Suomi ensin -ihmisille suomi ei kelpaa

On luonnollista ajatella ensin omaa perhettä, sitten muita sukulaisia, ystäviä ja omaa paikkakuntaa. On ymmärrettävää, että Pakistanissa kuolleet 350 ihmistä vievät sanomalehdestä saman verran tilaa kuin uutinen viidesluokkalaisesta, jolle annettiin koulussa hajalla oleva kirja.

Lähimaailman korostamista kaukaisten lähimmäisten kustannuksella voi arvostella moraalisesti, mutta tällä tavoin ihmismieli on rakennettu, pidämmepä sitä oikeana tai vääränä. Jokin tasapaino olisi hyvä löytää kaukaisten asioiden ja lähimaisemien välille, mutta on vaikea sanoa ehdottomasti, mitä se tarkoittaisi käytännössä.

Niinpä en voi suoranaisesti moittia ketään, joka perustaa ryhmän puolustamaan "oman pienen kansamme puolta globaaleja vihamielisiä toimijoita ja uhkia vastaan". Kauniisti ajatellen on hyvä muistuttaa lähelle katsomisen välttämättömyydestä. Ennen kuin ihminen julistetaan suureksi, olisi kysyttävä arviota myös hänen lapsiltaan.

Suomalaisuutta korostavan ryhmän tunnuksena oleva leijonavaakuna kuitenkin mietityttää. Se saa epäilemään perusteetonta uhoa, joka lopulta johtaa turmioon. Eihän täällä ole ikinä ollut muita leijonia kuin se Ruokolahden tapaus. 

Lopulta ryhmä kompastuu omiin jalkoihinsa ja kumoaa itsensä, kun sillä on englanninkielinen nimi FINNS FIRST. Luulisi, että suomen kieli kuuluisi otsikkoon.

Tuijotan nimeä, pudistelen päätäni ja pyörittelen silmiäni. Kai tälle pitäisi nauraa, mutta en osaa. Jälleen kerran parodia on tarpeetonta, sillä ne tekevät sen itse.

Joskus aplodit ovat pelkkää meteliä

Olin Turussa Arvo Pärtin konsertissa. Sen edellä sanoin vierustoverilleni, että kunpa oltaisiin taputtelematta joka välissä. 

Hiljaisuus on Pärtin musiikissa yksi soitin, ja aplodeeraaminen peittää hiljaisuuden, tai tarkemmin sanoen pilaa. Pärtin musiikin keskellä taputukset ovat pelkkää meteliä.

Toiveeni toteutui. Konsertin juontaja kertoi heti aluksi, että kaikki kappaleet soitettaisiin ilman taukoja ja siksi suosionosoitukset säästettäisiin loppuun. Siellä ne illan päätteeksi sitten kuuluivatkin, ja se sopi minulle vallan hyvin.

Mielestäni myös tavallisissa kirkonmenoissa on hyvä perinne, ettei taputeta. Kyse on siitä periaatteesta, että kirkossa kiitokset kuuluvat ihmisen sijasta Jumalalalle. Aplodit ehkä sopisivat vaikkapa jouluevankeliumin sanojen jälkeen: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa."

Nämä mielipiteeni eivät tietenkään ole trendikkäitä. Nykyihminen haluaa raapustaa oman nimmarinsa joka paikkaan. 

Hiljaisuus voi olla suurin kiitos, mitä puhuja tai esiintyjä saa osakseen. Kun Martin Luther King piti kuuluisaan puheensa Minulla on unelma, 250 000 kuulijaa oli sen vaikutuksesta hetken mykistyneesti hiljaa, kunnes kaikki ratkesivat suoraan huutoon.

Muistan myös sen, kuinka flamencokitaristi Toni Jokiniitty (Tony de Maria) esiintyi nuorena poikana lukionsa konsertissa. Nuorelle yleisölle oli uutta, että kitaraa saattoi soittaa klassiseen tyyliin. Hämmästys oli suuri, ja innostuneita taputuksia edeltänyt tauko oli pitkä. 

Arvo Pärt -keskus Viron Laulasmaalla on täynnä hiljaisuutta.

 

Jehovalaisia puolustamassa

Ajatukseni jehovantodistajista ovat nihkeitä, mutta jokin raja pitää olla heidänkin vastustamisessa.

Jehovalaiset olivat pystyttäneet tavalliseen tapaansa lehtitelineen Keskustorin kulmalle. Vain yhden kerran olen nähnyt heidän keskustelevan siinä jonkun kulkijan kanssa. Kauppa ei käy. He eivät pysäyttele ihmisiä niin kuin sähkösopimuksen tarjoajat, vaan ainoastaan seisoskelevat.

Paikalle tuli vähän alle kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän tarttui lehtitelineeseen ja alkoi viskoa lehtiä maahan. Tämän jälkeen hän poistui nopeasti paikalta. Hän oli sen verran etäällä, että kiinni juokseminen olisi saanut minut puuskuttamaan. Hän kuitenkin poikkesi apteekin ovesta sisään, ja tuumasin etten voi asian vain olla. Kävelin hänen peräänsä.

Mies oli lääkehyllyn edessä ja keskusteli farmaseutin kanssa. Menin hänen luokseen ja kysyin: "Mikä idea sinulla oli, kun viskoit lehtiä maahan?" 

Mies huusi ilmoille kaikki jehovalaisten viat: huijaustarinat, mielivaltaiset opit, lasten kohtelun ja henkisen väkivallan. Hän sanoi haluavansa kostaa.

Vastasin, että olkoon niin kuin hän sanoi. Jokin roti kuitenkin pitää olla siinä, kuinka ihmisiä vastustetaan.  

Kadulla lähdimme eri suuntiin yhteisymmärrykseen tulematta. Hän oli hyvin aggressiivinen, ehkä elämänkokemuksensa pohjalta. Hän ei kuitenkaan vetänyt muodikkaasti puukkoa esiin. Olihan sekin jotain.

Joku rikaskin antaa paljostaan

Päteväksi havaitun sananlaskun mukaan köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Paitsi joskus.

Olen seurannut Declan Rice -nimistä jalkapalloilijaa pitkään. Hän nousi kuuluisuuteen suosikkijoukkueessani West Hamissa, kunnes hän siirtyi rahakkaampaan Arsenaliin. Nykyään hän on Englannin maajoukkueen peruskalustoa.

Viime keväältä jalkapalloihmiset voivat muistaa, kuinka hän teki TV-pelissä kaksi satumaisen kaunista vapaapotkumaalia.

Mutta eilen illalla osui silmiini kaikkein kaunein teko.

Declan Rice on lahjoittanut koko 14 miljoonan dollarin bonus- ja sponsoritulonsa tukeakseen uutta aloitetta kodittomien lapsiperheiden asuntojen tarjoamiseksi Lontooseen. Lahjoituksella rahoitetaan 140 siirtymävaiheen asuntoa ja 220 turvavuodetta apua tarvitseville vanhemmille ja lapsille.

Joku voi irvailla, että kaverilla ei taida olla pulaa pikkurahasta ja että leivän päälle on lahjoituksen jälkeen yhä muutakin laitettavaa kuin ylähuuli.

Senkus irvailevat. Minä arvostan.

Yksikin hyvä lapsuusmuisto voi riittää

Vihkimistäni pareista olen muistellut muuatta nuorta naista, joka kävellessään jalkakäytävällä liukastui ja lensi niskoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli toisin, ja läheltä piti, ettei mennyt koko elämä aivan toiseen asentoon. Ihan niin pahasti ei käynyt, mutta tapaus on pysäyttänyt. 

Ehkä juuri tämä elämäntarina on saanut minut ajattelemaan erityisen lämpimästi niitä ihmisiä, joiden työnä on hiekoittaa talven jalkakäytäviä. Joskus elämänsuunta voi riippua yhdestä ainoasta jyväsestä, joka ratkaisee sen, pysyykö kulkija pystyssä vai suistuuko hoitokierteisiin.

Dostojevski lähestyy samaa teemaa kirjoittaessaan lapsuudesta. Hänen romaanihenkilönsä mukaan joskus jopa yksi lapsuudenmuisto voi pelastaa elämän lukuisista muistoista puhumattakaan.

Suora sitaatti Aljošan lapsille osoitetusta puheesta Karamazovin veljesten loppusivuilta: "Teille puhutaan paljon teidän kasvattamisestanne, ja juuri jokin tällainen ihana, pyhä muisto, lapsesta saakka vaalittu, kenties onkin kaikkein parasta kasvatusta. Jos ihmisille kertyy monia tällaisia muistoja elämänsä varrelta poimittaviksi, niin hän on iäkseen pelastettu. Ja vaikka vain yksikin tuollainen hyvä muisto pysyisi mukanamme sydämeen suljettuna, sekin saattaa joskus koitua meille pelastukseksi."

Tämä kaikki pitää tuomita

Ilmoitan tuomitsevani seuraavat ilmiöt aakkosjärjestyksessä listaten:
* Gazan pommitukset
* Hamasin ohjusiskut

* Häiriökäyttäytyminen
* Ilmastotoimien lykkääminen
* Kaaharit ja rattijuopot
* Koulutussäästöt
* Kännyköiden kaikenaikainen räplääminen
* Köyhien kyykyttäminen
* Maahanmuuttopolitiikka
* Naisten alistaminen
* Rasismi
* Republikaaninen puolue
* Seksuaalinen väkivalta
* Skuuttien ylinopeudet
* Sotaintoilu
* Suvaitsemattomuus
* Tehoeläintuotanto
* Ukrainan hyökkäyssota
* Valtionvelan kasvattaminen
* Vesimelonin sekoittaminen salaattiin
* Vieraslajit
* Vähemmistöjen sortaminen
Kun olen saanut tässä nämä tuomitsemishommat hoidetuiksi, voin keskittyä niihin ilmiöihin, joita kaikki eivät huomaa tai joista ei ainakaan puhuta koko ajan.

Hiljaiset kirkossakävijät

Uudistin henkilökohtaisen nettisivuni. Merkitsin sinne erityisen sympatiani kohteet, ja tietysti mainitsin ensimmäiseksi nuoret. Heidän ohessaan nostin esiin romanit ja intiaanit.

Vielä on neljäs ryhmä, jota symppaan erityisesti eli hiljaiset kirkossakävijät. Edes kaikki uskonnolliset piirit eivät arvosta heidän hillittyä tyyliään, eikä kunnioitusta tulee niiltä, joille ajanmukaisimmat trendit ovat tärkeitä. 

Minä olen kuitenkin oppinut arvostamaan hiljaista kirkkokansaa. Kerran kuussa tai vaikkapa joka viikko on hyvä uhrata tunti siihen, että istuskelee kirkossa paikoillaan ja käy ehtoollispöydässä. Tämän tunnin kuluessa ei niinkään saa itselleen omaa aikaa, vaan pikemminkin luovuttaa sen pois. Raamatullisella kielikuvalla ilmaisten se aika "ei kuitenkaan tyhjänä palaja". 

Säännöllinen kirkossakäynti on ainakin yhtä hyvä tapa kuin vemputella kuntosalilla, juoksennella pitkin maanteitä tai osallistua vesijumppiaan. Kirkkomatkan voi sitä paitsi tehdä jalkaisin. 

Kirkossa osuu korviin aina jotain kuulemisen arvoista, joka voittaa vähintään TV-uutiset. Hetken on hyvä syventyä jonkun muun ajatuksiin sen sijaan, että vain piehtaroisi oman päänsä liemessä. 

Kirkonpenkistä olen tavannut lukemattomia ajattelevia ihmisiä. Monesti olen saarnaa valmistellessani ajatellut jotakuta uskollista kirkossakävijää ja kirjoittanut sanojani ikään kuin juuri hänelle. Olen ollut vakuuttunut siitä, että ei mene hukkaan, vaan lankeaa hyvään maahan.  Minun silmissäni he ovat sympaattista väkeä.

Jokainen lapsi sai vastasyntyneenä sylin

Paloittelusurmasta yli kymmenen vuoden tuomion saanut mies esiintyy oikeudessa poikkeuksellisesti valokuvaajille kasvonsa paljastaen. Hänen rikoksensa on niin kaukana ihmisten normaalimaailmasta, että sitä on vaikeaa kommentoida. Olen epävarma siitä, osaisiko edes Dostojevski kirjoittaa siitä. Täytyy lukea uudestaan Muistelmia kuolleesta talosta. Siellä taisi kuitenkin olla jotain samanlaista.

Kaiken tekoon liittyvän spekuloinnin sijasta voi miettiä sitä, että tälläkin lapsella on isä, sillä jokaisella lapsella on. Hänellä on äiti, joka joskus sai vastasyntyneen syliinsä.

Leena Tiilikka on kirjoittanut toisen väkivaltarikollisen elämästä valitsemalla näkökulmaksi lapsuuden. Ilpo Larha oli tuomittu 26-vuotiaana elinkautiseen vankeuteen, mutta hän pakeni Katajanokan vankilasta. Näkyvästi uutisoitu pakomatka päättyi siihen, että Larha ampui itsensä piiritettynä ja yksin jääneenä.

