, joka kylvää siemeniä huhtikuussa ja odottaa niiden satoa lokakuuhun asti? Tai miten muuten olisi voinut syntyä olento, joka ryhtyy rakentamaan katedraalia, vaikka sen valmistuminen kestää monta sukupolvea? 

Winston Churchill sanoi puolestaan näin: "Olen optimisti. Toisenlaisella asenteella ei taida olla käyttöä."

Minä puolestani uskon todellisuudentajuiseen optimismiin. Se ei lamaannu, se ei tuudittaudu.

Maailma syntyi hyvällä tuurilla

Alussa Hyvä Tuuri loi taivaan ja maan. 

Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Hyvän Tuurin henki liikkui vetten yllä. 

Hyvä Tuuri sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli, ihan säkällä. 

Hyvä Tuuri näki, että valo oli hyvä. Hyvä Tuuri erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä, ihan säkällä.

On todennäköistä, että epätodennäköisiä tapahtuu 3/3

Yhden kerran elämässäni olen shokeerannut ihmiset. Kyse oli puhtaasta onnesta, ja varmaan lähes kuka tahansa osaa kertoa elämänsä varrelta vastaavan sattumuksen. 

Olen ollut vuoden verran alkoholistien hoitolaitoksen pappina. Minulla oli vapaus ajoittaa tekemiseni mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja aamu-unisena painotin iltaa. Papin työajaksi ilta sopi senkin takia, että silloin ihminen miettii enemmän jumalakysymyksiä kuin aamuisin. Dostojevski antaa erään henkilöhahmonsa ihmetellä, miksi Jumala on läsnä aina iltaisin, mutta aamuksi hän häviää jonnekin. 

Eräänä iltana kiertelin vapaa-ajan tiloissa. Osuin erääseen kahvihuoneeseen, jossa viisi tai kuusi ihmistä pelasi yatzya. Seisahduin heidän pöytänsä ääreen ja kysyin pelin sääntöjä. He kertoivat pelaavansa viidellä nopalla ja tavoittelevansa erilaisia pistemääriä. Vaikeinta oli saada tulos, jossa kaikissa nopissa oli sama luku.

Sanoin, ettei vaikuttanut kovin vaikealta ja että minäkin voisin kokeilla. He antoivat nopat, ja minä heitin kertalaakista pöydälle täydet viisi kuutosta. Todennäköisyys tälle tulokselle on 1/7776. Se on kovin vaatimaton tulos, jos sitä vertaa vaikkapa loton päävoittoon, jonka vastaava luku on 1/18643560. Siinä kahvihuoneessa tulokseni kuitenkin shokeerasi. Epäilemättä ammattini lisäsi tilanteen maagisuutta.

Sen verran minulla oli tilannetajua, että ymmärsin olla kommentoimatta tapausta. Kehotin jatkamaan peliä ja poistuin saman tien paikalta.

On todennäköistä, että epätodennäköisiä tapahtuu 2/3

Brittiläinen toimittaja Jack Fairweather on kirjoittanut puolalaisen Witold Pileckin elämätarinan. Kirjan nimi on Mies joka murtautui Auschwitziin.

Puolan tultua miehitetyksi syntyi ajatus lähettää tiedustelija huonosti tunnetulle Auschwitzin leirille. Hänen tehtävänään oli kerätä tietoja, perustaa vastarintasoluja ja mahdollisuuksien mukaan nostattaa leirillä kapina. Pilecki jättäytyi saksalaisten vangiksi ja niin sanotusti pääsi leirille. Hän pysyi Auschwitzissa pitkään elossa ja onnistui vielä pakenemaankin.

Siinä oli kolme lottovoittoa peräkkäin: leirille soluttautuminen, hengissä säilyminen ja pako. Fairweatherin kirja on niin vahvasti dokumentoitu, ettei minulla ole järkisyitä epäillä sen kuvaamia tapahtumia.

Jossain mielen pohjalla kuitenkin epäilyttää, ei paljon mutta pikkuriikkisen. En voi sille mitään. Ei tällaista normaalisti tapahdu.

On todennäköistä, että epätodennäköisiä tapahtuu 1/3

On hieman epäuskottavaa kuulla kertomus siitä, että Pohjanmaalla iäkkäät kaksoset olisivat kuolleet tunnin välein kahdessa eri liikenneonnettomuudessa. Vaikeasti uskottavalta tuntuu sekin, että pälkäneläinen liikennöitsijä olisi voittanut kahdesti loton päävoiton. Molemmista tapauksista olen kuitenkin lukenut sanomalehden arkisen, paisuttelemattoman lehtiuutisen. 

Elämässä sattuu kummallisia. On erittäin todennäköistä, että joskus tapahtuu jotain äärimmäisen epätodennäköistä. 

