Lapsen tai nuoren kuolema ja itsemurha ovat kammottavimpia tilanteita, joita hoitamaan pappina joutuu. Pahinta on läheisten kipu, ja sen rinnalla papin oma epäonnistumisen tunne on pieni asia, vaikka ei sekään ole aivan vähäinen ongelma. Kirjoitan nyt siitä.
Näissä tilanteissa en ole kertaakaan tuntenut onnistuneeni. Papin kädessä ovat sellaiset kortit, ettei niillä pelata voitosta. Parhaimmillani olen antanut itselleni arvosanan 5–. Hautajaisista kotiin ajellessani olen aina miettinyt: olin huono. Jotain lohtua on ollut siitä, että kukaan muukaan ei olisi ollut suurenmoinen mestari. Minut laitettiin asiaa hoitamaan, kun ketään varsinaista osaajaa ei ollut saatavilla.
Jotain olen oppinut. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut, että katastrofin keskellä olevia ihmisiä ei pidä rohkaista liian pontevasti. Kun "se ei siitä suttaannu" eikä aika "paranna haavoja", ja turha on sanoa, että "koeta pärjäillä" ja "Jumala auttaa". Varmaan jollain tavoin auttaa, ja ajan myötä haavat voivat arpeentua, mutta sellaista ei vain voi sanoa ääneen. Joskus ihminen on niin kipeä, että silittäminenkin sattuu.
On kuin lampulla sojottaisi silmiin, jos julistaa ylisuurta toiveikkuutta, eikä häikäistynyt ihminen näe yhtään enempää kuin umpisokea.
En sanoisi, että Kristus ei olisi valo. Suurimmassa katastrofissa on vain tunnustettava, että hän – ja toivo yleensä – on vain aavistus aamutaivaan himmeästä kajosta, sieltä suden hetken ja pimeimmän yön toiselta puolen.
Näissä tilanteissa en ole kertaakaan tuntenut onnistuneeni. Papin kädessä ovat sellaiset kortit, ettei niillä pelata voitosta. Parhaimmillani olen antanut itselleni arvosanan 5–. Hautajaisista kotiin ajellessani olen aina miettinyt: olin huono. Jotain lohtua on ollut siitä, että kukaan muukaan ei olisi ollut suurenmoinen mestari. Minut laitettiin asiaa hoitamaan, kun ketään varsinaista osaajaa ei ollut saatavilla.
Jotain olen oppinut. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut, että katastrofin keskellä olevia ihmisiä ei pidä rohkaista liian pontevasti. Kun "se ei siitä suttaannu" eikä aika "paranna haavoja", ja turha on sanoa, että "koeta pärjäillä" ja "Jumala auttaa". Varmaan jollain tavoin auttaa, ja ajan myötä haavat voivat arpeentua, mutta sellaista ei vain voi sanoa ääneen. Joskus ihminen on niin kipeä, että silittäminenkin sattuu.
On kuin lampulla sojottaisi silmiin, jos julistaa ylisuurta toiveikkuutta, eikä häikäistynyt ihminen näe yhtään enempää kuin umpisokea.
En sanoisi, että Kristus ei olisi valo. Suurimmassa katastrofissa on vain tunnustettava, että hän – ja toivo yleensä – on vain aavistus aamutaivaan himmeästä kajosta, sieltä suden hetken ja pimeimmän yön toiselta puolen.
3 kommenttia:
Himmeää kajoa kohti suunnistellaan...
Tämä oli yksi parhaista itsetilityksistä mitä olen vähään aikaan lukenut. Itsensä silmästä silmiin katsominen ja sitten ottaa todesta sen mitä peilistä näkee ei ole helppoa.
Luulisin kuitenkin että tuo teeskelemätön avuttomuus puhuttelee syvemmin kun kauniit sanat.
nyt on Ate pakko sanoo sen verran, että aina olet löytänyt pienenen hiljaissudenkin jälkeen oikeat sanat kaikissa tilaisuuksissa joissa olet virkasi puolesta ollut. Sinua sydämellisempää pappia en ole tavannut.
Lähetä kommentti