Tiilikka kertoo, että hänen lapsensa tunsivat Larhan. Hän oli koulutoveri ja yhden lapsen rippikoulukaveri. "Ehkä hän oli vähän syrjään vetäytyvä, melko tavallinen, joskus häirikkö, joissain asioissa nero. Rippikoululeirillä imitoi hauskasti ja älykkäästi pastoria."

Tiilikka kysyi tekstissään, kuka painoi Larhan itsetunnon alas.

Entä mitä tapahtui paloittelusurmaajalle sen jälkeen, kun hänen äitinsä sai hänet ensimmäistä kertaa syliin?

Lasten sanakirja

Lauri Malkavaara on kirjoittanut HS:n kuukausiliitteesen jutun siitä, miten esikoululaiset selittävät eri sanoja, kuten yksityisviestin, tekoälyn tai Naton. Vertailen tässä, miten eräät vastaukset eroavat noin kolmenkymmenen vuoden takaisista. 

* Äiti: huolehtii kun iskä on aina vapaapäivänäkin töissä. (1994) - Joka menee miehen kanssa naimisiin ja saa vauvan. (2025)
* Isä: se hoitaa lapsia kun äiti on kaupungilla. (1994) - Äijä, joka huolehtii susta, ja se äijä on hassu. (2025)
* Eläke: Mun mummit on eläkkeellä, paitsi toinen on nyt Espanjassa. (1994) - Kun on vanha, ei tarvitse tehdä töitä. (2025)
* Aamu: Silloin heräillään ja ollaan vihaisia äidille.(1994) - Tulee yön jälkeen. Silloin mennään eskariin. (2025)
* Humalainen: Kävelee hiljaa, törmäilee, unohtelee sateenvarjojaan ja syyttelee siitä toisia. (1994) - Sellaiseksi tulee, kun on juonut alkoholia tai syönyt sokeria. (2025)
* Armeija: Tarvitaan kypärät, pyssyt, sotavaunut, sotasuojia, sotalääkäri, pommit, pommisuojat ja tykki. Sitten tapetaan toisia. (1994) - Siellä otetaan: Asento! Lepo! Sotaan meno! (2025)
* Periaate: Mun äiti puhuu siitä koko ajan puhelimessa. (1994) - Että on ihan varma jostakin. (2025)
* Jeesus: Semmoinen parantaja joka voi kävellä veden päällä. (1994) - Se ristittiin ja se kuoli, mutta se on silti elossa taivaassa. (2025)

* Jumala: Minä olen miettinyt, että mikä oikeastaan on esimerkiksi jalka. Mihin sitä tarvitaan? Ja nyt pitäisi vastata, että mikä on Jumala vaikkei tiedä edes mikä on jalka. (1994) - Mä luulin pienenä humalaista jumalaiseksi. (2025)  

 

Puhelinkoppi: jos on kova meteli, sinne voi mennä soittamaan. (2025)

Hillittömästi hehtaareja

Suomessa järjestettävät frisbeegolfin MM-kisat ovat nostaneet uutisiin tämän lajin, jonka olemassaoloa on tunnettu huonosti.

Frisbeegolf näyttää mukavalta. Sen parissa on hyvä ulkoilla. Kiekkojen liitoa on kaunista katsella, ja osaajien taitoja sopii ihailla. Lajin sanotaan olevan halpa, koska kentillä ei ole käyttömaksuja. 

Harrastajamäärillä on kuitenkin rajansa, jotka tulevat pian vastaan. Tosiasia on, että uusia kenttiä ei voi perustaa mielin määrin.

Vakiomittainen 18-väyläinen frisbeegolfrata vaatii maata ainakin seitsemän tai peräti kahdenkymmenen jalkapallokentän verran. Pienempi, yleinen puistorata mahtuu tilaan, joka vastaa vähimmillään kolmea ja enimmillään seitsemää jalkapallokenttää. Jokin harjoitusrata voi sentään rajoittua yhden jalkapallokentän kokoiselle alueelle.

Hehtaareja vaaditaan paljon.

Kaupunkiseutujen ulkoiluun sopivilta mailta tuskin löytyy kovin paljon ylimääräisiä heittelylle osoitettavia alueita. Kenttien monikäyttöisyydestä on turha unelmoida, sillä kiekkojen heittelypaikat eivät sovi marjastamiseen eivätkä vapaaseen retkeilyyn.

Ehkä frisbeeharrastus pitäisi keskittää autioituville syrjäseuduille.

Perinteisen golfin vaatimat maa-alueet ovat vielä suurempia, mutta ne ovat hieman eri asia, koska niillä pelaaminen on maksullista.

Surkuhupaisa on parempi kuin pelkästään surkea

Vanhahko pariskunta oli juuri käynyt Manchesterissa. Kysyin, olivatko he käyneet Manchester Cityssä vai Manchester Unitedissa. 

En tiedä, oliko kyseessä huumorintajuttomuus vai yleistiedon puute, mutta joka tapauksessa he eivät ymmärtäneet kysymystäni. Nolostuin ja yritin peruuttaa sanomiseni. Epämääräisiä mutisten koetin kääntää keskustelun muualle. 

Vitsini oli kieltämättä varsin keskinkertainen, ja jos sillä ylipäänsä oli isompaa arvoa, sitä oli lähinnä puujalkavitsien kunnioitetussa sarjassa. Oli silti kohtuullista odottaa pariskunnalta kevyttä hymähdystä, jonka pohjalta olisimme päässeet jutun alkuun. Sitten olisimme voineet yhdessä vertailla Manchesterin kokemuksia.

Sain jälleen muistutuksen, että huumorintajuttoman ihmisen kanssa on vaikea tulla toimeen tai ainakin hänen kanssaan jää syvin yhteys syntymättä.

Huumorilla on omat sopivaisuusrajansa, mutta monesti se on viimeinen keino, jolla voi selvitä epätoivoisesta tilanteesta. Surkuhupaisa on sittenkin parempi kuin pelkästään surkea.

Viime päivinä olen nauranut tälle kummallisen ajankohtaiselta tuntuvalle jutulle: "Mies putosi viidennestätoista kerroksesta. Mitä hän sanoi kymmenennen kerroksen kohdalla? - Toistaiseksi kaikki hyvin."

Annetaan tyhjyyden olla tyhjillään

Kun Tampereelta matkustaa kolme varttia Turun suuntaan, tulee Urjalaan, joka on kuuluisa Väinö Linnasta ja Nuutajärven lasitehtaasta.

Viime kesänä ajoin Urjalan läpi ja huomasin uuden lukion, jonka luulisi herättävän paikallisissa ylpeyttä.

Komeutta katsellessa tuli surullinen olo. Nykyään Urjalan lukiossa on 80 oppilasta, mutta toissa vuonna lapsia syntyi kuntaan vain 30. On vaikea kuvitella, että heidän aloittaessaan lukiota olisi valittavana urjalalainen vaihtoehto. Ehkä silloin lukio on jo remontoitu vanhusten hoitolaitokseksi.

Ajatukset menevät myös maahanmuuttoon. Ainakaan minä en keksi, millä moraalisella oikeudella estetään puutteenalaisia ihmisiä muuttamasta autioituneille maille, joita kukaan suomalainen ei halua asua. Miksi puolustaa asein maa-alaa, jolla ei ole kaivattuja mineraaleja ja jolle ei keksitä käyttöä? Riittääkö hallitsemisen syyksi, että maat voisivat olla kansainvälisiä luonnonsuojelualueita?

Tiedän, että ankaran asuntopulan aikana ei ole oikein pitää vuokra-asuntoja tyhjillään. Muuten tässä vain kyselen.

Väistän kassiani kyyläävät kaupat

Sastamalan Citymarketin kassalla pyydetään kaikkia asiakkaita avaamaan kassinsa. 

Kauppias perustelee avaamiskäytännön. Hän sanoo, että näpistykset ja varkaudet syövät puoli prosenttia liikevaihdosta. Niinpä avaamisessa on kyse yhteisestä hyvästä, sillä mitä enemmän näpistyksiä saadaan karsittua, sen parempi kaikille.

Kauppias sanoo, että hän on maksanut jokaisen kaupasta löytyvän tavaran. Siksi hän kokee varastamisen "samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin".

Kauppiaan perustelut ovat loogisuudessaan moitteettomat.

Pitäköön kuitenkin puoletprosenttinsa. Varmaan suostuisin avaamaan kassini, mutta vain yhden kerran. Siihen kauppaan minua ei saataisi toista kertaa.

En siedä sitä, että minua pidetään mahdollisena varkaana.

Luottamus on niin korvaamaton arvo, että siitä kannattaa maksaa - vaikkapa tuon puoli prosenttia. Mikä kontrollissa voitetaan, se ilmapiirissä hävitään.

Periaatteeni on, että pienestä riskistä huolimatta ihmiseen kannattaa luottaa, ellei toisin todisteta eikä tapaus näytä aivan ilmeiseltä huijaukselta. Tämän mallin mukaan olen elänyt ja uskon olevani vahvasti voitolla. Luottamuksesta tulee iloinen mieli. 

Sääntöjen ja vapauden ikiaikainen ristiriita

Käänsin autoni tutun marketin parkkipaikalle, ja ensimmäisen sekunnin ajan tuntui selittämättömän leppoisalta. Toisella sekunnilla ymmärsin syyn. Pysäköintialue oli juuri asfaltoitu, eikä ruutuja ollut vielä maalattu.

Jokainen tulija oli saanut asetella autonsa pihalle juuri niin kuin hyvältä tuntui. Niinpä kukin varasi itselleen puolitoistakertaisen tilan normaaliaikoihin verraten. Vapaassa maailmassa ei tarvinnut pelätä, että avaamalla oven kolhisi naapuria.

Tavallisessa arjen tilanteessa tiivistyy se, millä tavoin sääntöjen ja vapauden ristiriita hallitsee elämää.

Sääntöjen positiivista merkitystä ei voi kieltää. Parkkiruudut takaavat sen, että pahimpanakin ruuhka-aikana paikkoja riittää. Tuskin on sellaista anarkistia, jonka mielestä ei olisi välttämätöntä, että maassa vallitsee joko oikean tai vasemman puoleinen liikenne.

Toisaalta sääntöjen avulla ihmiset ahdistetaan rajoihin, joihin he eivät luonnostaan suostuisi ja jotka enimmän aikaa vain ahdistavat. Ainakaan keskipäivällä tuo parkkialue ei tarvitsisi ruutuja ollenkaan. 

Viisain ikinä tapaamani sääntönikkari on se kaupunginpuutarhuri, joka kertoi antavansa ensin polkujen syntyä. Vasta niiden jälkeen hän on ryhtynyt kylvämään nurmikkoa.

Täysosuma ja monta hutia

Hellepäivinä vakuutun siitä, että ilmalämpöpumppu on hankintahintaansa nähden elämäni paras ostos. Kesän kuumilla jokainen kotiin saapuminen on nautinto.

Tyhmiäkin hankintoja on tullut tehtyä. Yksi huonoimmista on erillinen navigaattori, jota myytiin tarjouskampanjassa. Varmaan markkinoijat tiesivät, että kohta niitä ei ostaisi kukaan, sillä pian kännyköiden karttaohjelmat tekivät erillisistä laitteista tarpeettomia. Ostamaani tarjousnavigaattoria ja testivoittajaa en varmaan ehtinyt käyttää viittä kertaa enempää. 

Kirjahankinnoissa on tullut paljon huteja, vaikka tavallaan hyväksyn ne, koska aina ei voi pelata varman päälle. On suostuttava kokeiluihin. Esimerkiksi Jane Austenin teoksesta Järki ja tunteet olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei se sovi minulle ja että keskenhän se jää. Virginia Woolfin Menomatka on erityistapauksensa. Kelvottoman suomennoksen takia sen lukeminen jäi kahteen ensimmäiseen sivuun.

Myös uusin polkupyöräni olisi pitänyt jättää kauppaan. Suutuin raketin lailla kiitäviin sukkahousumiehiin, ja siksi pyörä on jäänyt melkein käyttämättömäksi. 

Eteisessä on lipasto, josta soitimme myyjälle että tuokaa ehjä. Uusi ei ollut juuri parempi. Ei lohduttanut, että halvalla saatiin.

Hävettää vieläkin, ketä tulin äänestäneeksi ensimmäisen syksyni seurakuntavaaleissa, kun olin muuttanut tänne keväällä.

Nyt revittiin hiuksista

Tietysti jalkapallossa teeskennellään loukkaantumista, mutta yleensä nämä huijaukset eivät suututa minua niinkään. Useimmiten tuska on kuitenkin aitoa. 

Ärsyyntyneimpiä ovat ihmiset, jotka eivät itse ole pelanneet. Jalkapallokentällä nimittäin joutuu kärsimään kipua. Välillä sattuu ja paljon.

