Ennakkoluulotonta ihmistä ei ole

Mielessäni eivät ole nyt etnisyyteen, ikään, poliittiseen puolueeseen tai sukupuoleen liittyvät ennakkokäsitykset. Fundeerailen jotain pienempää.

Papilla on kovin usein ennakkoluulot voitettavinaan, ja poliisien arvioidaan olevan tietynlaisia persoonia heitä tuntematta. He ovat sitä paitsi esimerkkejä siitä, että ennakkoluulot ovat myös hyödyllisiä. Kun tulee liikennevalvonnassa pysäytetyksi, ei kannata sönköttää poliisille mitä tahansa. Jopa vitsailu voi tuottaa harmeja.

"Kerran söin kelvotonta sieniruokaa. En siis ikinä koske sieniin." Usein johtopäätökset ovat tätä tasoa.

Lukematta olevien kirjojen hyllyssäni on seissyt Annie Proulxin romaani Vaarallinen harmonikka. Kirjaa valitseva käteni on hylkinyt sitä, ja romaani on jäänyt seinäkukkasena odottamaan.

Vihdoin aloin miettiä, miksi kartan sitä. Syyksi paljastui perin lapsellinen seikka: kirjan nimessä esiintyy sana "harmonikka". Haitari ei nimittäin ole suosikkisoittimeni. Se tuo liikaa mieleen vanhan tanssimusiikin tyhjänpäiväisyyden.

Mielikuvani harmonikasta ei ole varsinaisesti muuttunut senkään jälkeen, kun olen kahdesti ollut vanhan tuttuni Anne-Mari Kivimäen konsertissa ja nauttinut hänen lumoavasta soitostaan. Hän on kaivanut esiin suurenmoista musiikkia ties mistä lähteistään.

Viimein otin Vaarallisen harmonikan luettavakseni. Ainakin kirjan alku toimii hyvin. Haitari ei pilaa sitä ollenkaan. 

Asiat joihin silmäni osuu

Soisin monen kirjoittajan kyselevän omista teksteistään, toitottavatko ne kaikki yhtä ja samaa asiaa. Sovellan itsekritiikin periaatetta ja tutkin viimeisimmän kuukauden ajalta blogikirjoitusteni aiheet.

Erityisen elintärkeitä ajankohtaisaiheita on mielestäni neljä, Ukrainan sota, Gaza ja ilmastonmuutos. Niissä kaikissa olen parhaimmillani vain valistunut amatööri, joskus. Neljäntenä on aina tärkeä jumalakysymys, ja sitä pohtimaan olen kai jonkinlainen "asiantuntija". Isoista teemoista olen syventynyt viime teksteissäni oikeastaan vain siihen. Sitä käsitteleviä tai sivuavia kirjoituksia on neljä.

Eniten hävettää, että ilmastonmuutoksesta en ole sanonut mitään. Gazaa tai Ukrainaa en ole suoranaisesti käsitellyt, mutta joukossa on esimerkiksi kostonkierrettä analysoiva kirjoitus. Olen pohtinut myös hakaristejä ja oikeutetun sodan käsitettä.

Olen sivuuttanut tietoisesti valtionvelan. En välitä kuulua mölyävään ja itseään viisaana pitävään kuoroon. Alkuvuodesta ennustetaan jotain, minkä loppuvuodesta havaitaan jääneen toteutumatta. 

Muuten tekstini kertovat pienen ihmisen asioista, kuten univajeesta, ihmisten kunnioittamisesta, äidinrakkauden yliannostuksesta, nuoruudesta, sanomisen rajoista, huumorintajusta, itsepäisyydestä, jääräpäisyydestä ja eläimille annettavista nimistä.

Ehkä näitä pieniä aiheita on ollut kohtuuttoman paljon, mutta niitäkin on tärkeä muistaa. Vaikka drooneja kuinka lentelisi, lapsille on tarjottava iltapala ja päivän päätteeksi on pysähdyttävä lukemaan hyvää kirjaa.

Koiria ja kesytetty Kalle-varis

Muutamaa vuotta vanhemmalla lapsuudenkaverillani oli lemmikkinä kesytetty varis, jonka nimi oli Kalle. En ymmärtänyt paheksua luonnoneläimen kesyttämistä, eikä se siihen aikaan haitannut myöskään aikuisia.