Nämä kaksi uutista tulivat mieleeni, kun luin Lempäälässä asuvan kirjailijan Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelun. Hänen nuortenkirjastaan Valoa valoa valoa on juuri ruvettu tekemään elokuvaa. Itse romaani ajoittuu Tshernobylin jälkeiseen lama-Suomeen. Kirjailija kertoi, että hänen koulussaan ja lähipiirissään oli joskus niin paljon kuolemantapauksia, että uskottavuuden takia niitä oli jätettävä romaanista pois. Huotarinen sanoi: "Fiktion täytyy olla uskottavaa, elämän ei."

Tätä on vahva itseluottamus

Tämän jutun pitäisi huvittaa sellaisiakin, jotka eivät muuten välitä jalkapallosta:

Yksi kaikkien aikojen jalkapalloilijoista on hollantilainen Johan Cruyff. Pelaajauransa jälkeen hän valmensi FC Barcelonaa, jossa pelasi Brasilian paidassa maailmanmestaruuden voittanut Romario.

Erään kerran Romario tuli kysymään valmentajaltaan, saisiko hän olla poissa seuraavista harjoituksista, jotta hän voisi mennä Brasiliaan seuraamaan karnevaaleja. Cruyff antoi luvan sillä ehdolla, että Romario tekisi seuraavan päivän ottelussa kaksi maalia. Peli oli Real Madridia vastaan, ja Romario teki vaaditut maalit jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Sen jälkeen hän pyysi päästä vaihtoon: "Kone kun lähtee tunnin kuluttua."

Jutun todenperäisyyttä en takaa, mutta moni hyvä tarina menisi pilalle, jos ne kaikki annettaisiin faktantarkistajien käsiin.

Korruption tuoksahdus ei häviä 18 vuodessa

Ranskaa vastaan pelatussa jalkapallomaaottelussa Teemu Pukki kaadettiin ottelun viime hetkillä, mutta rankkaria ei vihelletty. Se ei ollut suuri vääryys, mutta Markku Kanerva sanoi oikein, että vihellys olisi tullut, jos Ranskan pelaaja oli kaadettu vastaavasti. Tunnetusti tuomarit suosivat vahvempana pidettyä joukkuetta. Tilastot kertovat, että myös kotijoukkue saa tuomareilta apua, mutta suomalaiskatsomo ei taida olla niin kiihkeä, että vaikuttaisi merkittävästi tuomarien päätöksiin.

Olen nähnyt monta huonoa tuomaria, mutta vain kerran olen ollut ottelun jälkeen varma, että hänet olisi lahjottu. Kyseessä oli vuonna 2003 Helsingissä pelattu Suomen ja Italian välinen karsintaottelu, jonka Suomi hävisi 2–0. Litmasen, Hyypiän ja Forssellin Suomi pelasi hyvin, mutta Italia teki maalit.

En ollut ainoa kroatialaistuomarin toimintaa ihmetellyt. Ottelua seuranneena aamuna Helsingin Sanomat kirjoitti, kuinka katsomo oli viheltänyt tuomarille ja kuinka tämä oli sallinut italialaisten häiritä Suomen vapaapotkuja. Pelin jälkeen Sami Hyypiä kommentoi tuomaria sanomalla, että hän vihelsi niin kuin Italia olisi ollut kotijoukkue.

Tunnen ottelun huonon hajun vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin. Mitään ei voi todistaa, mutta urheilussa on tehty suurempiakin huijauksia. Noihin aikoihin Italiassa oli todistettavasti jalkapallokorruptiota. Torinolainen Juventus järjesteli vuosina 2004—05 erotuomarivalintoja siihen tapaan, että se tuomittiin menettämään vuosien 2005 ja 2006 mestaruudet ja putoamaan sarjaporrasta alemmaksi Serie B:hen.

Olisivatko italialaiset harjoitelleet Helsingissä?

Tähdet tulivat syliin

Kesämökkimme lähin kaupunki on Hämeenlinna. Sinnekin on niin pitkä matka, että valosaaste ei ratkaisevasti haitannut alkuviikolla. Syyskuun yö oli lämmin, ja taivaalle tarkeni katsella.

Laiturilla muistin matkani Bolivian Cochabambasta pääkaupunki La Paziin. Olin Andeilla. Linja-auto kulki enimmillään neljän kilometrin korkeudella merenpinnasta. Ilma oli niin ohutta, että suurista tulipaloista ei ollut pelkoa, koska hapen puutteessa liekki kyti vaivalloisesti.

Maan ja linnunradan välillä oli niukalti ilmaa. Tähdet tulivat syliin, niitä saattoi koskea. Niin lähellä muistan niiden olleen. Jossain ylhäällä loisti Etelän risti.

Varhain aamulla La Pazissa oli kylmä. Menin johonkin kirkkoon lämmittelemään, ja sen seinältä kopioin muistikirjaani rukouksen, joka on parhaita mitä on eteeni tullut.