Joskus olen sanonut kitisijälle, että ojennapa jalkasi tuohon ja minä kenkäisen täysillä sääreen. Katsotaan sitten huudatko ja kieriskeletkö.

Enemmän kiusaa paidasta repiminen. Kenenkään käsi ei kouristele sillä tavoin, että se saisi tarttumaan vastapelaajaa puserosta. En ymmärrä, miksei näihin rikkeisiin puututa tiukemmin.

Tuoreessa puolivälierässä saksalaispuolustaja repi ranskalaishyökkääjää hiuksista. Se oli jo astetta törkeämpää. Hän jäi kuitenkin tempustaan kiinni, sai punaisen kortin, ja Ranskalle tuli rangaistuspotku. 

Joskus pahanteko on niin ovelaa ja häikäilemätöntä, että omassa kieroutuneessa mielessäni tunnen jonkinlaista ihailua. Vanha jalkapallokaverini Kumlanderin Joni on muistellut sitä, kuinka hän oli pelannut Ilveksen A-junioreissa HJK:ta vastaan. Joku helsinkiläinen oli varustautunut kulmapotkuihin nuppineuloilla ja pisteli niillä tamperelaisia takapuoleen. 

Tuomari ei huomannut, eikä siinä olisi edes VAR auttanut.

Nykyään naiset osaavat potkia

Jämsänkoskelaiset naureskelivat vuosikausia sille, kuinka metsäkonekoululla opiskelleille tansanialaisille oli laitettu sukset jalkaan. Hiihtämisestä ei tullut mitään. Tansanialaiset eivät olleet oppineet taitoa pikkupoikina, eikä aikuisena enää onnistunut. He olivat hyviä juoksemaan, mutta hiihtäminen on jotain muuta kuin juosta sukset jalassa. 

Ylimielinen ja riehakas nauru oli myös meidän viidentoista vanhojen poikien reaktio, kun näimme ensimmäistä kertaa naisten pelaavan jalkapalloa 1970-luvun alkuvuosina. Se oli surkuhupaisaa katsottavaa. Heille pallon potkiminen oli yhtä outoa kuin Tansanian miehille hiihtäminen.

Valmentajia oli kyllä jonoksi saakka. Kaksikymppiset nuoret miehet kisasivat siitä, kuka pääsisi ohjaamaan naisia. Poikajuniorien puolella oli hiljaisempaa.

Vuosien varrella on tapahtunut paljon. Pikkutytöt ovat saaneet pallon potkiakseen kohta kävelyn oppimisen jälkeen. Taidot ovat kohdallaan, ja nykyään peliä katselee mielikseen. Naispuolisten kommentaattorien puheista kuulee, että myös taktinen osaaminen on hallinnassa.

Olisiko aika, että Suomen ylintä sarjaa lakattaisiin kutsumasta kummallisella kiertoilmauksella Kansalliseksi liigaksi? Reilusti ja ylpeästi voitaisiin sanoa että naisten SM-sarja.

Siunauspuheen ei kuulu olla ansioluettelo

Olen kummastellut, miksi joidenkuiden pappien siunauspuhe on vainajan CV:n tiivistelmä. Elämänsaavutusten kertaaminen on joskus yltynyt sellaiseksi, että ansioluettelon rinnalla ei enää Jumalan armoa luulisi tarvittavan. Myöskään elämänvaiheiden listaaminen ei ole mielekästä. Lähimmät tietävät muutenkin.

Kappeli ei ole päästötodistuksen julistamisen paikka. Siellä kuninkaan ja hänen tallirenkinsä kuuluisi olla samassa asemassa.

Vainajan persoona ja hänen elämänsä on tietysti otettava puheissa huomioon. Se tarkoittaa kuitenkin muuta kuin elämänvaiheiden ja saavutusten järjestelmällistä läpikäyntiä. Maanviljelijän arkun äärellä käytettävä kielimaailma on toisenlainen kuin merenkävijän. Ison perheen mummu vaatii toiset sanat kuin varjomaiden yksinäinen kulkija, ja lapset ja nuoret ovat kokonaan oma maailmansa.

Hyvä esimerkki viisaasta toiminnasta on se, miten  arkkipiispa John Vikström puhui presidentti Urho Kekkosen siunaustilaisuudessa. Pitkäaikaisen presidentin elämä olisi tarjonnut laajan aineiston hänen ansioluettelonsa kertaamiseen. Joku olisi voinut langeta tekemään loppuarviota hänen kaudestaan. Sen sijaan Vikström puhui arvomaailmoista ja sitä kautta liittyi Kekkosen elämäntyöhön. Tähän Vikström yhdisti Kristuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä. 

Vikström hyödynsi kaikille suomalaisille tuttua mielikuvaa hiihtoladulle lähteneestä presidentistä. Arkkipiispa muistutti, että kaiken aikaa tämänkin hiihtäjän rinnalla oli kulkenut toinen latu. Hän ei tarkentanut, mitä tai ketä hän sillä toisella ladulla tarkoitti, mutta ymmärtäväinen kuulija oivalsi kyllä.

Hernekeittoa ja ruisleipää

Morsiamen isä myi torilla soppatykistä hernekeittoa. Niinpä juhlapäivällinen syötiin kertakäyttöastioista. En muista, että häätarjoilu olisi milloinkaan saanut yhtä paljon kiitosta kuin tämä hernekeitto. Ulkoilma toi ruokaan lisämausteensa.

Mieleeni on jäänyt myös Vaasan suunnalla ollut merenrantaravintola. Lounaana oli uusia perunoita, juureksia ja ahventa eli hyvin tavallista kesämökkiruokaa. Kala oli samana aamuna merestä pyydettyä, ja sen tuoreus nosti ruoan pienen maailmani Michelin-tasolle.

Kaikkein vaikuttavin ruokamuisto on kuitenkin siltä ajalta, kun olin kahdeksan vanha. Ilmeisesti koulussa oli tarjottu makaronivelliä, jota olen sittemmin kuullut kutsuttavan putkimiehen oksennukseksi. Koko ruokailuaika oli kulunut kahta tai kolmea makaronia sinne tänne siirrellessä, eikä yhtäkään lusikallista päätynyt suuhun asti. Koko loppupäivän oli pyörryttävä nälkä.

Kun vihdoin pääsin kotiin, sain ruisleipää, jonka päälle oli viilletty edamjuustoa. Mikään ei ole maistunut suussani yhtä hyvältä. Sen lähemmäksi taivasten valtakunnan juhla-ateriaa pieni poika ei voinut päästä.

Moninkertainen kysyminen

Olen matkustanut viidessä Latinalaisen Amerikan maassa: Boliviassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Meksikossa. 

Kaikki matkani ajoittuvat aikaan, jolloin puhelimen karttasovelluksia ei ollut. Niinpä perille päästäkseen piti kehitellä erilaisia menetelmiä. 

Tärkeintä oli moninkertainen kysyminen. Kun kysyi kulkuohjeita yhdeltä vastaantulijalta, ei saanut tyytyä hänen vastaukseensa, vaan oli etsittävä toinen neuvonantaja ja mieluiten vielä kolmas. Jos kaikki antoivat saman vastauksen, kannatti suunnistaa sinne, mihin he neuvoivat, mutta sittenkään ei kannattanut pettyä, jos kulkuohjeet olivat väärät eikä periltä löytynyt mitään.

Nykyisinä aikoina olen soveltanut samoja periaatteita kansainväliseen politiikkaan. Jos Trump sanoo yhdestä asiasta kolmena peräkkäisenä viikkona saman ajatuksen, on mahdollista, että hänen sanomansa myös toteutuu. Kertalausunnosta ei pidä välittää, ei pelästyä eikä innostua.

Kunhan ei tekisi kipeää

Kipu oli estänyt normaalit yöunet viikkojen ajan, mutta vihdoin sain riittävän tehokkaat lääkkeet, joiden mukana vaivat hävisivät.

Jäi mieleen se ensimmäinen vapautukseni yö. Olisi voinut kuvitella, että olisin syöksynyt sänkyyn ja ryhtynyt nukkumaan univelkoja pois, mutta mitä vielä. Päinvastoin en malttanut mennä lainkaan nukkumaan. Istuin keittiön pöydän ääressä ja nautin siitä, että mihinkään ei sattunut. 

Kun elää kivun riivaamana, elämänunelmaksi riittää, ettei mihinkään sattuisi.

Mutta kun rukoukset on kuultu, äkkiä se ilo unohtuu. Alkaa taas tavoitella jotain muuta, kuten lomamatkaa, uutta asuntoa tai muodin mukaisia kenkiä.

Myös airflyer olisi kiva juttu, suorastaan hyödyllinen... ei kun airfryer. Pitää olla tarkkana uusien tarvesanojen kanssa.

Nuoria ei ehkä enää kiinnosta kännykän räplääminen

Kentältä kuuluu viestejä, ettei rippikoululaisia kiinnostaisi kännykän räplääminen entiseen tapaan. Jos tämä on totta, yhteishengen luominen helpottuu. On vaikea saada nuoret huomaamaan toisensa, jos jokainen tuijottaa kännykkäriippuvuudessaan vain omaan kämmeneensä.

Viime vuosina vanha mainoslause on täytynyt kääntää nurin: Nokia is disconnecting people.

Mahdolliseen muutokseen viittaa myös se, että monet vanhemmat tyytyvät ostamaan ekaluokkalaisille kellopuhelimia.

Nuorten maailmassa asiat voivat muuttua nopeastikin. Tarvitaan ehkä vain koulujen täyskielto, jonka vuoksi välitunneille tulee muuta tekemistä kuin räplääminen. Huomataan, että tilalle syntyy uusia, kivoja asioita.

Nuorten maailman nopeista käänteistä kertoo se vauhti, jolla aikanaan hylättiin mummojen valtaama Facebook. Minulla on oma kokemukseni nuorten nopeista suunnanmuutoksista.

Kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko valmistui käsikirjoituksensa osalta keväällä 2014. Samaan aikaan huomasin joukkopaon Facebookista, ja niin kävin kesällä tekstini läpi vielä kerran. Korvasin jokaisen Facebookiin viittaavan sanan käsitteellä sosiaalinen media. Tämä pelasti kirjan. Ilman näitä korvauksia se olisi ollut valmiiksi vanhentunut, kun se ilmestyi myöhemmin syksyllä.

Voi olla, että on ennenaikaista innostua kännykkätapojen muuttumisesta, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin tarttua jokaiseen toivon merkkiin.

 

 

Isompi puhelin ei mahtunut taskuun eikä sillä päässyt nettiin.

Sympaattisuuden syntymälahja

Eteläsuomalaisen kollegani kanssa istuttiin kahvilassa samaan pöytään ja juttu siirtyi nuoriin, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä.

Hän kertoi miettineensä sitä, kuinka jotkut ovat jo lapsina vaikeasti selitettävällä tavalla sympaattisempia kuin jotkut toiset. 

Joku nuori herättää muutamassa sekunnissa poikkeuksellisen paljon myötätuntoa. Jonkinlainen kauneusihanne on vaikuttamassa, mutta toisaalta se ei synkkaa yksyhteen sympaattisuuden kanssa. Joku voi ulkonäön ongelmista huolimatta kiehtoa positiivisesti, kun taas joku kauneusihanteiden täyskymppi voi olemuksellaan karkottaa. 

Eikä kukaan voi sanoa, mistä sympaattisuus syntyy.

Erityisesti hän sanoi miettineensä muuatta poikaa, josta kukaan ei oikein pitänyt, vaikka hän ei käyttäytynyt sen epämiellyttävämmin kuin kukaan muukaan. Edes koulun kuraattori, kannustamisen ammattilainen, ei selittämättömästä syystä näyttänyt  pitävän pojasta.

Keskustelu laajentui. Puhuimme tutkimuksista, jotka todistavat, että ulkoinen olemus vaikuttaa työuralla etenemiseen. Pitää olla tietynlaiset kasvot, tietyt määrät pituutta ja leveyttä ja sopivan korkuinen ääni.

Lopulta palasimme poikaan. Kysyin kollegaltani, tiesikö hän sattumoisin, mitä pojalle nykyään kuuluu.

Hän hymähti: "Siinäpä se. Sekin vielä. Sikäli kuin olen perillä, hänen elämäänsä kuuluu niitä hyviä asioita, joita hänen ikäisilleen yleensäkin kuuluu."

Lestadiolaisuudella on hyvätkin puolensa

Lestadiolaisuudella tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisuutta, jonka Suviseuroja on juuri vietetty. Katselen liikettä ulkopuolisen näkökulmasta enkä tiedä, millaista on elää pohjoisen lestadiolaisenemmistöisillä paikkakunnilla. Ajattelen monista opinkohdista ja moraalikysymyksistä eri tavoin.

Olen kuitenkin kyllästynyt siihen, että (vanhoillis)lestadiolaisia mollataan vapaasti ilman, että saisi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heistäkin voisi hakea kunnioitettavia piirteitä niin kuin mistä tahansa vieraasta kulttuurista. Heillä on isot ongelmansa, mutta niihin he eivät tarvitse minun neuvojani. 