Kalle-nimi sopi mielestäni varikselle, eikä minua ole koskaan kiusannut, jos kissaa kutsutaan Matiksi tai koiraa Panuksi. On kuitenkin vaikeasti selitettävä raja, jonka jälkeen eläimille annettavat ihmisen nimet tuntuvat vähän mauttomilta. Esimerkiksi oman mummuni nimi Hilma kuuluu mielestäni vain ihmisille, vaikka  nimeä annetaan nykyään paljon myös koirille. Kylällämme paikallisesti usein esiintyvä roolihahmo Leena Lammas ärsyttää minua sietämättömästi.

Luen harvakseltaan Maaseudun tulevaisuutta. Siinä kerrottiin nivalalaisesta Leena Kankaasta, joka oli antanut kahdelle koiralleen nimet Inka ja Pinja. "Nimet olivat suloiset", mutta niissä oli yksi hankala puoli, josta joku Kankaan tuttava muistutti: nyt oli käytetty kaksi hyvää lapsennimeä. 

Tästä viisastuneena Kangas antoi seuraaville koirilleen nimet Parka, Surku ja Rukka. Ei luulisi, että ne päätyisivät lapsille.

Vaikka mistä näitä tietää. Lastenkirjailija Maikki Harjanne halusi antaa kirjasarjansa päähenkilölle nimen, jota ei olisi taatusti yhdelläkään lapsella, ja niin hän valitsi nimen Minttu. Kaikki tietävät, miten siinä kävi.

Pahuus vastaan hyvä ja kaikkivaltias

Miten on mahdollista, että hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii maailman pahuuden? Olen kirjoittanut kysymyksestä ennenkin, mutta yritän jälleen kerran.

Helpointa on sanoa, että enimmäkseen pahuus on ihmisten oma syytä. Gazan katastrofia on turha vyöryttää Jumalan syyksi. Ihmisethän siellä sotivat. 

Toiseksi voidaan sanoa, että kasvaakseen ihminen tarvitsee myös vaikeuksia. Syvällinen elämänymmärrys vaatii kulkemista tuskallisten aikojen läpi.

Kolmanneksi on esitetty, että elämässä tarvitaan pimeyden ja valon vaihtelua. Muuten olisi vain harmaita seiniä.

Joltain kohdin nämä vastaukset osuvat oikein, mutta ne kaatuvat viimeistään maanjäristyksen tuottamaan lasten kärsimykseen, joka ei voi olla ihmisen syytä.

Dostojevski on antanut romaanihenkilönsä sanoa: "Jos kaikkien täytyy kärsiä jotta kärsimyksillä ostettaisiin ikuinen sopusointu, niin mitä lapsilla on tämän kanssa tekemistä, sano minulle, ole hyvä. On täysin käsittämätöntä, minkä tähden heidänkin täytyisi kärsiä ja ostaa sopusointua kärsimyksellään."

Ikuiseen, kipeään kysymykseen ei ole vastausta. Olemme tuskallisen ja ratkaisemattoman salaisuuden ääressä.

Samaa kipua huusi Kristus: "Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!" Ehkä juuri näiden sanojen takia minä niin symppaan häntä.

Hakaristeissä pitäytyminen ja suomalainen jääräpäisyys

Elokuun yllättäviä uutisia oli, että Suomen ilmavoimat luopuu hakarististä eräissä tunnuksissaan, kuten lipuissa. Lentokoneissa hakaristejä ei ole ollut jatkosodan jälkeen.

Hakaristin käyttöä on perusteltu Suomessa sillä, että se on vanha kansallinen tunnus eikä suinkaan Hitlerin Saksan jäljittelyä. Perustelu on sikäli oikea, että hakaristi on ikivanha, monien kansojen käyttämä symboli. 

On jäänyt kuitenkin ottamatta huomioon, kuinka syvästi Hitlerin Saksa on vaikuttanut eurooppalaiseen historiatajuun. Se on saastuttanut kaiken sen, minkä kanssa se on ollut tekemisissä. Myös sanat ja symbolit voivat likaantua käytössä. Tuore esimerkki on sana ”peukku”. Sitä ei voi enää kirjoittaa huolettomasti mihin tahansa.