Jälkikirjoitus: lähimmäisenrakkauden kriisi

Uusin Aamulehden kolumnini käsitteli lähimmäisenrakkauden kriisiä, joka syntyy, kun toisen ihmisen hengitys ja läheisyys aletaan nähdä elämää uhkaaviksi vaaroiksi. Olen välttänyt kirjoittamasta aiheista, joista kaikki oleellinen on jo sanottu. Valitsin kuitenkin aiheekseni koronan, koska minun nähteni kukaan ei ole ottanut tätä näkökulmaa esille.

Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut lisää siitä, kuinka etäisyys tekee ihmisestä kylmän. Pommikoneen lentäjä voi pudottaa taivaalta kuolemaa kymmenientuhansien päälle, vaikka samalle miehelle voisi tuottaa tuskaa kissanpoikasten surmaaminen maan tasolla.

Vaikuttaa siltä, että tuore tekstini herätti enemmän reaktioita kuin elokuinen, joka oli ladottu sivulle hankalasti. Keskustelun taso ei tosin kaikilta osin vakuuta. Pohjanoteerauksena oli se Aamulehteen kirjoittanut kommentoija, joka vaati kirkon erottamista valtiosta ja väitti Raamattua satukirjaksi. 

Kommenttien vähimmäisvaatimuksena on, että ne liittyisivät jollain tavoin kommentoitavaan aiheeseen.

-----

Aamulehden kolumnini on täällä.

Piirrä saatana!

Piirrä saatana! Piirrä paha! Kun tällaisen työtilauksen esittää sarjakuvien tekijälle,  piirtäjän kynästä syntyy mielikuvitusolento, joka on jonkin verran ihmisen näköinen mutta vain jonkin verran. 

Sarjakuvissa ja pilapiirroksissa saatana ja paha tavataan kuvata sarvipäiseksi pikkupiruksi, jolla on hiilihanko kädessä. Taustalla loimottaa tulinen pätsi, ja siellä korkeat lieskat kärventävät helvetin vankeja. Tehosteina on liskoja ja käärmeitä. 

Tällä tavoin kuvattu paha on aika vaaraton asia. Tiedämme ettei sillä ole mitään tekemistä sen elämän kanssa mitä me elämme. Se on satujen maailmaa eikä siitä tarvitse välittää.

Kristillisellä uskolla ja Raamatulla on hyvin vähän tekemistä sellaisen opin kanssa, että olisi olemassa jokin persoonalliseksi pahaksi eli saatanaksi kutsuttava yliolento, joka olisi hyvän Jumalan lähes tasaveroinen kiistakumppani. 

Hyvän Luojan rinnalla ei ole mitään pahaa luojaa, ja mitä tahansa saatanasta ikinä opetetaankin, varmaa on, että Raamatussa paholainen on aina osa luotua maailmaa. Hänellä ei ole itsenäistä asemaa Luojamme rinnalla, ei ole eikä ole koskaan ollut.

Ja hyvä on tietää ehkä sekin, että oppi persoonallisesta pahasta eli paholaisesta ilmestyi Raamatun sivuille melko myöhään. Se tavataan vasta Vanhan testamentin nuorimmissa osissa ja vaikutteet ovat selvästi nähtävissä. Saatanasta alettiin puhua vasta silloin kun jouduttiin tekemisiin persialaisten valloittajien kanssa. 

Tästä huolimatta täytyy myöntää, että saatana kuuluu Uuden testamentin sanastoon ja myös Jeesuksen puheisiin. Evankeliumeissa sanat "paholainen" ja "saatana" mainitaan yhteensä noin neljäkymmentä kertaa. Kaikkein tunnetuin Uuden testamentin kertomus on luonnollisesti se, kun Jeesus ennen julkista toimintaansa vietti neljäkymmentä päivää erämaassa ja taisteli kiusauksia vastaan. 

Tässäkin kertomuksesta ilmenee, että ratkaistessaan suhdettaan perimmäiseen pahaan ihminen joutuu ottamaan kantaa hyvin arkipäiväisiin asioihin, kuten kunnian-, tai rahanhimoon tai väärään itseluottamukseen. 

Niinpä todellinen paha ei näyttäydykään sarvien ja hiilihangon kanssa. Todellisuudessa se ilmestyy arkipäiväisyyteen pukeutuneena. Se ei houkuttele ainakaan aluksi suuriin julmuuksiin, vaan pieniin askeliin ja laiminlyönteihin, ei mihinkään sen kummempaan kuin että poimi tuo yksi ainoa omena puusta ja kokeile miltä se maistuu, kokeile vain; tai ethän sinä nyt Jerusalemiin lähde, ethän; mitä sinne kuolemaan. Kierrä se kaupunki, sillä kantakoon ristinsä joku toinen. Kulje köyhän ja onnettoman ohi, älä välitä, varmaan joku toinen on jo soittanut puhelimellaan apua.

Tietamättömyyden ilo

Kirjaston lehtilukusalissa kuulin naisasiakkaan kysyvän, mahtoiko Englannissa olla vuonna 1971 kesäaika. Virkailija oli ilmeisesti tottunut tällaisiin kysymyksiin. Hän vain tuumasi hetken ja alkoi sitten kertoa, mistä sellaista tietoa voisi etsiä. 