Ensimmäisenä kiitoksen aiheena tulevat mieleen hyvätapaiset nuoret. Iltakävelyllä tuli vastaan opettaja, joka kertoi, että lestadiolaiset nuoret  kunnioittavat opettajia. Muutamissa kohtaamisissani olen itse huomannut saman.

Liikkeen johtaja saattoi julistaa Suviseuroilla, että he jättävät juhla-alueen paremmassa kunnossa kuin se oli heidän sinne tullessaan. Kesän musiikkifestareiden, Likkojen lenkin, Priden tai Ullanlinnan vapun jäljiltä ei välttämättä voi sanoa samaa.

Lestadiolaiset tiedetään työteliäiksi ihmisiksi.He eivät tyrkytä oppejaan ulkopuolisille, kun taas monien maallisten ideologioiden edustajat ovat melkoisia tuputtajia. Lestadiolaiset sallivat minun pysyä omissa vakaumuksissani.

Suviseuroista ei ole juopporallia poliisin pahnoille. Virkavallan kannalta suurin haitta tulee liikennettä hidastavista matkailuautoista. 

Turmion kätilöt

Tietyissä alakulttuureissa leikitään vaarallisilla asioilla, kuten kuolemalla. Yleisesti hyväksyttävintä leikkiä on moottoriurheilu. Sehän perustuu sen mittaamiseen, kuka kykenee ja uskaltaa tulla lähimmäksi äärimmäistä rajaa, jonka yli ei kenelläkään ole menemistä.

Satunnaisia onnettomuuksia sattuu, mutta kaikkiaan moottoriurheilu on hyvin kontrolloitua. Jos säännöissä on ongelmansa, niitä voidaan muuttaa nopeasti ja radikaalisti, kuten silloin kun Henri Toivonen kuoli Korsikan rallissa.

Kaikilla elämänalueilla kuoleman leikkiä ei kontrolloida mitenkään. Säätely perustuu vain yksittäisten ihmisten vastuuntuntoon. 

Pekka-Eric Auvinen surmasi Jokelan koululla vuonna 2007 yhdeksän ihmistä ja lopulta myös itsensä. Tässäkin tapauksessa teolla oli monenlaisia syitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melko vähäiseen yksityiskohtaan eli siihen, että Auvisen musiikillisia suosikkeja oli ollut Turmion kätilöt -niminen yhtye. 

Ajattelin, että varmaan yhtye saman tien muuttaa kiusalliseksi muuttuneen nimensä, olihan bändi jotenkin kirjaimellisesti toiminut turmion kätilönä.

Ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään. Turmion kätilöt jatkaa yhä toimintaansa entisellä nimellään.

Tuskin yhtye on silti pahuuden megailmentymä. Wikipediasta selviää, että se on lahjoittanut levytulojaan Kuopion yliopistosairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle ja peruuttanut aikanaan jonkin keikkansa kunnioittaakseen Kauhajoen koulusurman uhreja.

Ei kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että aina kuullessani Turmion kätilöiden nimen muistan myös Pekka-Eric Auvisen.

Lasten varainhankintakeinot

Lapsilla on synnynnäinen varainhankintataito. Jo hyvin pienenä he osaavat valita, kannattaako kääntyä isän vai äidin puoleen.

Osaaminen lienee huipussaan rippikouluiässä, kun tarpeet ovat suurimmillaan eikä niin sanotun oman rahan hankkimiseen ole juuri mahdollisuuksia.

Vähimmällä pääsevät pojat, joilla on sama harrastus kuin isällä aikanaan oli. Isä voi tehdä jopa hankintoja, jotka eivät tulleet pojalle edes mieleen.

Taktiikoita on monenlaisia. Kaikkein sivistyneintä on vedota järkisyihin, kuten siihen että moottorikäyttöinen kulkupeli säästäisi vanhemmat loputtomalta kuskaamiselta. Tämän lajin ovelin versio on vihjailu, joka saa vanhemmat mukamas itse keksimään heille vaivihkaa syötetyn idean.

Kaupankäynnissä myös vanhemmat voivat olla aloitteellisia. Kotityöt ja hyvät koetulokset tuottavat useissa kodeissa rahallisia vastineita.

Moni nuori turvautuu mankumiseen ja ruinaamiseen. Käyttökelpoisimpia tukilauseita on, että kaikilla muillakin on. Brutaaleimmillaan vinkuminen yltyy vääryyden kärsimistä korostaviin huutoreaktioihin tai vaihtoehtoisesti pitkään mököttämiseen ja omatekoisiin masennusoireisiin.

Hyväkään taktiikka ei johda tulokseen, jos ei osaa valita sopivaa aikaa. Jos äiti tai isä kotiutuu ilmiselvästi huonon työpäivän jälkeen, on turha yrittää. Hyvien koulutulosten tai yllättävästi tehtyjen kotitöiden jälkeen on oikea aika yrittää, vaikka perustaktiikkana olisi jokin muu kuin kaupankäynti. 

Laatu näkyy vuosikymmenten jälkeen

Neljättä vuotta peräkkäin bongailen kamerallani 1960- ja 1970-luvun autoja. Kiinnostukseni on syntynyt ennen muuta tapahtumista ja ihmisistä, joita autot tuovat mieleen, mutta itse autoistakin on syntynyt käsitys.

Kolme merkkiä on yleisyytensä puolesta ylivertaisia. Mersuja, Volvoja ja Kuplavolkkareita liikkuu niin paljon, että jaksan innostua vain erikoisimmista. Sen sijaan Bemareita ja Audeja on niukasti, ja jostain syystä Saabit ovat harvinaistuneet. Olikohan kotimainen työ sittenkään niin hyvää kuin haluttiin uskoa?

Ford Anglia on noussut jonkinlaiseksi legendaksi takaikkunansa ansiosta, mutta myös Ford Taunusta näkee paljon. Asiaan enempää perehtymättä syntyy käsitys, että auton yksinkertainen rakenne kertoo hyvästä laadusta. 

Ensimmäisiä Datsuneita liikkuu on runsaasti, mutta 70-luvulle tultaessa Toyotat vievät voiton. Viime aikoina Fiatin laatua on epäilty, mutta 1970-luvun malleja näkyy edelleen. Ihmetyttää vain, missä ovat paljon myydyt satakaksiseiskat. 

Rättäri on yleisimpiä harrasteautoja, mutta isot ja kauniit Citroënit on vienyt ruoste. Yhtäkään ajokuntoista Renaultia en ole nähnyt, Peugeoteja kyllä. Itäblokin Mosseja, Volgia, Ladoja, Skodia ja Wartburgeja on kohtalaisesti. Ehkä niiden heikko laatu on tarjonnut remonttimiehille haastetta.

Minejä ja muita englantilaisia on säilynyt paljon 60-luvun alkuvuosilta, mutta myöhemmin maan oma autoteollisuus romahti. Vauxhallin vikapesiä osattiin välttää niin, että jos joku päätyi GM:n tuotteeseen, hän valitsi mieluummin Opelin.

-------- 

Valikoima 1960-luvun ja 1970-luvun autoja, 36 kuvaa

 Isot Sitikat ovat kauniita, mutta ruoste on raiskannut. 

Jumala kaikista rikoksistaan syytettynä

Olen etsinyt muuatta tarinaa, jonka uskon piileskelevän koneeni uumenissa, tai ainakin se on kirjoitettuna johonkin kirjahyllyni kirjaan. Etsiskelyni eivät ole tuottaneet tulosta. Muistan kuitenkin tarinan idean, ja niin päätin kirjoittaa sen omasta päästäni:

Keskitysleirin vangit olivat pettyneitä Jumalan toimintaan. Niinpä he järjestivät oikeudenkäynnin, jossa Jumala tuomittaisiin ansioidensa mukaan.

Syyttäjäksi valittu rabbi listasi laiminlyöntejä ja rikoksia, joista Jumalan katsottiin olevan vastuussa. Mainittiin polttouunit, teloitukset, maanjäristykset, uponneet laivat, tautiepidemiat, lasten kuolemat, villipetojen hyökkäykset, sodat, joukkomurhat, nälänhädät. 

Oikeudenkäyntiin oli varattu vain yksi päivä, ja iltapäivän lopulla syyttäjän oli vaiettava. Paljon jäi häneltä sanomatta. Esityksensä pohjalta hän vaati Jumalalle ankarinta mahdollista tuomiota. Puolustusasianajajan puheenvuoro oli vaisu.

Jury vetäytyi tuomarin johdolla tekemään päätöstään, ja myöhään illalla saatiin kuulla, että syyttäjä oli saanut kaikki vaatimuksensa läpi. Jumalan todettiin syylliseksi. Rangaistus valittiin asteikon äärimmäisestä yläpäästä - mitä ikinä se sitten mahtoi ollakaan. 

Kun tuomarina toiminut rabbi oli julistanut tuomion, hän päätti puheenvuoronsa sanoihin: "Hyvät ystävät, seuraavaksi hiljennymme iltarukoukseen."

------------

Muutamaa tuntia myöhemmin on selvinnyt, että jutun taustalla voisi olla Eliel Wieselin kirja The Trial of God tai sen pohjalta tehty elokuva God on Trial, mutta kummastakaan niistä en ole juttua poiminut. Hieman epäilen, että kenelläkään ei olisi tekijänoikeuksia, vaan että kyseessä olisi juutalainen perinnetarina. Ainakaan minun kertomukseni se ei ole.  - Annan asian olla. Tärkeintä on kuitenkin itse juttu, joka mielestäni toimii.

Suunnitelmat kääntyivät onneksi nurin

Suuri osa ihmiskunnan tärkeistä kertomuksista pohjautuu muutamaan perusjuoneen, joita ovat ainakin Kristus-kertomus, Odysseia ja Faustus-myytti. Niitä sitten muunnellaan ja sijoitetaan uusiin tilanteisiin.

On tarinoita myös siitä, kuinka kaikki ei olekaan sitä, miltä ensin näyttää. Onni kääntyy onnettomuudeksi niin kuin Steinbeckin Helmessä, ja sopivasti sattunut epäonni varjelee kuolemalta. On kerrottu ihmisistä, joiden piti mennä Titanicin neitsytmatkalle, mutta suunnitelmat menivät jostain syystä myttyyn. Tämän kertomustyypin puhtain esimerkki on kiinalainen tarina isästä ja hänen pojastaan.

Tuoreeseen, lähes kolmesataa ihmistä surmanneeseen intialaiskoneen maahansyöksyyn liittyy 28-vuotias Bhoomi Chauhan. Hän opiskelee Britanniassa kauppatieteitä ja oli Intian lomalla. Hän aikoi lentää takaisin Lontooseen, mutta liikenneruuhkat viivästyttivät automatkaa lentokentälle. Hän oli matkustanut yli 200 kilometriä ja myöhästyi turmakoneesta vain kymmenellä minuutilla. Harmitti.

Chauhan oli pyytänyt henkilökuntaa päästämään hänet koneeseen, mutta tuloksetta. Niinpä hän lähti kentältä turhautuneena ja pettyneenä. Mielessä oli kysymys, voisiko lentolipuista saada edes hyvitystä.

Ehdotan, että otetaan laajaan käyttöön rukous: "Varjele minua siltä onnettomuudelta, että kaikki suunnitelmani ja toiveeni toteutuisivat." 

Monet asiat tehdään vähäisillä taidoilla

Ruotsin valtakunnankanslerilta Axel Oxenstiernalta on peräisin varsin tunnettu viisaus: "Voi poikani, kun tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan."

Toisinaan pätee myös tämä: "Kunpa tietäisit, miten vähäisillä taidoilla asioita tehdään."

Tätä todistaa ainakin erään isän kertomus. Hänen tyttärensä oli juuri valmistunut lääkäriksi ja saanut työpaikan. Aamulla oli tehtävä vanhalle naiselle operaatio, joka ei ollut mahdoton, muttei myöskään kaikkein tavallisimpia.

Ehkä nuori lääkäri kysyi neuvoa joltakulta vanhemmalta kollegaltaan, mutta ainakin hän käytti edellisen illan siihen, että hän yritti opinnoistaan ja tietolähteistään palauttaa asiat mieleen ja selvittää, miten operaatio piti tehdä. Huolellisesta valmistautumisestaan huolimatta hän tunsi aamulla itsensä epävarmaksi.

Operaatio onnistui kuitenkin hyvin. 

Hän sai kiitoksen potilaan omasta suusta. Mummo sanoi: "Oli niin turvallinen olo, kun tunsin olevani varmoissa käsissä."

Nuori lääkäri kiitteli kiitoksista ja toivotti potilaalle pikaista paranemista.

Yritys nähdä draamaa juhannusyössä

Juhannussauna vaati puiden pilkkomista. Niinpä menin liiterille ja otin kirveen esille. Sen terä ei ollut parhaimmillaan, mutta sai kelvata, eikä pariin saunanpesälliseen tarvittu paljon.