Kirjan Hakaristin historia kirjoittanut Teivo Teivainen puhuu suomalaisesta jääräpäisyydestä. Hän kertoo siitä, kuinka sitkeät perinteet uhkasivat jopa sotilaallista menestystä. Sodan aikana muuten maastonvärisiä koneita koristi suuri valkoinen ympyrä, jonka keskellä oli hakaristi. Tunnus oli vaarallisen helppo huomata yläilmoista, ja se haluttiin poistaa. Ei kuitenkaan poistettu, vaan perinnesyyt ja suomalainen jääräpäisyys voittivat.

Kun nykyään hakaristejä siivotaan ilmavoimien tunnuksista pois, syy on yksinkertaisesti siinä, että ne eivät ole Nato-yhteensopivia. Saksalaiset eivätkä myöskään ranskalaiset halua olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Korut eivät ole vain koristeita

Alisa Vainion MM-maratonissa ei ollut kiinnostavaa vain hänen viides sijansa parhaana eurooppalaisena juoksijana. Koskettavaa oli myös se, mitä tapahtui, kun juoksua oli takana 34 kilometriä.

Silloin Vainio repäisi vahingossa kaulakorunsa irti. Hän painoi onnettomuuspaikan mieleen siinä ajatuksessa, että tulisi etsiskelemään, mutta ilmeisesti koru on edelleen löytymättä.

Helsingin Sanomien toimittajan mukaan vahinko ei ole korvaamaton, sillä "koruja saa kaupasta, MM-maratonin huippusaavutuksia ei". - Enpähän tiedä.

Tapahtumasta kirjoittanut Iltalehden toimittaja oli eri linjoilla. Alisa Vainio kertoi hänelle korustaan, että se oli hänen voimavaransa. "Vähän harmitti, kyyneleitä niellyt suomalainen sanoi."

Hukattu koru oli ristikoru, ja hyvin todennäköisesti se oli hänen rippiristinsä. Aivan toisin kuin HS:n toimittaja kirjoitti, niitä ei saa kaupasta. Korut eivät ole vain koristeita, vaan niihin tiivistyy tunteita ja muistoja. Kohtalaisen hyvä arvaus on myös se, että rippiristi on hänen kummiltaan tai kenties edesmenneeltä mummoltaan saatu lahja. 

Ehkä Alisa Vainio saavuttaa uransa aikana vielä jonkin suurkisan voiton. Ei olisi ihme, jos hän sinä päivänä olisi valmis vaihtamaan Tokion kisojen viidennen sijansa kadonneeseen rippiristiin.

Vanhain aikain hulluudet, ja uusien

Kuutisen vuotta oman koulun alkuni jälkeen tuli muotiin niin sanottu uusi matematiikka. Ekaluokkalaiset eivät saaneetkaan enää miettiä, kuinka monta omenaa oli, jos niitä oli alkuaan kaksi ja vielä tuli kolme lisää. 

Sen sijaan matematiikan saloihin sukellettiin leikkausten ja unionien avulla. Lasten vanhempia uusi matematiikka hirvitti, ja niinpä heitä kurssitettiin, jotta he olisivat osanneet ohjata läksyjen teossa.

Hiljattain olin hautaamassa erästä tuon ajan kansakoulunopettajaa, joka ryhtyi omaan hiljaiseen kansalaistottelemattomuuteensa. Hänen luokaltaan jäivät unionit ja leikkaukset oppimatta. Sen sijaan laskettiin, kuinka paljon markasta jäi jäljelle, jos osti kolmenkymmenen pennin purukumin.

Tämä kansakoulunopettaja oli hiljaisessa kapinassaan tulevaisuuden tekijä. Joitakin vuosia myöhemmin uusi matematiikka vaivihkaa hylättiin. Sitä eivät olleet omaksuneet opettajat, eivät vanhemmat eivätkä lapset.

En kuitenkaan naureskelisi vanhain aikain hulluudelle. Sen sijaan yritän miettiä, millaisia kummallisuuksia kaupataan nykyään mukamas erinomaisina uutuuksina.

Tarjoan yksinkertaista esimerkkiä, johon ei liity ideologisia ulottuvuuksia, arjen käyttökelpoisuutta vain: Autonvalmistajat ovat luopumassa hetkellisestä hipaisukytkinmuodista. On myönnetty, että radion  ääntä on ylivoimaisen helppo säätää ikivanhalla pyöreällä nupilla.

 

Aihetta käsitelleen blogin mukaan tämä oli tokaluokan materiaalia. 