Myöhemmin minua alkoi vaivata, mihin ihmeeseen tuo nainen tarvitsi kysymäänsä tietoa. Oliko hän astronomi, joka oli juuri tuona kesänä tehnyt Englannin nummilla tärkeän tähtitieteellisen havainnon ja nyt halusi tarkistaa laskelmiensa pitävyyden? Vai oliko hän kirjailija, jonka dekkarin loppuratkaisu perustui aikavyöhyke-eroihin? 

Tai ehkäpä en tarkkaan ottaen halunnutkaan tietää. Vastaus olisi ollut hyvin todennäköisesti jotain arkipäiväisen latteaa. Olisin menettänyt salaisuuden, jossa ei olisi eteenpäin kertomista.

Elämässä on muutakin mitä en halua tietää. En halua tietää kuolinpäivääni, en ylipäänsä tulevaisuuttani. En halua kuulla seuraamieni jalkapallo-otteluiden tuloksia etukäteen. Jumalasta en haluaisi tietää kaikkea, minulle riittää minun hento aavistukseni. Minulle sopii hyvin sanonta "Kolmiyhteinen Jumala". Se on vähän niin kuin Jumalamme nimi, jotenkin arvoituksellinen ja tulkinnoille avoin.

Äidinkielen opettajat ymmärtävät vähän enemmän

Monilta nuorilta olen kysynyt, olisivatko juuri äidinkielen opettajat niitä, jotka syvällisimmin ymmärtävät nuoria tai ainakin olisivat niin sanottuja hyviä tyyppejä. Joskus minulle on vastattu, ettei ainakaan tietty nimeltä mainittu, mutta monesti olen saanut hyväksyvää myhäilyä.

Äidinkielen opettajien syvällisyys ei johdu suomen kielestä eikä kieliopista. Syyt ovat muualla, ja syitä on kaksi.

Ensinnäkin äidinkielen opettajat tutustuvat oppilaisiin heidän kirjoitustensa ansiosta. He näkevät asioita, jotka eivät tule muissa oppiaineissa esiin. He huomaavat, että jollakulla pilkut eivät ole kohdallaan, mutta hänellä voi olla muuta osaamista ja intohimoa, jonka varaan voi rakentaa tulevaisuutta. Joku nuori voi paljastaa kirjoituksissaan oman rauhattomuutensa syyn.

Toiseksi äidinkielen opettajat tuntevat kaunokirjallisuutta. Ihmisen ymmärtämiseksi ei tarvita psykologian opintoja, mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen vie ihmismielen salaisuuksiin. 

Mitähän minäkin raukka olisin luullut ihmisestä, ellei Dostojevski olisi osunut tielleni? Tai mitä tietäisin zimbabwelaisten elämästä, ellen juuri olisi lukenut Petina Gappahin romaania Muistojen kirja?

Intohimo siihen mitä ei kuulla kokonaan

Kuuntelen musiikkia kausittain. Neil Youngin kausi on menossa aina. Tuomari Nurmioon en tarvitse edes soitinta, koska korvamatoni herättää milloin tahansa mielikuvat, joissa "intiaanit ratsastaa aavaa preeriaa" eikä "ajatuksen säteellä ole yhtään ystävää".

Tom Waitsin kuuntelemisessa minulla on ollut muutaman vuoden tauko, mutta viime aikoina olen taas palauttanut mieleen, miltä esimerkiksi Bone Machine kuulostaa.

Waits ei muistuta ketään muuta. Hän on aivan omansa. On kauniita melodioita, joita hän kähisee persoonallisella äänellään, mutta on myös kolinaa ja outoja sivuääniä. Tunnelma on jäljittelemätön.

Jossain haastattelussa Waits on sanonut, että häntä kiehtoo musiikki, jota hän ei kunnolla kuule. Hän eläytyy musiikkiin, jota soitetaan toisaalla kerrostalossa, jota seinät vaimentavat, ilmastointilaite peittää ja jota liikenteen äänet sekoittavat. Sellaisesta musiikista on pakko kuvitella suurin osa.

Minulla on samanlainen kirjallinen maku. Pidän tarinoista, joita ei kerrota kokonaan.

Juice Leskisellä ja K-kaupoilla samat konstit

Suomen K-marketit ovat julistautuneet kiusaamisesta vapaiksi vyöhykkeiksi. Ellei liikeketjulle tule tästä imagohyötyä, kampanjalla ei ole vaikutuksia.