Työhön ryhdyttyäni lensi roska silmään, mutta tein sitkeästi puut valmiiksi, sytytin kiukaan alle tulet ja vasta sitten ryhdyin hoitamaan itseäni. Roska pysyi silmässä eikä lähtenyt koko aattoiltana. Se oli kiusallinen vaiva. 

Silmä ei sallinut nukkumista. Makasin sängyssä tunnin verran unen ja valveen rajoilla, kunnes annoin periksi kahdelta yöllä.

Päättelin, että oli viisaampi lähteä päivystykseen kuin pyöriä koko yö vuoteessa. Ajoin tunnin matkan ja pelkäsin tulevani samaan jonoon humalaisten ja puukotettujen kanssa, mutta olin terveyskeskuksen ainoa potilas ja pääsin saman tien lääkärille. Hän puudutti silmän, noukki roskan ja antoi tunnustusta, että olin tullut lääkäriin. Kotikonstit eivät olisi auttaneet.

Kahdella toimivalla silmällä ajoin takaisin mökille ja nukuin aamulla pitkään.

Missä on draaman käännekohta? Mitä merkittävää tässä oli? Miten tämä tarina auttaisi ymmärtämään elämää? - Ei missään, ei mitään, ei millään tavoin.

Enimmälti elämä on tällaista, tuskin kertomisen arvoista, ja kuitenkin se on ainoa elämä, joka on meille annettu.

Tämä on toinen niistä kahdesta juhannusyöstä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni. Toinen oli se, kun olin yövuorossa ja satoi taivaan täydeltä varhaisesta illasta aamuun saakka. Mitään raportoitavaa ei ollut.

Neljä romaania, jotka valaisevat aihettaan

Kesälomalla voi laskea aivonsa vapaalle ja lukea vaikkapa dekkareita, tai sitten voi heittäytyä keskittymistä vaativiin kirjoihin, joiden avulla voi laajentaa elämännäkemyksiään. Esittelemäni neljä romaania kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Niitä kaikkia yhdistää se, että ne eivät ole vain romaaneja, vaan ne käsittelevät aivan tiettyjä ilmiöitä ja tuovat niihin ymmärrystä.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Uudemman historiankirjoituksen kiinnostavimpia vaiheita oli se, kun Neuvostoliitto hajosi, omaisuus jaettiin uusiksi ja Venäjä näytti hetken kulkevan kohti demokratiaa. Näihin vuosiin ei ole parempaa opasta kuin nobelistikirjailija Aleksijevitšin dokumenttiromaani.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Halusin tietää, mitä lähiyhteisössä tapahtuu, kun yksi ihminen alkaa korjata sukupuoltaan. Ahavan romaani antoi vastauksia. Ilmeni, ettei prosessi ole ainoastaan suloista tarinaa ihmisen identiteetin löytymisestä. Läheltä tarkastellen tämäkin tapahtuma on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Eetu Julin: 347. Nykymuotoisesta asepalveluksesta on kirjoitettu perin vähän. Julinin kirja täyttää aukkoa. Voisi kuvitella, että romaanin pohjana ovat kirjailijan omat päiväkirjat. Niin tarkasti ja pätevästi alokaskauden tapahtumat tulevat kirjatuiksi. Puolivälissä teos lässähtää kömpelöksi kolmiodraamaksi, mutta vahvan alkuosan takia se kannatti lukea.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito. Aihe on vaikea kirjoittajalle, joka ei voi kertoa omista kokemuksistaan. Narkomanian kokemusasiantuntija on kuitenkin tarkistanut Korvaushoidon yksityiskohdat. Huumesurkeuden keskellä on kaksi positiivista henkilöhahmoa tuomassa kirjaan tarvittavaa sävykkyyttä.

Urheilun juhlaa suviyössä ja rynnäkkökiväärejä

Seuraamani urheilulajit ovat vaihtuneet. Jalkapallo pitää pintansa, mutta hiihto lakkasi kiinnostamasta Lahden dopingkisojen jälkeen ja mäkihyppy on mennyt muuten pilalle.

Saga Vannisen mukana olen innostunut moniotteluista, ja suunnistuksen TV-lähetykset ovat aivan parasta.

Jukolan viestissä oli haastatteluja telttakylästä, maalialueelta ja metsästä kisan keskeltä. Oli asiantuntijoiden studio. Saatiin kuvaa metsän siimeksen juoksijoista ja drooninäkymistä, joissa otsalamppujen valot juovittivat kesäyötä. 

GPS-kartoilta saattoi seurata joukkueiden etenemistä. Reitinvalinnoissa oli spekuloitavaa, ja ruudun kartalta näki, kuinka suunnistajat löysivät rasteja tai juoksivat niiden ohi.

Sitten oli jotain asiankuulumatonta, joka hämmästytti. 

Jukolan viestin lähtökomentoa ei ammuttu perinteiseen tapaan starttipistoolilla. Vissiin ajatellaan, että se on so last season, jotain tunkkaista YYA-aikaa. Lähtölaukaus ammuttiin rynnäkkökivääreillä.

Siis rynnäkkökiväärejä Jukolan viestissä ja Suomen suviehtoossa.

Etikka ja lihapullat eivät kuulu yhteen, eivät myöskään rynkyt ja kesäluontoa juhlistava urheilutapahtuma. Rynnäkkökiväärien paikka on kasarmilla ja sotaharjoituksissa.

Väkivallan todellisuus ei tule arkeemme maanvyörynä. Se tulee tappoaseiden normalointina, lähes huomaamattomina pilkkuina kuin home, ja kun niiden pilkkujen sallitaan tulla ja jäädä, lopulta koko elämä on homeessa.

Puukotuksen jälkipuheet

Julkaisin Pirkkalan paikallislehdessä kolumnin "Puukotuksen jälkipuheet". Oheinen tekstini on muokattu ja lyhennelty siitä. ALKUPERÄINEN JA TÄYSIMITTAINEN TEKSTI ON TÄÄLLÄ. Suosittelen linkin avaamista. Se on parempi kuin tässä näkyvä versio. 

 

Monet Pirkkalan Vähäjärven koulun puukotustapausta matkan päästä kommentoineet "asiantuntijat" eivät ole paljonkaan auttaneet tapahtumien ymmärtämistä. 

Julkisessa keskustelussa on viitattu nuorten mielenterveyspalvelujen niukkuuteen, kuraattorien vähäisyyteen, heikentyneisiin Pisa-tuloksiin, kontrollin puutteeseen, hallitusohjelman säästöihin, väkivaltaisiin somealustoihin ja naisvihaan.

Näistä kaikista on tietysti hyvä keskustella, mutta ne eivät selitä juuri sitä, miksi Pirkkalassa tapahtui niin kuin tapahtui. Sosiologia selittää yleisiä ilmiöitä, mutta yksittäisen nuoren käytökseen tarvitaan ennen kaikkea psykologiaa. 

Kyse on siitä, että ilmansaasteet lisäävät syövän määrää, mutta kukaan ei tiedä, mikä nimenomainen syöpätapaus johtuu ilmansaasteista. Niinpä on mahdotonta esittää valtakunnan kouluoloihin yksittäistä parannusta, jonka ansiosta Pirkkalassa tapahtunut olisi jäänyt tapahtumatta. 

Luultavasti puukottajan perimmäiset motiivit eivät ikinä selviä. Hän on keskenkasvuinen nuori, joka päivä päivältä etääntyy rikoksen aikaisista tuntemuksistaan. Hyvin mahdollisesti hän koko lopun elämänsä kyselee: "Mikä ihme minuun meni?"

Edelleen on turha kysellä, miksi koulun huoliharavat eivät toimineet. Niitä ei ole luotu hyvisten tarkkailuun, eikä jokaisen ihmisen mielentilaa voida täysin tuntea. Häiriköiden avuntarve huomataan helpommin, kun taas moitteettomat koulumenestyjät ovat niin sanotusti tutkan alapuolella.

Oliko Jeesus luterilainen?

Tarkkailuluokkia ei ole pitkään aikaan ollut missään muualla kuin talouspoliitikkojen uhkailuissa, mutta yli neljäkymmentä vuotta sitten niitä oli. Minäkin olin jollain sellaisella tuntiopettajana. Olin opetusmetodieni puolesta melkoinen aloittelija, mutta jotenkin selvisin. En tosin ole varma, opinko enemmän oppilailta vai oppilaat minulta.

Muuan keskustelu on jäänyt erityisesti mieleeni. Eräs poika tahtoi tietää, oliko Jeesus luterilainen.

Hetken mietittyäni rupesin kerimään vastausta kokoon. 

Sanoin, että tapahtumat ja ihmiset on aina asetettava aikajanalle. Jeesuksen syntymästä oli melkein kaksituhatta vuotta, kun taas Lutherista oli kulunut suunnilleen viisisataa vuotta. Luther oli siis huomattavasti myöhäisempi kuin Jeesus. Niinpä minun täytyi vastata, ettei Jeesus ollut luterilainen. Tämän aikajärjestyksen takia hän ei voinut olla.

Niinhän sitä voi selittää.

Vastauksen saatuaan poika ei sanonut mitään, tai ehkä jo ajattelikin muita asioita. 

Tai sitten hän mielessään tuumasi, että mitäs ihmettä tämä meidän kirkkojuttu sitten oikein on. Ollaan luterilaisia, eikä edes Jeesus ollut.

Ei voi vangita enempää kuin koppeihin mahtuu

Minulla on mielipiteeni Elokapinasta, mutta sivuutan ne tässä tekstissä. Sen sijaan keskityn erääseen sivuasiaan, joka liittyy Elokapinaa koskeviin uutisiin. Kyse on vallankäytön rajoista.

Elokapinan mukaan yli 400 mielenosoittajaa on paraikaa valmiina siihen, että heidät otetaan kiinni. Liikkeen mukaan poliisilla ei kuitenkaan ole riittävästi paikkoja, jonne voisi sijoittaa näin suuren määrän ihmisiä. 

Samat ongelmat liittyvät yleensäkin vankeusrangaistusten koventamiseen. Lakien ja tuomioistuinten koventunut linja on johtanut Suomessa siihen, että vankiloihin ei enää mahdu. Tietysti niitä voidaan rakentaa lisää, mutta nykyisissä talousrajoissa ne ovat epäilyttäviä investointeja. 

Jokainen vanki maksaa yhteiskunnalle. Sonja Saarikosken kirjan Naisvangit mukaan vankilapäivän hinta on 225 euroa ja avolaitospäivän 165 euroa. Se on kallista lystiä. Mielelläni sijoittaisin verorahat muualle, koska tutkimusten mukaan rangaistusten pidentäminen ei vähennä rikollisuutta.

Jopa hirmuvaltiailla on rajansa. Kuolemaa pitemmälle heidän valtansa ei ulotu. Nobel-kirjailija Thomas Mann antaa Joosefin sanoa romaanissa Joosef Egyptissä: "–  – minun kärsimykseni rajoittuu sen rajoihin, mitä ihmisen on mahdollista kestää, ja sanottakoonpa noita rajoja suppeiksi tai hyvinkin avariksi, kärsimykset eivät voi ulottua niiden yli, sillä niillä on äärensä ja rajansa."

Sinnikkyyden kaltainen lahjakkuus

Tapasin kevään ylioppilasjuhlissa päivänsankarin, joka ei aidossa vaatimattomuudessaan kyennyt salaamaan erinomaisia tuloksiaan. Hän toppuutteli kiittelijöitään sanomalla, että arvosanat olivat kieltämättä hyviä, mutta hän ei ollut saavuttanut niitä helposti. Hän ei ollut mielestään erityisen lahjakas, vaan hän oli joutunut tekemään tulostensa hyväksi paljon työtä. 

Kohtuullinen nöyryys on nuoressa miehessä kunnioitettava piirre, mutta sittenkään en ollut hänen kanssaan aivan samaa mieltä.

Ihminen pystyy kieltämättä säätelemään tekemistensä määrää, mutta unohtuu helposti, että pohjimmiltaan myös sinnikkyys ja ponnistelemisen kyky ovat lahjakkuuden lajeja. Joillakuilla on luonnostaan pitkäjänteisyyden kyky, jota toisilla ihmisillä ei vain ole. Se on peritty ominaisuus samalla tavoin kuin matikkapää tai juoksunopeus.

Lukiessani Garri Kasparovin kirjaa tämä ylioppilas tuli mieleeni. Kasparov on kaikkien aikojen parhaita ja kuuluisimpia shakin maailmanmestareita.

Näin Kasparov kirjoittaa: "Kyky ajaa itseään eteenpäin, jatkaa työskentelemistä, harjoittelemista, opiskelemista muita enemmän on itsessään lahjakkuus. Jos kuka hyvänsä voisi tehdä niin, kaikki tekisivät niin. Sitä on kehitettävä, jotta se kukoistaisi, kuten on kaiken lahjakkuuden laita."