Kohtuullista ponnistelua muttei pinnistelyä

Kaikki ns. asiantuntijoiden ohjeet eivät ole päteviä, kuten ei tämäkään kirkon ammattilaisen neuvo: "Kun rukoilet, rukoile aina tosissasi. Rukoile niin kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja ainoa rukous. Niin kuin se josta kaikki viime kädessä riippuu."

Sori vaan. En kykene. 

Ohje tuo mieleen Lääkärilehden artikkelin, jossa kirjoitettiin pinnistelijän syndroomasta.   

Pinnisteleminen on suorittamista eikä hyvän voimien varaan heittäytymistä. Siitä tulee takakireä olo.

Joku huomauttaa, että uskomisenkin alueella on joskus ponnisteltava. Kyllä vain. Lumiaamuna ainakin suntion on ponnisteltava, jotta kirkon parkkipaikalta syntyy polku kirkon ovelle. Ponnistellessaan hän uurastaa, ahertaa tai peräti raataa.

Yksi pieni vokaali muuttaa merkityksen. Pinnistämisen sanakirja määrittelee jännittämiseksi, ponnistamiseksi ja pingottamiseksi. Se olisi torjuttava kaikilla tekemisen tasoilla.

Jos pinnistelemättömyys ei kelpaa Yläkerralle, niin sitten ei voi mitään.

Periaate on periaate

Periaatteistani vähemmän vakavia on, etten käytä tekstissäni hymiöitä, nehän kertovat kirjoitustaidottomuudesta. En kuitenkaan romahtaisi, vaikka jonain päivänä minulta lipsahtaisi. Ehdottomia periaatteitani on se että, yritän hoitaa ihmisten asioita yhtä hyvin riippumatta heidän asemastaan, tunnettuudestaan tai varallisuudestaan.

Periaatteet ovat tärkeämpiä kuin ajan myötä vaihtuvat mielipiteet. Murheellisinta on, jos ihminen tekee yksittäisestä tunnetilastaan periaatteen. Se ei oikeastaan ole periaate vaan päähänpinttymä.

Hiljattain maksoin neljänkymmenen euron laskun. Se oli kesämökiltämme yksityistien vuosimaksu. Siitäkin rahasummasta on käyty käräjiä. 

Muuan tieosakas oli kieltäytynyt maksuista. Syyt liittyivät niihin aikoihin, jolloin tietä rakennettiin. Ehkä hän olikin vaatimuksineen oikeassa, en tiedä. Minä olisin vain antanut olla ja tuumannut, että menköön.

Voin kuvitella tuomareiden ilmeitä, kun he istuntopäivän ruokatunnilla ennakoivat tulevia juttujaan: "Sitten olisi taas sellainen tiemaksuasia... ei mitään järkeä."

Valittaja hävisi juttunsa ja joutui maksamaan tienhoitomaksut. Lisäksi hän joutui korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, joilla olisi kustantanut niitä vuosimaksuja yli kymmenen vuotta. Vielä oli maksettavana oman juristin palkkio.

Mitäpä rahankulusta kun vain saa olla omasta mielestään oikeassa. 

Opettajan ensimmäinen karsintatesti

Jos saisin suunnitella opettajaopintojen pääsykokeita, ensimmäinen karsintatesti olisi huumorintajun mittaaminen. Jos sitä tajua ei ole, mikään muukaan ei onnistu.

Huumorilla ratkaistaan vaikeita tilanteita, ja joskus itkunkin saa muuttumaan nauruksi. Oma huumorintaju on edellytys myös sille, että opettaja osaa kertoa lapsille soveliaan huumorin rajat.

Viisas opettaja jättää tilannetajullaan elinikäisiä jälkiä. Muistan esimerkiksi neljännen luokan liikunnan opettajan. Hän oli tiukka muttei ilkeä. Hän oli myös oikeudenmukainen, vaikka jalkapalloa hän olisi saanut peluuttaa enemmän kuin turhaksi arvioimaani pesäpalloa.

Yksi tuntimme oli maastojuoksua, opettaja edellä ja oppilaat perässä. Olin pojista joukon kärjessä, ja  jonkin puunjuuren kohdalla opettaja kompastui edessäni tai kompuroi. 

Minulta lipsahti tyypillinen kymmenen ikäisten vitsonen: "Mitä löysit?"

Hupsista! Tuliko mokattua? Saako opettajalle kuitata noin?

Hän ei ollut millänsäkään, naurahti vain ja juostiin taas.

