Joka viides nelikymppinen nainen ja joka kolmas
mies on lapseton. Väestöliiton tutkija Anneli Miettinen arvelee, että
pian jo neljäsosa naisista jää kokonaan lapsettomiksi.
Vähän aikaa kaikki sujuu hyvin. Voi matkustella ja
panostaa niin sanottuun elämälaatuun. Lapset eivät ole tiellä. Perheen voi korvata suurella
ystäväjoukolla ja aktiivisella harrastamisella.
Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua alkavat
ongelmat. Miehet kuolevat aiemmin, joten he pääsevät hieman helpommalla, mutta
asia koskee heitäkin.
Vaikeudet tulevat siitä, että jotkut ystävät kuolla
kupsahtavat siellä täällä. Monen muisti alkaa pätkiä. Yhä useamman jalka ei
nouse. Ystävien määrä vähenee, tai kavereita ehkä on, mutta kukaan heistä ei enää jaksa.
Ja vihdoin tulee ratkaiseva kysymys: kuka tulee
auttamaan, kun kukaan ystävä ei enää jaksa eikä kykene? Kuka kolkuttaa ovelle, kun on vierailuaika?
Johtopäätös on julma: ellei ole omia lapsia, vanhuus
on kurja. Ilman jälkikasvua kukaan ei ole edes vaatimassa kunnollista
hoitoa laitokselta.
Omia lapsia voi korvata naapurin lasten, kummilasten tai lähisuvun
lasten avulla, mutta mitäpä jos omat sisarukset ovat yhtä lailla lapsettomia? Joku lasten ja nuorten kanssa työtä tekevä voi työnsä kautta
hankkia tukijoukkoa, mutta nuoren sukupolven puoleen katsominen ei vain tapaa olla omaansa katsovien ihmisten hyveitä. Kun on itsekäs, saa myös varautua olemaan itsekseen.
Älä hyljeksi lapsia, älä nuoria: ennen pitkää he
vaihtaisivat sinulle vaipat.
7 kommenttia:
Eikö tätä ongelmaa varten olisi mahdollista olla yhteiskunta jossain muodossa kannattelemassa? Että jos on jäämässä yksin, olisi kuitenkin jonkinlainen "porukka" ympärillä, ts. yhteiskunnan instituutiot ja jäsenet. Eivät ne tietenkään sydänystäviä ole, mutta eipä niitä ole välttämättä muutenkaan elämän aikana siunaantunut.
Tuntuu myös aika oudolta ajatukselta, että lapsia tulisi hankkia sen tähden, että itse saa elettyä pitkään ja hyvin. Että lapseni tulivat tänne pitämään minusta huolta, sitä he täällä toimittavat. Eikö se ole itsekästä ajattelua?
Niin tai kun niitä lapsia tekee voi siltikin jäädä yksin. Kaikki on itsestä kiinni.
Mutta kaiken ei tarvitsisi olla pelkästään itsestä kiinni. Ihmiset voisivat (ainakin pyrkiä) luomaan sellaiset olosuhteet, joissa ei jäisi yksin vaikka omalla kohdalla olisi käynyt miten, lapsia tai ei, kavereita tai ei. Tällöin kaikki ei olisi vain siitä kiinni oletko onnistunut pelaamaan korttisi oikein.
"Kaikki on itsestä kiinni" on niitä ajatuksia, joiden seuraamuksia kannattaa miettiä hetki pitempään, mitä se oikeastaan viestittää suhteessa ihmisenä olemiseen ja elämiseen - mitä se tarkoittaa jumppatunnin ulkopuolella.
Aina voi tappaa itsensä ajoissa.
Aiemmin Suomessa,kuten vielä yleisesti monissa muissa maissa,kaksi tai kolme sukupolvea asui saman katon alla.Siinä hoituivat niin lapset kuin vanhuksetkin.Ei oltu yksinäisiä siinä määrin kuin nykyisin.
Omanlaistaan joustoa ja ymmärtämystä tällainen tietenkin kaikilta osapuolilta edellyttää.Omastaan tinkimistä,joka voi tuntua vaikealta jo ajatuksenkin tasolla.Silti tämä voisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto,jos tarjolla olisi? Katsoa,mitä siihen vaakakuppiin laittaa.
En ole koskaan pitänyt lapsista enkä halunnut saada niitä elämääni. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi minulle, sillä inhoan niiden kitinöitä, rahastusta ja kaikenlaista hoitamista. En olisi millään tavalla sopiva ihminen äidiksi, enkä todellakaan halua edes periyttää mahdollisia vikoja lapselle (alttius mm. autismiin, koska minulla on, tai mt-ongelmiin). Toki voisin halutessani yrittää ostaa lapsen, jolloin vikakoodit eivät periytyisi ainakaan minulta.
Mutten silti jaksa hoitaa niitä. En pidä edes sukulaisteni lapsista tai jaksa olla niiden seurassa.
... Vaikka tiedostan, että jooh, saatan hyvinkin jäädä yksin tässä maailmassa sitten lopulta, niin en siitä huolimatta halua tuhlata suurta osaa elämästäni asiaan, jota en oikeasti edes halua, vain siksi että joku sitten muka "pitäisi puoliani". Koska ei ne lapset tosiaan takaa sitä hyvää loppuelämää. Eikä tämä ole mielestäni itsekästä, tavallaanhan siinä ajattelee sen syntymättömänä pysyvän yksilönkin parasta.
Aika paljon on tullut kommentteja.
– Yhteiskunta voi hoitaa ihmisten perusasioita. Ehkä parinkymmenen vuoden kuluttua jokin robotti vaihtaa vaipat. Yhteiskunta ei kuitenkaan järjestä lähelle niitä ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat.
– Tietysti lasten hankkimista voi pitää itsekkyytenä, mutta rakkauteen kuuluu aina tietty itsekkyys. Sitä vartenhan ihminen hankkii itselleen rakastetun, että tulisi itse rakastetuksi. – En kyllä usko, että juuri kukaan hankkii lapsia vanhuudenturvakseen. Se turva on sitten ylimääräinen bonus, joka tulee kun on tullakseen.
– On ihmisiä, joiden ei todella kannata hankkia lapsia. Se on OK, eikä kaikilta lapsien hankkiminen onnistu. Vanhuudenpäiviä olisi kuitenkin ajateltava ajoissa, jos ei ole valmis olemaan loppuvaiheessa aivan yksin. Esitinkin tuossa kirjoituksessani muutaman idean siitä, miten omien lasten puutetta voi korvata. Oleellista ei niinkään ole se, että on omia lapsia, vaan yleensä ihmisiä, jotka edustavat nuorempaa sukupolvea.
– Lapset eivät takaa onnellista lapsuutta. Ne antavat siihen kuitenkin mahdollisuuden.
Lähetä kommentti