Vilkaise karttaa ennen kuin menet

Sananlaskuissa on viisautensa, mutta niin on myös tyhmyytensä. Sopimattomassa paikassa on suorastaan loukkaavaa lohkaista: "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Järjenvastaisuuden esimerkki on tämä: "Ei pidä mennä siitä, mistä aita on matalin."

Suunnistajaa ei puolestaan auta ajatus siitä, että kaikki tiet vievät Roomaan. Puolalainen aforistikko Jerzy Stanislaw Lec sanoi kyynisesti: "Kaikki tiet vievät Roomaan, paitsi keskitiet."

Ajatusta kaikkien teiden yhdenveroisuudesta on toistettu esimerkiksi uskontokeskustelussa. Epämuodikkaasti olen uskomatta siihen.

Jos haluaa Roomaan, neuvoisin jonnekin muualle kuin Hyttyskorventielle, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä. Päinvastaisessa suunnassa on Tyrkköläntie, mutta se on umpiperä. Jos päättää mennä Roomaan pohjoisen kautta ja valitsee isommat tiet, pääsee Tornioon ja Haaparannalle. Sieltä voi kääntyä etelään, ja joskus Rooma kieltämättä tulee vastaan. Reitti on kuitenkin pitkä kiertotie, ja luultavasti kulkija on perillä paljon sen jälkeen, kun olisi pitänyt olla jo. 

Tämän takia kannattaa kuunnella niitä, jotka tuntevat kartat ja ovat perillä ilmansuunnista. On hyvä tietää, millaisia teitä osaavat kulkijat ovat valinneet, jos ovat aikoneet päästä perille. 

Kirjallisuuden hyödyllisyydestä

Ammattini perusvaatimuksia on kyky aloittaa keskustelu toisen ihmisen kanssa. Joskus se on helppoa, koska hoidettavana on jokin yhteinen tilanne, kuten häät, ristiäiset tai hautajaiset. Esityslista on valmiina. 

Kadulla satunnaisesti tavatun tutun kanssa voi jatkaa edellisestä tapaamisesta tai mennä yhteisiin muistoihin.

Ulkomaalaisen kanssa maiden vertailu tulee ensimmäisenä mieleen. Jos itse ei ole matkustellut toisen kotimaassa, ilmasto on takuuvarma puheenaihe. Kuinka paljon sataa? Millaisia ovat talvet? Jokaisessa maassahan on jonkinlainen säätila. 

Jalkapalloa pelataan ympäri maailmaa. Toinen osaa sanoa ainakin sen verran, ettei ole siitä kiinnostunut. Parhaimmillaan päästään äkkiä tunnetasolle. Muuan tuttu kertoi keskustelleensa vietnamilaisessa taksissa Jari Litmasesta. Unohtumattomia hetkiäni ovat olleet madridilainen taksikyyti ja tikkurilalaisella huoltamolla kohtaamani brasilialainen.

Joskus tärppää myös kirjallisuus. Jos jokin kirja on suomennettu, se on todennäköisesti iso nimi myös kotimaassaan.

Eräältä albanialaiselta kysyin ensimmäiseksi, tunsiko hän Ismail Kadarén, ja hän sanoi tietysti tuntevansa. Sain heti todistetuksi, että olin positiivisesti kiinnostunut hänen kotimaastaan. Olen lukenut Kivisen kaupungin kronikan ja Kolme surulaulua Kosovolle. Sain tietää, että Kuolleen armeijan kenraali olisi Kadarén pääteos. Se on minulta vielä lukematta.

Yleinen mielipide aivan kaikesta

Olen
valtionvelasta, Gazasta, Israelin boikotoinnista, välituntien kännyköistä, rasismista, jääkiekkomaajoukkueesta, hoitajamitoituksesta, homoparien kirkollisesta vihkimisestä, soteleikkauksista, Ukrainan tukemisesta, Trumpin tulleista, euroviisuista, koulukuraattorien määrästä, hoitotakuusta, marginaaliverosta, Sibelius-viulukilpailusta, inkluusiosta, väkivallasta, tietokonepeleistä, tunnin junasta, runkoverkosta, korjausvelasta, syntyvyyden laskusta, yritystuista, ilmastonmuutoksesta, tekoälystä, biodiversiteetistä, kolmostien oikaisusta ja paavin valinnasta

samaa mieltä kuin kaikki muutkin viisaat ihmiset.

En lisää samanmielisiä, itseään toistavia kirjoituksia. Tyydyn lainaamaan Marianne Alopaeusta: "Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa."

Kauneutta Oslossa ja Pirkkalassa Vähäjärven koululla

Pirkkalassa Vähäjärven koululla kokoontui tiistaina 1250 ihmistä käsi kädessä -ketjuun, joka ympäröi koulun. Juuri tällainen yhteisteko auttaa siirtymään rauhallisin mielin kesälomalle ja vaihtamaan ajatukset puukotuksesta pois.

Kriisejä voi ratkoa muutenkin kuin turvakameroilla, metallinpaljastimilla ja vastaiskuilla.

Pirkkalan ketjua ajatellessani on muistunut mieleeni, kuinka neljätoista vuotta sitten Oslossa ratkaistiin järkytystä samanlaisilla keinoilla. Anders Breivik oli surmannut Oslossa autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen Utøyan saarella leireilleet 69 nuorta. Norja oli pysähtynyt, tyrmistynyt.

Breivikille järjestettiin Norjan lakien mukaan asiallinen oikeudenkäynti. Toisaalta hänen tekoihinsa reagoitiin Oslossa niin sanotulla ruusumarssilla, johon osallistui 200 000 ihmistä, ja samanlaisia tilaisuuksia oli muuallakin Norjassa. Osallistujat kantoivat punaisia ruusuja, jotka symboloivat rauhaa, rakkautta ja menetettyjen muistamista. Pääministeri ja kruununprinssi pitivät tilaisuudessa vaikuttavat puheet. Osallistujat saivat kuulla, että surmatekoihin oli päätetty vastata "lisäämällä demokratiaa, avoimuutta ja rakkautta".

Ehkä vaikuttavimmat sanat olivat nämä: "Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä." 

Norjassa on onnistuttu ainakin sikäli, että väkivalta ei ole erityisesti yltynyt Breivikin teosta, vaikka sellainenkin vaara on ollut olemassa.

Ikuista vauvuutta vastaan, helatorstain puolesta

Eräältä teepussiviisauksia jakavalta sivustolta olen poiminut tällaisen ajatuksen: "Poikani on vauvani... tänään, huomenna, ikuisesti... Olipa hän kuukauden ikäinen tai 40-vuotias, hän on edelleen poikavauvani ja tulen aina rakastamaan häntä."

Onneksi oma äitini ei ajatellut näin.

Viisaat vanhemmat ymmärtävät, että vauvavaiheen kuuluu kestää vain hetken. On noustava jalkeille, hylättävä lastenrattaat ja kiivettävä pyörän selkään. Kun apupyöriä ei enää tarvita, on mentävä vapaasti maailmaan, ja jonain päivänä tulee sukupolvenvaihdoksen aika. Vanhan on väistyttävä, jotta uutta voi tulla tilalle. 

Tästä on kyse, kun Kristus sanoo: "Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois."

Niinpä pääsiäisen jälkeen riitti 40 päivää hänen läsnäoloaan. Helatorstai on juhlapäivä, Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Hän teki tilaa, jotta saisimme rämpiä, ajatella ja oppia ihan itse. 

Juttua tulee ja tulee

Hiljakseen olen lueskellut halvalla ostamiani  Pentti Haanpään koottuja teoksia ja päässyt niiden seitsemänteen osaan. Joukossa on muutamia vähäarvoisia tekstejä, mutta huvittavan viisaita on paljon enemmän.

Viimeksi olen nauttinut novellista Puheliaisuus. Se osoittaa, että alkoholi-, huume-, porno- ja peliriippuvuuden lisäksi on myös puhumisen addiktiota, sairaalloista tarvetta selittää, esitelmöidä, kommentoida, vitsailla ja tarinoida. Ei haittaa vaikka ajatus katkeaa, koska puhetta kuitenkin tulee.

Novellin alussa Hongan Heikin vaimo motkotti aiheestakin, että heillä ei ollut polttopuita. Mies oli ollut saamaton, vaikka heillä oli metsää, josta olisi saanut halkoja.

Vaimon valituksia seuranneena aamuna Heikki valjasti päättäväisesti hevosen ja reen ja lähti metsälle. Matkalla hän kuitenkin osui naapurin kanssa jutulle, ja aiheitahan hänellä oli: "Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja karjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija. Hänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa sitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän oli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja puhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen, aikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä."

Naapurit tunsivat Heikin ja päättivät juksata. Heikki huijattiin puhumaan niin pitkään, että hän ei lainkaan ehtinyt metsälle ennen pimeän tuloa.

Kirjoitin tämän, koska olen tavannut tämänkin lajin ihmisiä. Monilla mylly jauhaa, mutta jauhoja ei tule.

Sivutoiminen talonmies ja muita huhuja

Huhu on parhaimmillaan tieto, jota ei ole vielä varmistettu. Pahimmillaan se on tahallista valhetta tai ilkeä juoru.

Lapsena keksittiin kaikenlaista, kuten sellaista että pureskelemalla timotein korsia aiheutti itselleen kurkkusyövän. Välitunneilla me ekaluokkalaiset kurkimme autojen nopeusmittareista huippunopeuksia. Tokaluokkalaisina ymmärsimme vähentää suurimmasta luvusta 20, koska kulki juttua, että sen verran autoissa oli viritysvaraa. Levitettiin myös tietoa, jonka mukaan heikkolahjainen luokkatoverimme olisi ryöstänyt kotinsa naapurissa olleen kioskin.

Jo kauan ennen Juice Leskisen oikeaa kuolemaa kiersi valtakunnallinen huhu, jota hän itse olisi voinut kommentoida Mark Twainin sanoilla: "Uutiset kuolemastani ovat ennenaikaisia ja huomattavasti liioiteltuja."

Viime vuosina on saanut vähän väliä lukea uutisia, joiden mukaan Venäjän presidentti olisi vakavasti sairas. Huhut ovat perustuneet ties minkä kehonkielen asiantuntijan havaintoihin.

Ajoittain olen kaivannut, että suomen kieli rakentuisi samalla tavoin kuin aymaraintiaanien kieli. Siinä tieto aina erotetaan tarkkaan huhuista, kuulopuheista ja olettamuksista.

Käytän vielä tilaisuutta kumotakseni sen aikanaan liikkuneen huhun, että olisin ollut Pirkkalan kunnalla sivutoimisena putkimiehenä. En ole myöskään voittanut ikinä pokerissa enkä ole lähtenyt voittorahoilla maailmanympärimatkalle. On ollut sellaistakin tietoa, että olisin pelannut Suomen ylimmällä sarjatasolla jalkapalloa Kuusysin joukkueessa, mutta tätä huhua en kommentoi millään tavoin. Sitä nyt puhutaan kaikenlaista.

Tunnetko julkkikset?

Jos ajassa mukana olemista mitataan nykyjulkkisten tuntemisella, olen pahasti pudonnut kyydistä. Näin voi päätellä Iltalehden listaamista nimistä.

Lehti analysoi, kuinka julkkisehdokkaat menestyivät viime vaaleissa. Jutussa oli mainittu 36 nimeä. 

Minulle tuttuja oli neljätoista: Jaana Pelkonen, Mira Kasslin, Johannes Lahtela, Markus Pöyhönen, Karla Karmala, Pasi Nurminen, Roman Schatz, Pasha Podniakova, Henrik Dettman, Tapani Kiminkinen, Robert Helenius, Amanda Harkimo, Alma Tuuva ja Jouko Salomäki.

Kaksikymmentäkaksi oli ainakin niminä vieraita: Vanessa Kurri, Otso Kivimäki, Anu Puumalainen, Essi Pöysti, Maria Kuusiluoma, Piritta Hagman, Jenni Janakka, Sointu Borg, Kristiina Raula, Riku Nieminen, Natalia Kallio, Pirjo Lonka, Satu Taiveaho, Outi Broux, Wallu Valpio, Atte Virolainen, Sami Helle, Markus Kuotesaho, Jonne Sahanen, Minttu Kaulanen, Jarkko Miettinen ja Vesa Hanski.

Yhdestä kyydistä putoaminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että on mukana jossain toisessa.

Tiedätkös sinä nämä minulle tärkeät kymmenen nimeä: Mihail Bahtin, Martin Buber, Gabriel Batistuta, Tom Waits, Juan Rulfo, Lee Iacocca, Paul Tillich, Marianne Alopaeus, Oscar Romero ja Svetlana Aleksijevits?

-----------

Lyhyt kuvaus oman kymmenen listastani on erillisen linkin takana.

Monesti maltti on tehokkainta toimintaa

En kirjoita ainakaan vielä kotipaikkakuntani Pirkkalan murheellisista koulutapahtumista. On viisainta odottaa suurimman tunnekuohun laskeutumista. Silloin ihmiset katsovat maailmaa tasapainoisemmin ja samalla tärkeimmät asiat ehtivät nousta esiin. 