Rosvoretkillä

Presidentti Donald Trump on alkanut kutsua puolustusministeriötään sotaministeriöksi. Tällä päätöksellä hän on irtaantunut kirjailija George Orwellin sievistelevästä uuskielestä. Asiat sanotaan kerrankin niin kuin ne ovat.

Puolustautuminen on yleisin veruke, jolla sodankäyntiä perustellaan. 

Viime aikoina on voitu kuulla vankkumattomimmilta Israelin tukijoilta, että Israelilla on oikeus puolustautua. Tätä oikeutta ei kai kukaan ole Suomessa kieltänyt, mutta Gazan tapahtumat eivät enää täytä perinteisiä oikeutetun sodan kriteerejä, kuten sitä että sodassa käytetyt keinot eivät saa aiheuttaa enempää vahinkoa kuin välttämätöntä. 

Parhaita esimerkkejä ns. oikeutetusta sodasta lienevät nykyisen Ukrainan puolustautuminen ja Suomen talvisota.

Sen sijaan Suomen jatkosodassa oli hyökkäyssodan piirteitä. Sitä on vaikea määritellä puhtaaksi puolustussodaksi. Tämä näkyy Tuntemattomassa sotilaassa. Kun Suomen joukot ylittivät vanhan rajan, Hietanen tokaisi tulleensa ulkomaille. Lahtinen sanoi siihen: "Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte."

Jatkosodan sodan kannalta on kiinnostavaa, että Linnan mukaan sotilaiden taistelumoraali parani ratkaisevasti, kun perääntymisvaiheessa taistelut siirtyivät uudestaan Suomen kamaralle. Miehet tunsivat mielessään, että hyökkäyssota oli muuttunut puolustussodaksi.

Univajeessa ei onnistu

Suomen koripallomaajoukkue voitti ikimuistettavasti Serbian. Jälkianalyyseissa on kiitetty onnistunutta taktiikkaa, hyvää joukkuepeliä, Lauri Markkasen laatua ja vähän yllättävienkin pelaajien onnistumista. 

Saattaa olla, että ratkaiseva ero syntyi kuitenkin jo peliä edeltävänä iltana eikä välttämättä taktiikkapalaverissa, vaan silloin kun oli valittu treeniaika.

Riikan kisajärjestäjät olisivat antaneet Suomen tutustua tulevaan peliareenaan, mutta joukkueenjohdon mielestä tarjotut ajat olivat liian myöhään illalla. 

Niinpä joukkueelle vuokrattiin omatoimisesti toinen harjoittelupaikka. Ehkä peliareenan testaaminen olisi ollut hyväksi, mutta sen ajateltiin olevan toissijaista hyvien yöunien rinnalla. Tuumattiin, että kenttä mikä kenttä. "Ymmärryksemme mukaan korit ovat aina samalla korkeudella ja tiettävästi pallot painavat aina saman verran." 

Serbia-pelin alku todisti, että Suomi ei ainakaan ollut väsynyt yöunien jälkeen. Joukkue oli täynnä energiaa. Heti ensiminuuteilla päästiin kymmenen pisteen johtoon, josta oli pelin lopussa tallella kuusi pistettä.

Miksi tämä taustauutinen on ajatteluttanut minua niin paljon? - Vaikkapa siitä syystä, että monet opiskelijat ponnistelevat paljon, mutta saavuttavat perin keskinkertaisia tuloksia. Useat heistä tekevät sen virheen, että pänttäävät itselleen univajeen. Väsyneet aivot eivät toimi kokeessa eli juuri silloin, kun pitäisi osoittaa tietonsa ja osaamisensa.

Tarpeellista tavaraa

Takavuosien kantadivarissani oli näkyvästi esillä Stephen Kingin romaani Tarpeellista tavaraa. Kauppias tunsi kirjallisen makuni ja tiesi hyvin, että en lainkaan lue kauhukirjallisuutta. Siitä huolimatta hän rohkeni sanoa, että romaani saattaisi kiinnostaa minua. Suositus oli niin vahva, että hyppäsin kirjallisten suorakulmioideni ulkopuolelle.

Tarpeellista tavaraa kertoo pikkukaupungista, johon tulee kauppiaaksi naamioitunut demoninen hahmo. Hänen liikkeessään on tarjolla juuri sitä, mitä kukin asiakas on aina etsinyt. 