On suorastaan vaarallista luoda mielikuvaa, että tällaisilla julistautumisilla voitaisiin puuttua koulujen ihmissuhteisiin. Kiusaaminen haavoittaa ihmistä pahimmillaan vuosikymmeniksi. Sillä ei pidä leikkiä eikä sitä saa valjastaa kaupallisiin tarkoituksiin. Monimutkaisiin ongelmiin voidaan tarjota yksinkertaisia ratkaisuja, mutta yleisistä konsteista syntyy vain yleistä puhetta. Ulkopuolisten mahdollisuudet vaikuttaa koulujen sisällä ilmenevään kiusaamiseen ovat minimaaliset. Kouluille voidaan antaa resursseja, mutta niiden tekemää työtä ei voi ulkoistaa.

Tavallisen asiakkaankin on vaikea löytää marketista myyjää. Mistä mahtaisi löytyä pienelle tai isommalle koululaiselle se kaupan työntekijä, joka toisi hänelle avun?  Avainasemassa ovat opettajat, rehtorit, kuraattorit, ehkä myös vanhemmat ja ennen kaikkea oppilaat itse. Kauppias tekee viisaimmin, kun keskittyy vaikkapa ruokajonojen purkamiseen.

Aikanaan Juice Leskinen julisti tonttinsa ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Siinä julistuksessa oli sentään se vahvuus, että hän saattoi milloin tahansa tarkistaa, oliko pihalle ilmestynyt ohjuksia.

Kallis lukko hillapurkin suojana

Monesti huvittaa, kun ihmiset suojaavat sitä, missä ei ole mitään suojaamista. Huvittuneisuuteni sai lisäpontta keskustelusta, jonka kävin erään lukkosepän kanssa. Hän asuu pienkerrostalossa ja kertoi, ettei ikinä lukitse kotiovea, koska sisään pääsee, jos haluaa päästä.

Minä puolestani en ikinä lukinnut kahdenkymmenen vuoden ikäistä Corollaamme. Pahin mahdollinen tapaus olisi ollut, että joku olisi tyhjentänyt siihen roskansa.

Eniten olen ihmetellyt sitä, kuinka innokkaita ihmiset ovat lukitsemaan tiloja, joiden sisällä ei ole mitään arvokasta. Jos kylmäkellarissa on vain perunoita ja jokunen hillopurkki, sietää harkita kannattaako niiden suojaksi ostaa lukkoa. Tai kuinka todennäköistä on, että joku murtautuisi halkovajaan?

Pieniä vakuutuksia en hanki koskaan. Ne ovat vakuutusyhtiölle liian helppoa tuloa.

Haitilaisten järistykset eivät kiinnosta

Afganistanin ja koronan lisäksi etusivuille ei mahdu kolmatta aihetta. Siksi ei ole noussut ihmisten puheisiin, että Haitiin on jälleen kerran iskenyt massatuho. Eräiden arvioiden mukaan maanjäristyksessä on kuollut 2 200 ihmistä. Uhreja on lähes kolme kertaa enemmän kuin esimerkiksi Estonian uppoamisessa. Lisäksi ovat loukkaantuneet ja orvoiksi jääneet lapset.

Aineellisia tuhoja vähentää se, että Haiti on valmiiksi köyhä maa. Kymmenen vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä ei paljon jäänyt taloja korjailtaviksi. Varovaisimpien arvioiden mukaan kuolleita oli silloin 85 000 eli sata Estoniaa.

Jostain syystä Haitista puuttuu paljon puhuttu mediaseksikkyys. Länsimaalaiset turistit eivät lomaile siellä, eikä ole mitään talibania, jota voisi paheksua. On vain loputon lohduttomuus. Kun jotain saadaan korjatuksi, uusi katastrofi on jo ovella. Haiti on parhaimmillaankin kuin lapsi häkkisängyn reunalla. Sieltä nähtynä syli on aina ulottumattomissa.

Jaa niin. Missä se semmoinen Haiti on? – Karibianmerellä, Kuuban naapurissa.

Urissa ajateltua

Vuosi sitten lomareissulta palatessa sain käytännön esimerkin siitä, kuinka vaikeaa on hypätä ajattelutapojensa ulkopuolelle.

Kadotin kotiavaimen. Minulla oli siitä kaksi varmana pitämääni muistikuvaa. Ensinnäkin tiesin, etten ollut avannut sillä kotiovea. Toiseksi olin muistavinani, että olin laittanut avaimen reppuni sivutaskuun. Siellä sitä ei kuitenkaan ollut, eikä sitä ollut myöskään tietokonesalkussa, jonne olin sen voinut niin ikään lykätä. Olin ymmälläni. En tiennyt, mistä olisin voinut etsiä, koska kaikki muut paikat tuntuivat yhtä mahdottomilta.

Erehdykseni oli, että etsin kateissa ollutta avainta niin kuin avainta etsitään. Mieleeni ei tullut, että avainnipussa oli myös muistitikku. Vasta pitkän ja ahdistavan hakemisen jälkeen löytöpaikaksi tuli tietokoneen usb-väylä, koska olin siirtänyt tikulla matkakuvia koneelle.