Sitä paitsi suhteessa lapsiin ja nuoriin on tärkeintä pysyä rauhallisena. Sillä tavoin luodaan vakautta, jota nuoret tarvitsevat, kun kaikki järkkyy.

Niinpä kirjoitan tapaukseen liittyvästä sivuasiasta.

Olen mielessäni luonut mielikuvan tapahtumaympäristöstä. On vessa, jossa puukottaja valmistautui. On koulun käytävä, jossa hän teki julman tekonsa. 

Ymmärsin tänään, että mielikuvieni ympäristöä ei kuitenkaan ole olemassa. Se rakennus on purettu, ja tilalle on rakennettu kokonaan toinen. Puolet oppilaista käy koulua nykyään aivan toisessa paikassa.

Yleisen koulukeskustelun ongelma on vanhentuneissa luuloissa. Uutiset ja ilmiöt sijoitetaan oman pään mielikuviin, vaikka niiden kuvien kouluympäristöä ei ole. Jos osallistuu keskusteluun vain omien muistojensa pohjalta, kannattaisi olla hiljaa. Koulu on muuttunut paljon viime vuosina ja vuosikymmeninä, myös hyvässä.

Ilokseni huomaan, että paikallinen keskustelu on pysynyt suht asiallisena. Mutta meillä Tampereen kyljessä ei ollakaan turhan koohottajia.

2700 vuotta sitten hylätyt jumalat

Lyhyissä blogiteksteissä on aina puutteensa. Siksi kannattaisi lukea varsinainen Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkelini. Sen lukemiseen menee varttitunti.

Kohua herättäneessä Jumalan synty -kirjassa puhutaan siitä, että Raamatun vanhimpien osien jumalakuva on monijumalainen. Teoksen mukaan jossain muinaisuudessa Jahve-nimisellä jumalalla olisi ollut Asera-niminen vaimo.

En näistä paljon hätkähtäisi, Raamatussahan ei ole jotain alkutotuutta. Päinvastoin on hapuillen kuljettu syvenevää ymmärrystä kohti.

Monijumalaisuudesta luovuttiin noin 700 eKr. keskellä kansallista katastrofia. Patriarkka Jaakobilla oli aikanaan kaksi vaimoa, eikä sitäkään muistella uusimmissa avioliittokeskusteluissa.

Jeesuksen mukana alkoi rytistä. Edes pääsiäisen merkitys ei valjennut kertalaakista. Tuomaan epäusko kai muistetaan.

Eläinten uhraaminen loppui, ja uskonnolliset ruokarajoitukset poistuivat. Jätettiin sapatin vietto ja ympärileikkaus. Kolminaisuusoppia synnytettiin monta sataa vuotta, eikä kuvakiellon kumoaminen käynyt käden käänteessä. Tavallaan myös Raamattu-uskollisuus on 1500-luvulla syntynyt uutuus, joka mahdollistui vasta kirjapainotaidon myötä. Saksan 1930-luku kumosi ajatuksen että kaikki esivalta olisi Jumalan asettamaa.

Raamattu on kirja Jumalasta, mutta se on myös kirja jumalakäsityksen kehittymisestä. Siksi en kovin paljon hetkahtaisi jumalatulkinnoista, jotka hylättiin käyttökelvottomina jo 2700 vuotta sitten. Sivuun työnnetyt pikku jumalat saavat jäädä olemattomuuteensa.

Miten avata keskustelu sukulaisnuoren kanssa?

Tuttuni löysi alakerran muurauksia purkaessaan lehden, jossa oli 35 vuoden takainen juttuni. Julkaisen siitä lyhennetyn ja vain lievästi muokatun version. Näillä konsteilla syntyy kivasti keskustelua sukulaisnuorten kanssa kesän juhlissa.

 

Oletpas sinä kasvanut!

- Voit olla varma siitä, että hän todellakin kasvanut, jos et ole nähnyt nuorta muutamaan vuoteen. Voit turvallisesti arvioida äänenmurroksen etenemistä ja muistella omia finniongelmiasi. Nuoret eivät kuitenkaan täräytä takaisin, että "onpas täti pulskistunut" tai "setä on melkoisesti kaljuuntunut".
Millaisen todistuksen sait?
- Nuori luonnollisesti herkeää selittämään viimeisiä koulunumeroitaan. Itsekin voit kertoa, mitä kehityskohteita pomosi otti esiin viime palaverissa.
Jokos sinulla on vakituinen seurustelukumppani?
- Nuori selvittää saman tien kohteet ja kertoo avoimesti varsinkin niistä suhteistaan, jotka eivät lähteneet toimimaan. Aikuiset voivat jatkaa teemaa omissa pienryhmissään ja arvioida, kuinka kestäviä nuorten tämänhetkiset suhteet ovat.
Mitäs sinä sitten rupeat opiskelemaan?"
- Tietysti nuorella ihmisellä on suunnitelma seuraavan neljänkymmenen vuoden varalle. Koulutukseen pääsy on helppoa, jos vain viitsii yrittää.
Muistan millainen olit polvenkorkuisena
- On hämmästyttävää, että vanhanakin muistat jotain! Lisäksi voit kertoa, kuinka vaihdoit aikanaan tälle nyt aikuistuvalle nuorelle vaippoja ja pesit hänen pyllyään. Kai muistat ottaa mukaan vanhan pottakuvan. Se hymyilyttää ja luo rentoa tunnelmaa.

Äläkä vahingossakaan käytä sanaa "nuori". Puhu aina teineistä.

 

Lelupäivälelu

Pysähdyin kauppakeskuksessa lelukaupan eteen. En ole enää leikki-iässä, mutta edelleen fiilistelen kiehtovimpia leluja. Jos olisin saanut jonkin sellaisen lapsena omakseni, olisin ollut korkeimmassa pikkupoikien taivaassa.

Lelukaupasta tuli nuori äiti, joka oli liikkeellä viisivuotiaansa kanssa. Kysyin, oliko synttärit tulossa. Ei kuulemma ollut, vaan oli pitänyt vain hankkia lelupäivälelu.

Ihmettelin sitä sanaa, "lelupäivälelu".

Äiti selitti, että pojalle oli tullut lelupäivänä paha mieli, kun hän oli ottanut mukaan melko kohtuuhintaisen suosikkilelunsa, mutta kukaan ei kaveri ei välittänyt leikkiä sillä.

- Nyt sitten ostettiin sellainen mikä kelpaa kavereillekin. On vähän kallis, mutta eipähän pääse pojalla itku kotiin tultaessa. Sovittiin, että tällä ei sitten kotona leikitäkään. Pysyy ehjänä lelupäivään. Käytetään vain siellä.

Köyhät kurinpidon kohteina

Köyhyys ei ole vain ihmisen taloudellinen tila, jota voitaisiin mitata palkkatulolla ja elinkustannuksilla, vaan se on osattomuutta kaikesta siitä, millä ihminen hankkii itselleen valtaa, turvallisuutta ja arvonantoa. Nykyään köyhistä on tehty kurinpidon kohteita, ja juuri tämä on köyhyyden maksimointia.

Kohtalaisenkin elintason saavuttanut ihminen voi olla köyhä – ei vain siinä mielessä kuin äiti Teresa arvosteli länsimaista tunneköyhyyttä, vaan myös siinä mielessä, että hän ei voi vaikuttaa elämänsä suuntaan. Hänen kohtalostaan päätetään hämärissä instansseissa, pankeissa ja suurten johtajien kokouksissa. 

Hänellä voi olla omaisuutta, mutta se perustuu pankista nostettuun lainaan, ja viime kädessä siitä määrää joku toinen. Hän kutsuu itseään omistajaksi, vaikka todellisuudessa hän on vain omaisuutensa haltija. 

Hänellä on elintason kaikki tunnukset, mutta sittenkään hän ei voi tuntea, että hänen elämäänsä arvostettaisiin. Vaikutusmahdollisuuksia hänellä ei ole, koska rahavirrat ovat siirtyneet demokraattisesti valittujen elinten ulottumattomiin.

Lisäksi on absoluuttista köyhyyttä suhteellisen köyhyyden ohella. Se tuntuu nälkänä ja ahtaana asumisena. Niinpä ei pidä unohtaa niitä, joiden on valittava, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, hankkiiko lapselleen kevättakin vai itselleen kengät reikiintyneiden tilalle.

Kerran viikossa ajattelen perulaisen kirjailijan Manuel Scorzan romaania Garabombo, näkymätön mies. Se kertoo intiaanista, jonka näkymättömyydellä oli perin arkinen syy. Garabomboa ei nähty, koska hän oli osaton. Hän oli samalla tavoin näkymätön kuin intiaanien kokemat vääryydet.

Räsymaton ylistys

Kirjastoreissulla nousi tutun kanssa puheeksi, mitä oli tullut lainatuksi. Esittelin omaa hankintaani, räsymattoja käsitellyttä kirjaa.

Räsymatot ovat vanhan kansan harjoittamaa kierrätystä sellaiselta ajalta, kun sanaa kierrätys ei ollut vielä keksitty.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut kotitalousneuvonta tai kertakäyttökulttuurin kritisointi. Ne olivat tällä kertaa sivuasioita.

Olin menossa siunaamaan mummoa, joka oli harrastanut räsymattojen tekoa. Hain aineistoa puheeseeni.

Menin kotiin, luin lainaamaani kirjaa, istuin koneelle ja kirjoitin:

Kun tuntee jalkojensa alla räsymaton kosketuksen, se on lämmin kosketus. Samaa sukua kuin on kesällä nurmikko jalkojen alla. Jotain sellaista, että siinä tekee mieli olla. Tietää olevansa hyvässä paikassa. Räsymatto on mummolan permannolla tai oman kodin lattialla.
Ja sitten ne kuteet. Pois heitetystä ja kelvottomaksi luullusta on tehty kauneutta. Värit ja juovat kertovat eletystä elämästä. Siellä on tytön kesäleninki, pojan polvihousut, se vaate jossa lähdettiin suruja pitämään tai ilosta tanssimaan.

Syrjäseuduille karkotettu hiljaisuus

Ensimmäinen valmistumiseni jälkeinen rippileiri on ollut kaikkein levottomimpia, mitä on tullut eteeni. Jokin syy oli omassa kokemattomuudessani ja siinä, että olin nuorille vielä outo, mutta toisaalta jotkut nuoret vain ovat rauhattomampia kuin toiset.

Minut pysäytti ajattelemaan leirillä vieraillut kanttori, viisas mies. Hän sanoi: "Täältä puuttuu hiljaisuus."

Jotain oli pakko tehdä. Sanoin nuorille, että jos seuraavan illan hartaudessa ei oltaisi aivan hiljaa, tilaisin bussin ja lähdettäisiin kotiin. Olin tosissani, mutta varmaan nuoret tiesivät, etten oikeasti olisi toteuttanut uhkaustani.

Illalla nuoret kävelivät lumoutuneina hiljaisuudesta pihalle, ja muuan levottomamman pään poika käytti ensin voimasanaa ja jatkoi: "Oli elämäni eka kerta, kun olin ihan hiljaa!"

Siitä lähtien olen uskonut hiljaisuuteen, vaikka se on karkotettu reunoille ja syrjäseuduille.

Kuuloaisti on muuttunut. Vanhoina aikoina metsästäjä kuulosteli hiljaisuuden keskellä risahduksia tunnistaakseen, missä jänis oli astunut oksan päälle. Nykyään suodatetaan hälyn keskeltä turhia ääniä pois oleellisen tavoittamiseksi.

Sveitsiläinen filosofi Max Picard kirjoitti jo vuonna 1948 siitä, että mikään ei ole muuttanut ihmisluontoa niin paljon kuin menetetty hiljaisuus. Se ei enää ole olemassa maailmana vaan ainoastaan kadonneen maailman jäänteinä, ja koska ihminen pelkää jäänteitä, hän pelkää myös hiljaisuutta.

Viides laskutapa

Kohtalokkaimpia ennakkoluuloja on kuvitella, että ihmisen merkittävyyttä voidaan arvioida sen mukaan, mistä hän on kotoisin. Syvällinen ajattelija voi elää syrjäseudulla ja tulla maasta, jossa nähdään vain mielivaltaa, byrokratiaa ja sensuuria.

On vaikea ajatella, että esimerkiksi DDR:ssä olisi ikinä ollut mitään hyvää. Mieleen tulevat vain hormoneilla kasvatetut urheilijat ja mikrofonibetoni, jolla valvottiin kansalaisia.

Oli kuitenkin kirjailija Cristoph Hein. Kirjahyllyssäni on hänen kaksi erinomaista, DDR:ssä julkaistua romaaniaan Vieras, ystävä ja Tien loppu.