Yhdentoista ikäinen poika löytää pitkään himoitsemansa baseball-kortin. Joku saa kaipaamansa Elviksen kuvan, joku unelmiensa virvelin ja joku taas kipuja parantavan lääkkeen. 

Rahaa ei juuri tarvita. Riittää, että ostaja tekee kepposen jollekulle läheiselleen tai puolitutulle. On käytävä sotkemassa naapurin kuivumassa olevat pyykit tai laskettava liikkeelle perätön huhu. Tehtävänä on lähettää inhottava kirje väärällä nimellä, ja maksuksi käy sekin, että huomauttaa ikävästi toisen ihmisen ulkonäöstä. 

Pian kaupunkilaiset alkavat kostaa toisilleen ja omatunto lakkaa toimimasta. King vetää tapahtumat överiksi, ja lopulta koko kaupunki on tulessa.

Tarpeellista tavaraa on turhan laveasti kirjoitettu, ja sen lopputulos on melkoista paisuttelua. Siitä huolimatta kirjassa on ideaa.

 

Myös kauhukirjallisuudessa voi olla ideaa. 

Lättäjalkainen herkkupala

Pikkupojalla oli vaikkua korvassa, ja sen takia hänet vietiin lääkäriin. Hän kuvasi kuuloaan: "Ihan kuin olisi avaruudessa ja siellä miehet soittelisivat toisilleen."

Tämä alle kouluikäinen poika oli kielellisesti lahjakas. Mieleeni on jäänyt sikermä pojan laukaisuja, joita isä kertoi eteenpäin. Kauppareissulla poika kommentoi kaljakorin ostajaa: "Siinä sitä otetaan miehestä mittaa." Kaupan käytävällä vastaan kävellyt isän naistuttu sai puolestaan arvion: "Sieltähän se lättäjalkainen herkkupala tulee."

Isä naureskeli poikansa jutuille hieman ylpeänä, kertoivathan ne taitavasta sannankäytöstä. Olen varma, että jossain myöhemmässä ikävaiheessa isä ei kuitenkaan sallinut poikansa laukoa mitä tahansa. 

Viimeistään kymmenen iässä on ymmärrettävä, että kaikkea itsekseen ajateltua ei pidä möläyttää ääneen. Naapurin kauppaostoksia ei kuulu kommentoida, ja erityisen vaarallista on arvioida toisen ihmisen ulkomuotoa. Jos ihmiset eivät osaisi pitää ulkonäön arvioita omana tietonaan, kadulla käveleminen olisi mahdotonta, kun ihmiset kävisivät toistensa kimppuun.

Totuuden torveaminen ilman hienotunteisuutta on tarpeetonta ja tuloksetonta riidan haastamista. On myös adjektiiveja, joita ei pidä käyttää muista ihmisistä tai ihmisryhmistä: arvoton, heikkolaatuinen, ruma, tarpeeton. 

Tämä sydämen sivistys on opittava jo lapsuuden kodissa.

Tervehtiminen on jo hyvän ilmapiirin puolimatka

Haagin kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen rikoksista kirjoittaneen Slavenka Drakulicin mukaan Jugoslavian sisällissodan ratkaisevia syitä oli se, että saman kylän asukkaat lakkasivat tervehtimästä toisiaan: "Sotaa eivät tehneet mahdolliseksi jotkut mielipuolet vaan juuri me, tavalliset ihmiset. Nimenomaan me lakkasimme eräänä päivänä tervehtimästä toiseen kansallisuuteen kuuluvia naapureitamme, ja seuraavana päivänä tuo teko mahdollisti keskitysleirien avaamisen."

Ihmiset eivät voi suoraan loikata yhteishenkeen eivätkä suuriin tunteisiin. Sinne kuljetaan vähittäisten askelten kautta. Kaikki alkaa tervehtimisestä. Ilman sitä ei synny mitään. 

On vihanpidon julistamista, jos lakkaa tervehtimästä, ja on toisen ihmisen nollaamista, jos ei lainkaan ala tervehtiä.

Törmäsin juuri siihen, että 1950-luvulla nuori nainen sai opettajan opinnoissa torut siitä, että oli tervehtinyt koulun henkilökuntaan kuulunutta ihmistä, joka ei kuulunut opettajiin. "Opettajien kuuluu tervehtiä toisiaan", hän sai kuulla.

Pojanpoika on jatkanut mummunsa ammattia. Kahdessa sukupolvessa ajatukset ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Elämässä tapahtuu myös hyviä asioita.