Samanlaista ajattelukaavoihin kangistumista on myös kysymyksessä, miksi numerot 8 2 3 6 4 7 5 9 ja 1 ovat juuri siinä järjestyksessä kuin ovat. Kyseessä on tietysti aakkosjärjestys.

Turistina Tampereen ratikassa

Kulkuvälineistä kiehtovin on yöjuna. Kuin pimeässä hohkaava lintu se tulee kaukaisista paikoista, halkaisee yön ja kiitää tulevaisuutta kohti nukkuvat ihmiset sisällään. Se on lähes elävä olento.

Toiseksi kiehtovin on raitiovaunu. Jos Prahassa yllättää sade, voi kiivetä vaunuun ja kierrellä kaupunkia kokonaisen iltapäivän. Budapestissa voi laskea suutelevat nuoretparit ja todeta, että keskimäärin jokaiseen vaunuun riittää yksi.

Turistina kiipesin Pyynikintorilla Tampereen uuteen ratikkaan, ajoin Hervantaan ja takaisin, ja miten tasaisesti se kulkikaan ja miten kaunis olikaan sen ikkunoista avautuva kaupunki. En tiedä, oliko ratikka taloudellinen ratkaisu joukkoliikenteen ratkaisemiseksi, mutta tuollaisesta ilosta olen valmista jotain maksamaan.

Kolumnin jälkikirjoitus: pieni, mieletön teko

Viime lauantaina julkaistu kolumnini on epäilemättä kaikkein vähiten huomiota herättäneitä Aamulehden tekstejäni. Sen lähtökohtana oli nuorehkon naisen tarkoituksettomalta ja järjettömältä vaikuttanut teko, jota satuin todistamaan. Se sai minut ymmälleni ja vei muistelemaan Dostojevskia, joka on kirjoittanut siitä, että ihminen voi tehdä tietoisesti tekoja, jotka ovat hänelle itselleen haitaksi.

Aamulehden sivulla kirjoittanut kommentoija ja hänen tykkääjänsä eivät selvästikään ymmärtäneet, mitä tarkoitin.

Lomakauden tekstit ovat aina vähiten luettuja. Rippikoulukiireideni takia en myöskään mainostanut sitä etukäteen. Tällä kertaa kolumnini julkaistiin poikkeuksellisesti lauantaina sunnuntain sijasta. Se oli taitettu leveäksi tekstiksi sivun alalaitaan, mikä on luettavuuden kannalta huono ratkaisu.

-----

Aamulehden blogiteksti on täällä.

Voittoja ei selitetä ylemmyydentunteella

Olen oppinut vuorikiipeilystä, että vaarallisinta ei ole kiivetä tuntematonta vuorenseinämää pitkin huippua kohti. Enimmät onnettomuudet sattuvat laskeutumisvaiheessa, kun hyvänolontunne on karkottanut valppauden.

Urheilusta en tiedä ainuttakaan tapausta, jossa menestystä olisi selittänyt ylemmyydentunne. Kun hallitseva maailmanmestari Ranska putosi kesällä EM-kisojen jatkopeleistä, tappion syynä ei ollut puolustuspään virhe, vaan liian itsevarmat tuuletukset voittomaaliksi luullun maalin jälkeen. Mestaripelaaja Pogban lanneliikkeissä piili romahdus, vaikka niiden piti olla voittojuhlien alku.

Kiinnostus lopahti olympialaisiin

Olympialaiset eivät enää kiinnosta. En tiedä, mikä minuun on mennyt. Hajamielisesti vilkuilen otsikoita, mutta television kisalähetyksiä seuraan enintään iltapäivisin saadakseni unta, kun on tirsojen aika.

Osittain syy on taannoisissa Lahden MM-hiihdoissa, joissa suomalaiset paljastuivat huijareiksi. Kun kerran on tullut petetyksi, luottamus ei palaudu noin vain. Lahden skandaali vei ensin kaiken kiinnostukseni hiihtoon, ja vähitellen homesieni on levinnyt päässäni muihinkin lajeihin.

En voi mitään epäluulon tunteille, kun norjalainen Karsten Warholm juoksee 400 metrin aidat kovempaa kuin yksikään suomalainen 30 vuoteen ilman aitoja. Jos joku uskoo, että tämä olisi mahdollista ilman apteekin palveluja, tulkoon uskollaan autuaaksi. Ehkä trampoliinitossut selittävät jotain, mutta eivät kaikkea.

Möhköolympialaiset ovat liian kalliit, ja lajeja on liian paljon. Turhinta on siellä miesten jalkapallo, jossa maailman parhaita suorastaan kielletään osallistumasta. Uinnissa voisi tyytyä eripituisiin matkoihin ja luopua monista eri tyyleistä. Eihän juoksuissakaan ole takaperin juoksua eikä pussihyppelyä. Kävely tietysti on, ja se onkin kaikista urheilulajeista keinotekoisin. Monenlaisilla pyssyillä pääsee olympiavoittajaksi, ja purjehdukseen voi valita veneen isosta valikoimasta. Naisten nyrkkeilyä en ilkeä katsoa ollenkaan. Niin pahaa tekee.