Hein oli papin poika eikä siksi päässyt mihin tahansa kouluun. Lukion hän kävi Berliiniin länsipuolella. Ylioppilaaksi päästyään hän oli sekalaisissa töissä, kunnes alkoi opiskella filosofiaa Leipzigissa ja Berliinissä. Sittemmin hän on elättänyt itseään kirjoittamalla. Yhdistyneen Saksan ajalta voi mainita, että Hein ollut on Berliinin Deutsches Theaterin johtaja. 

Esimerkiksi seuraava Christoph Heinin ajatus on ajankohtainen ja Suomessakin kipeästi totta: On olemassa neljän laskutavan lisäksi viides matematiikka. Siinä valitaan ensin lopputulos ja vasta jälkikäteen sovitetaan tosiasiat sen mukaan.

 

Jumalan nimiä, salanimiä ja peitenimiä

Laajasti käytetyt Jumalan nimet viittaavat jollain tavoin hänen ominaisuuksiinsa: Luoja, Herra, Taivaan Isä, Johdatus, Kaitselmus, Korkein ja Kaikkivaltias. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on joskus tulkittu Jumalan nimeksi.

Myöskään Äiti Maa ei välttämättä ole vain pakanoiden suuhun sopiva sana, vaan se voi ilmaista yhtä Jumalan ulottuvuutta.

Runoilija Anna-Maija Raittilan Kaikkein-Matalin viittaa Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Pentti Saarikosken Näin On kertoo Jumalan ehdottomuudesta ja Ynnä Muuta hänen tavoittamattomuudestaan.

Mukavan leikkisiä, kansankielisiä nimiä ovat Yläkerta, Korkein Taho, Pomo, Suuri Päällikkö ja Pääjohtaja. Myös Hyvä Tuuri, Onnellinen Sattuma ja Hyvä Onni voidaan nähdä Jumalan salanimiksi. Johdatuksen kokemuksestahan niissä on kyse. Lauseessa "Joku oli päättänyt, ettei minun vielä pitänyt kuolla" Jumala-viittaus on aivan ilmeinen.

Uusimpia mukatieteellisiä jumalasanoja ovat evoluutio ja universumi. Tiede-lehden (11/2024) kirjallisuusarvioinnissa luki näin: "Evoluutio osoitti todella huonoa huumorintajua, kun se muovasi otuksen, jossa yhdistyy elämän vimma, valtava lähimmäisenrakkaus ja viiltävä tietoisuus elämän päättymisestä."

Universumista olen poiminut eri lähteistä lukemattomia esimerkkilauseita, kuten: "Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä." "Universumi tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä." 

Näissä esimerkeissä selvästi ajatellaan Jumalaa, muttei tohdita sanoa ääneen.

Onks toi kaikki niin vaikeaa?

Kummastelen, miksi yksinkertaiset asiat on tehty niin vaikeiksi. On mindfulnessiä, joogaa, ruokavalioita, rentoutustekniikoita, hengitysharjoituksia, vitamiinivalmisteita ja retriittejä.

Minä suosin simppeleitä ja halpoja menetelmiä.

Lyhyet iltapäivätirsat toimivat aina. Niihin voi yhdistää hyvän kirjan, ja musiikkinsa voi valita niin, että se tasaa sen sijaan että laittaisi nykimään.

Iltarukous auttaa kokoamaan päivän. Aamurukouskin pelittäisi, mutta tuppaa unohtumaan. Herätessä on aina jotain muuta mielessä. Paras sunnuntai tulee kirkonmenoista ja niiden jälkeisistä kirkkokahveista. 

Ripaus jalkapalloa tekee hyvää. Metsäretki, tähtitaivas, järvi- ja merimaisema eivät nekään maksa mitään. Kerran viikossa voi sallia oluen itselleen, ja tavallinen sapuska on parasta.

Joku saa koirastaan apua, vaikka sen ulkoiluttaminen ei ole minun lajini. Ymmärrän kyllä kävelylenkkien arvon.
-----
Alla oleva kuva on omista käytännön harjoituksistani. Työkaveri otti kuvan, kun päätin virkistyä kesken työyhteisön virkistyspäivän.

Vanhojen muistojen bongailua

Vappuna voi lähteä bongailemaan vanhoja autoja, jotka on tuotu talvisäilöstä pihalle ja joilla on lähdetty kruisailemaan. Bongailen 60-luvun ja 70-luvun autoja. Amerikkalaiset sivuutan, koska kaikkein halvimpia lukuun ottamatta niitä ei ollut minun elämänpiirissäni. Ne ovat muutenkin liian ökyjä minulle, esimerkkejä hillittömästä luonnonvarojen tuhlaamisesta. 

Vanhoissa autoissa oli persoonaa toisin kuin nykyään. Kupla, Volga, Anglia, Sitikka ja Kadett olivat kaikki omanlaisiaan. 

Minulle tärkeintä ovat tarinat, joihin autot liittyvät. Ajelin Opel Kadettilla heti kortin saatuani, ja setämiehen Fiat 128 oli hyvin saatavillani. Sillä keinoin hän varmisti, että sai minulta hyvin kyytiä, kun ei ollut ajokunnossa. Volga tuo mieleen Kaurismäen elokuvat, ja Mosse muistuttaa aikakaudesta, jolloin automerkin valinta oli myös poliittinen ratkaisu - vähän kuin Tesla nykyään. 

Vanhoja autoja omistavat ukot kertovat auliisti autoistaan. Olen kuullut pitkät tarinat siitä, kuinka Datsun 1200 Finn onnistuttiin saamaan epämääräisestä historiastaan huolimatta museorekisteriin. Ahvenanmaalla minut kutsuttiin pihalta autotalliin, jossa oli omistajansa aarre. Saab Sonettia valmistettiin kaikkiaan vain 303 kappaletta, ja hänellä oli numero 9.

Joskus auton bongaaminen on vaatinut paljon vaivaa. Kuusamossa ajeltiin tunnin verran sinne ja tänne, jotta olisi saatu kiinni vilaukselta nähty Taunus. Toisen, vähän tylsemmän Taunuksen bongasin peltoladosta, jonka edustalla muistutettiin kameravalvonnasta. Toistaiseksi poliisi ei ole tullut hakemaan.

Kuusamosta kuvattu Ford Cortina

----------

36 kuvan valikoimani 1960 ja -70-luvun autoja on täällä.

Pientä hienosäätöä

Yhden huoneemme lattialla on seinää vasten taulu, josta ei tiedä, mitä ihmettä sille tekisi. Rahallisesta arvosta en ole perillä. Myöskään maalarista minulla ei ole tietoa. 

Pidän tunnelmasta ja voisin ripustaa maalauksen seinälle, mutta siinä on sietämätön ongelma. Maalari olisi hyvin voinut jättää taivaan siniseksi, mutta jostain syystä hän on läiskäissyt sinne kaksi pilveä, jotka ovat silkkaa töherrystä. Ne ovat kuin taulun päälle kaatunutta valkoista liimaa, jota on yritetty pyyhkiä pois. 

Rikkoisinko tekijänoikeuksia, jos pyytäisin jotakuta osaajaa maalaamaan pilvet peittoon?

Maailma on täynnä asioita, jotka on pilattu pienellä.

Väinö Linna kirjoitti romaaninsa Täällä Pohjantähden alla alkulauseeseen ajatusviivan. "Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Olen samaa mieltä Pentti Saarikosken kanssa, että se ei siihen kuulu. 

Hectorin levy Yhtenä iltana alkaa hienolla nimikappaleellaan, mutta sen perään tulee Juodaan viinaa, ja minun täytyy aina skipata sen yli. Olen nähnyt liikaa ihmisiä, jotka ovat tärvänneet juopottelemalla omansa ja läheistensä elämän.

Portugalin nykyinen jalkapallomaajoukkue on täynnä hienoja pelaajia, mutta jostain syystä mukana raahataan takavuosien supertähteä Cristiano Ronaldoa, jonka parhaat päivät ovat menneet ja joka on enää nuorempiensa tukkeena.

Pedoista ja niiden kanssa elämisestä

Sutena ulvominen on muodikasta ja arvostettua. Lampaana oleminen on vanhanaikaista ja vähäteltyä. Käy kimppuun ja huuda! Ulvo lauman mukana, silloin ei tarvitse pelätä! Poimi sudensilmilläsi jokin pieni olento, omasta laumastaan jälkeen jäänyt! Piiritä se kavereidesi kanssa! Iske siihen hampaasi! Syö! Nauti! Ulosta! 

Kun pedot käyvät päällesi, ole vielä enemmän peto.

Sellaista on meno, mutta ehkä näiden asenteiden kanssa ollaan täysin väärässä. 

Enimmäkseen 300-luvulla elänyt konstantinopolilainen kirkkoisä Johannes Khrysostomos kirjoitti, että niin kauan kuin me olemme lampaita, me voitamme. Hän sanoi, että lampaina olemme vahvempia, vaikka olemme lukemattomien susien ympäröiminä. Johannes Khrysostomoksen mukaan menetämme taas voimamme, kun muutumme susiksi: "Meiltä puuttuu silloin paimenen johdatus, koska hän ei kanna huolta susista vaan lampaista. Hän hylkää sinut ja lähtee pois, koska et salli hänen näyttää voimaansa." 

Suuri maailma ja pienet piirit

Oli juttutuokio ihmisen kanssa, joka asuu Petäjävedellä. Se on alle neljän tuhannen asukkaan keskisuomalainen kunta, joka tunnetaan Unescon maailmanperintökohteeksi valitusta kirkostaan.

"Me asutaan ihan syrjäkylillä", hän lausahti.

Sanoin, että Petäjäveden kirkonkylällä voi kieltämättä hoitaa päivittäiset kauppa-asiansa, ja jos menee Jämsään, eteläiseen naapurikuntaan, siellä on tehtaita ja isompia kauppoja. Junakin pysähtyy. Toisessa suunnassa on Jyväskylä. Se on kohtalaisen iso suomalainen kaupunki, jossa näkee liigajääkiekkoa.

Mutta Helsinkipä se vasta on jotain. On metro, Presidentinlinna ja kaikki. Useimmat julkkikset asuvat siellä.

Toisaalta jo Tukholmassa näkee, että Suomi on pääkaupunkeineen historiaton ja syrjäinen. Tukholma taas häviää Kööpenhaminalle, jossa on jo metropolin tuntua. Sekin on niin pieni, ettei sinne synny kunnon jalkapallojoukkuetta. Pitäisi olla Lontoossa, Madridissa tai Pariisissa.

New York on vielä mahtavampi. Se on kaupunki samaan tapaan kuin Caterpillar on maansiirtotraktori, Levis on farkut ja McDonalds hampurilaisravintola. Se on kaupunkien kaupunki.

Siellä New Yorkissa on kuuluisa italialaiskaupunginosa. Siinä on muutamia kortteleita, joiden monet asukkaat ovat tunteneet elävänsä niin keskellä maailmaa, ettei niiltä kulmilta tarvitse lähteä mihinkään. He ovat mielestään maailman ytimessä.

Ei niin suurta paikkaa, ettei siellä olisi pieniä piirejä.

Katsoin kumppaniani. Ehkä hän vähän hymyili.

Koko New Yorkissa ei ole yhtä hienoa kirkkoa kuin Petäjäveden vanha kirkko.

SaiPa on Suomen Leicester

Jääkiekkoliigan kausi on lopputulokseltaan kenties kaikkien aikojen yllättävin. Jos olisi lyönyt vetoa KalPan ja SaiPan keskinäisen finaalin puolesta, olisi päässyt mojoville ansioille.

Kun köyhät voittavat, taustalta paljastuu aina tiettyjä yhteisiä asioita. Niinpä kiekkofinaalien aikaan sopii muistella yhdeksän vuoden takaista Valioliigaa, jonka voitti pikkuseura Leicester kaikkien rahamahtien sijasta. Se on kenties yllättävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta.

Jalkapallon arvoturnauksen voittoon tarvitaan oikeastaan vain hetken hurmos ja muutama voitettu peli. Jääkiekkoliigan mestaruuteen taas riittää, että saa pelinsä sujumaan kevään viimeisinä viikkoina. Leicester sen sijaan voitti maailman kovimman jalkapallosarjan, jonka 38 pelin kausi jatkuu elokuun puolivälistä toukokuun loppuun saakka.

Leicesterin mestaruuden haastajina olleet isot seurat olivat ostaneet satojen miljoonien eurojen pelaajahankinnoilla menestystä, mutta rupusakkina pidetty Leicester pysyi viikosta viikkoon sarjan kärjessä. Monet pelit se voitti 1 – 0, enempäähän ei tarvita.

Yhtenä voiton takeena oli pelaajia ymmärtävä valmentaja. Hän osasi laatia juuri Leicesterille sopivan taktiikan. Ratkaisevinta oli joukkueen yhteishenki. "Me olemme kuin veljiä", sanoivat pelaajat haastatteluissa.

Jääkiekossa SaiPan voitto olisi kaikkein yllättävintä, mutta hieman samaa olisi myös KalPassa. Kumman tahansa mestaruus on kiitettävää vaihtelua, kun ensi vuonna Tappara taas voittaa, kummiski.