Lajeja ovat myös kiipeily, lainelautailu, softball, baseball, rugby, rullalautailu ja taitouinti. Ehkä ne kaikki eivät ole tarpeettomia, mutta pari kolme olisin valmis poistamaan. Yleisurheilun sekaviestejä en kaipaa ollenkaan, mutta suopotkupallo olisi kiva lisä, niin myös mökkitikka.

Olympialaisissa on kuitenkin hyvä perusidea. Raha on vain pilannut senkin.

Salakuuntelua ja tupakansavuisia huoneita

Muistelen lämpimästi lapsuuteni tupakansavuisia huoneita, joissa miehet kertoivat tarinoita. Televisio pysyi kiinni, eikä kukaan vilkuillut kännykkää. Puhuttiin sodasta ja muisteltiin vainajia. Seudun paria kylähullua ei ollut toimitettu hoitokotiin eikä ollut lääkitty hitaiksi ja vaitonaisiksi. He kiersivät talosta taloon ja laskivat hyväksytyn ihmisen pisterajat aivan alas. Heidätkin laskettiin kylän asukkaisiin.

Ei vain sodassa ollut tapahtumia. Arjessa osui välillä pahasti, kun ei ollut keltaisia liivejä, turvavaljaita eikä kypäriä. Autoilla kaahattiin hullusti, ja kolarin sattuessa tyynyt eivät lauenneet. Naapurin nuori tyttö tuli raskaaksi ennen aikojaan, eikä isästä voinut erehtyä, jos tiesi kylänmiesten kasvonpiirteet. Tunnustamatta se lapsi kuitenkin jäi.

Elämän rosoisuutta ei ollut siivottu pois. Taitavimmat kertojat osasivat vääntää asiat syrjälleen niin, että kaikki nauroivat, surulleenkin. Minä kyyhötin nurkassa, ja jossain vaiheessa joku keksi, että kaikki kerrottu ei sopinut lapsen korville. Minun oli lähdettävä pois ja mentävä nukkumaan. Hetken kuluttua olin taas ovella ja kuuntelin salaa.

Päätalon jaarittelut eivät kiinnosta, itse persoona kyllä

Jollain junamatkalla vilkuilin sivusta naapurimatkustajan lukemaa kirjaa. Ihmettelin jaarittelua, jota en mitenkään olisi jaksanut lukea. Matkustaja jäi ennen minua junasta, ja kun hän nousi ylös, paljastui että Kalle Päätalonhan romaani se oli siinä.

Ymmärsin heti, ettei Päätalo ole minun kirjallisuuttani. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt arvostamasta häntä. Ainakin hän on kerännyt talteen merkittävän kansanperinteen. Lukijakuntakin on niin suuri, ettei hän voi olla kokonaan väärässä.

Muutama päivä sitten ostin taivalkoskelaisesta Jalavan kyläkaupasta Ritva Ylösen Päätalo-elämäkerran, ja arvelen sen kiinnostavan minua. Päätalo ei ole ainoa kirjailija, jonka persoona puhuttelee minua, vaikka kirjat ovat jääneet vieraiksi. Mikään ei saa minua tarttumaan Taruun sormusten herrasta, mutta kirjailija Tolkienista kertovan teoksen olen lukenut. Myöskään Narnia-kirjat eivät ole minua varten, mutta niiden tekijä C. S. Lewis on osoittautunut tutkimisen arvoiseksi persoonaksi.

Samaan sarjaan kuuluu osittain myös Mika Waltari. Häntä olen sentään lukenut, vaikka hänenkään romaaneihin en ole syttynyt. Kuitenkin itse Waltarissa on jotain kiehtovaa. Jokin vaikutuksensa on sillä, että asuin Töölön Tunturikadulla viisi vuotta vinottain häntä vastapäätä. Joka ilta nukkumaan mennessä tarkistin, vieläkö Waltarilla paloivat valot. Kerran hivuttauduin hänen kotiovelleen, mutta rohkeus ei riittänyt kellon rimputtamiseen.

Breivik on matkalla unohdukseen

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun norjalainen Anders Breivik surmasi ensin oslolaisen virastotalon edessä autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen nuorisojärjestön kesäleirillä Utøyan saarella 69 nuorta.

Norjalaiset tuskin ovat tapahtumaa unohtaneet, mutta suomalaisten rippikoululaisten mielessä se ei enää ole. Breivikin tekojen aikaan he olivat viiden vanhoja. 

Ehkä on hyväkin, että teko on unohdettu ainakin täällä naapurimaassa. Se on oikein Breivikin kaltaiselle sekopäälle. Ei hän ansaitse tulla kirjatuksi historiaan.

Sotaromaani melkein ilman sotaa

Katsellessani oman kodin kirjahyllyä silmäni osuu monesti Norman Mailerin romaaniin Alastomat ja kuolleet. Selkämys on leveä, ja siihen on painettu sekä kirjan että kirjailijan nimet suurella fontilla. 

Aikanani tartuin Alastomiin ja kuolleisiin epäluuloisesti. Arvelin jo lukeneeni riittävän määrän sotakirjoja. Tässä olisi taas yksi lajinsa edustaja. Kun kuitenkin ryhdyin romaaniin, jouduin pian tarkistamaan kantaani. Alastomat ja kuolleet on kieltämättä sotaromaani, mutta sotimisesta se ei kerro juuri ollenkaan. Sen sijaan se tutkii, millaisista aineksista ihminen on tehty.

Erityisesti yksi kohtaus on jäänyt kirjasta mieleeni. Eräänlainen kaukopartioryhmä on syvällä japanilaisten puolella. Se on joutunut tulitaisteluun, jossa yksi oma sotilas on haavoittunut kuolettavasti. Ryhmä perääntyessä muuan mies havaitsee siipirikon linnun ja poimii sen hellästi käteensä. Ryhmän varajohtaja ottaa häneltä linnun ja hetken kuluttua rutistaa sen kuoliaaksi omassa kourassaan. Sitä miehet eivät hyväksy, vaan raivostuvat perin juurin. Ihmisiä kuolee mielettömässä sodassa, mutta linnunpojan tarkoitukseton surma on heille liikaa.

Sodan aikana teloitettu Arndt Pekurinen

Vielä ehtisi katsomaan elokuvateatterissa Ville Suhosen dokumentin Ikuiseen rauhaan, joka kertoo Arndt Pekurisesta. Hän on suomalaisen rauhanliikkeen veteraaneja, jonka puolesta jopa Albert Einstein aikanaan vetosi. 

Alkuaan Pekurinen oli innostunut Raamatusta ja tolstoilaisuudesta. Lopulta hänen ainoa rikoksensa oli, ettei hän suostunut tarttumaan aseeseen eikä osallistumaan asevoimia tukevaan toimintaan. Viimeisinä aikoinaan hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi". Pekurinen oli lujan aatteensa keskellä myös humoristi.

Pekurinen maksoi aatteestaan kovan hinnan. Vankilat tulivat hänelle tutuiksi, ja vihdoin hänet teloitettiin. Näin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin on pakko kysyä, oliko tosiaan pakko.

Minulla on Pekuriseen myös elämänhistoriallinen suhde. Vanhempani tunsivat hänen leskensä. Elokuvassa näytettiin taloa, joka oli lapsuudenkotini lähin naapuri. Siellä leski ja Pekurisen lapset olivat sotaa paossa.

Jos elokuviin ei pääse, Pekurisen tarinaan voi tutustua lähemmin myös lukemalla hänestä kertovan Erno Paasilinnan kirjan Rohkeus.

Kuinka hyvin ns. asiantuntijat ennustivat jalkapallokisoja?

Olen ennenkin kirjoittanut jalkapalloturnausten jälkeen sitä, kuinka kohdalleen ns. asiantuntijat ovat osuneet ennustuksissaan. MM-kisoissa on usein menty pahasti vikaan. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan joukkueet ovat sekoittaneet tuloksia niin paljon, että kaikkitietäville on jäänyt paljon seliteltävää. Euroopan taso tunnetaan paremmin, ja niinpä tuloksia on arvattu varsin hyvin. Tänäkään vuonna Ilta-Sanomien kisaoppaan ennustuksia ei tarvitse hävetä.

Voittajajoukkue Italiaa kutsuttiin mustaksi hevoseksi, mutta tämä oli liian varovaisesti sanottu. Omissa kaavailuissani Italia oli ensisijainen voittajasuosikki alusta saakka. Englantiin en uskonut, ja yhtä vähän siihen uskottiin Ilta-Sanomissa. Finaaliin päässeen Englannin uskottiin pysähtyvän viimeistään välieriin. Hieman flopanneesta Ranskasta sanottiin, että se pääsisi ainakin neljän joukkoon. Ei päässyt, kun Sveitsi katkaisi siltä mestaruusjahdin heti lohkovaiheen jälkeen. Myös Belgian mahdollisuuksia yliarvioitiin, mutta Saksan vaisuus nähtiin hyvin. Pahimmin menivät vikaan Portugalista ja Turkista tehdyt arviot. Portugali ei ollut lähelläkään ennustettua menestystä, ja Turkista kirjoitettiin: "Turkki on kovassa lohkossa altavastaaja, mutta ei missään tapauksessa heittopussi. Taistelee realistisesti ainakin kolmossijasta. On todella vaikea voitettava." Turkki hävisi kaikki pelinsä melko selvästi.

Suomen mahdollisuuksia Ilta-Sanomat kuvaili hyvin. Jatkopaikan arveltiin olevan kiven alla, mutta samalla Suomen sanottiin olevan vaikeasti voitettava joukkue, josta ei tulisi lohkonsa heittopussia.