Ask.fm-palvelussa minulta kysyttiin, mitkä voisivat olla luterilaisuuden vaihtoehdot. Arvelen kysymyksen olevan sen verran kiinnostava, että julkaisen ajatuksiani myös täällä blogissani.
Perinteiseen suomalaiseen sukuun kuuluvalla ihmisellä ei ole paljonkaan hengellisiä vaihtoehtoja, joilla hän voisi uskottavuutensa säilyttäen korvata luterilaisuuden.
Tietysti on olemassa helluntailaisuus, mutta sen omaksuminen ei onnistu keneltä tahansa. Olen ollut havaitsevinani, että se edellyttää aivan tietynlaista luonnetta ja poikkeuksellista intomieltä, joka on maltillisille suomalaisille liian outoa.
Karjalaisten sukujuurten pohjalta voi liittyä ortodoksiseen kirkkoon, mutta se on vaikeaa vasta aikuisena ja muualta tulleena. Vaihtaminen vaatii poikkeuksellista harrastuneisuutta. Ortodoksiksi ei tulla sivumennen tai puolihuolimattomasti.
Muita uskottavalta tuntuvia vähemmistövaihtoehtoja ei oikeastaan ole, ellei välttämättä halua olla uskonnon turisti, jota voi kutsua slangisanalla wannabe: toivoo tulevansa joksikin sellaiseksi tai luulee olevansa jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole.
Tyypillisestä wannabe-uskonnosta on kyse silloin, kun suomalaiseen alkuperäisväestöön kuuluva hurahtaa buddhalaisuuteen tai muuhun itämaisuuteen. Tietysti niistäkin uskonnoista voi oppia paljon, mutta hevonen ei muutu seepraksi sillä, että maalataan raidat. Me skandinaavit olemme länsimaisen, lineaarisen aikakäsityksen lapsia, haluammepa tai emme. Ajan loppumaton pyörä on meille mahdoton ajatus.
Islamilaisuus on yhteiskunnallisilta asenteiltaan vieras elämänmalli.
Suomen kaltaisessa maassa luterilaisuuden tekee ylivoimaiseksi ennen muuta se, että vain sen sisällä voidaan toteuttaa uskon yhteisöllistä, erilaisia ihmisryhmiä yhdistävää puolta. Toimivassa uskonnossa on myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Vain luterilaisuus voi huolehtia sellaisista asioista kuin ristiäiset, rippikoulu, kirkkohäät, hautajaiset ja joulukirkko. Yksityisellä ihmisellä on tietysti niillekin vaihtoehtoja, mutta ne valitessaan hän joutuu toimimaan yksin tai oman pienen sisäpiirijoukkonsa keskellä.
Ulkomaille siirryttäessä uskottavien vaihtoehtojen määrä kasvaa. Dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen vaihtoi roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi muutettuaan pysyvästi Espanjaan. En ole koskaan ihmetellyt hänen valintaansa ja saattaisin samassa tilanteessa harkita sitä itse. Olen kuitenkin aika varma, etten koskaan ryhtyisi tuumasta toimeen.
Joku voi nyt kysyä, että mitäpä sitten jos olisin sattunut syntymään johonkin toiseen maahan. – Niinpä, mitä sitten? Sitten olisin toisessa maassa ja ajattelisin eri tavoin. Jos olisin syntynyt jostakusta toisesta naisesta, minulla olisi eri äiti kuin nykyään. Jos olisin syntynyt Göteborgissa, kannattaisin Ruotsin maajoukkuetta. Ei sellaisia kannata miettiä. Siitä saa vain päänsärkyä.
Muutamia lisäajatuksiani luterilaisuudesta on täällä.
7 kommenttia:
"Ajan loppumaton pyörä on meille mahdoton ajatus."
En tiedä onko se sen mahdottomampi kuin kaiken ylittävä Jumala. Silti siihenkin täällä uskotaan.
"Toimivassa uskonnossa on myös sosiaalinen ulottuvuutensa."
Uskonno(i)lla on sosiaalinen puoli, mutta se ei kerro uskon todellisuudesta mitään. Se kertoo meistä ihmisistä ja meidän tarpeistamme. Uskonto lopulta on nimenomaan yksilöllinen asia, kuolin vuoteelta lähdetään aina kuitenkin yksin. Sitä ennen voidaan pitää messuja ja muita, mutta se on enemmän tai vähemmän näytelmää - ihmisiltä, ihmisiä varten. Jumalan olemassaolosta ne eivät sano mitään; ihmiset tarvitsevat sosiaalisuutta ja yhteistä toimintaa.
Mutta kun puhutaan uskonnosta sen perustavimmanlaatuisella tasolla, puhutaan olennosta, jota olemme päättäneet kutsua Jumalaksi ja siitä onko tuota olentoa lopulta olemassa vai ei. Jos tämä kysymys ei ole olennaisin kysymys, niin kaikki uskontoon liittyvä toiminta - vaikkakin voi olla positiivista ja tärkeää - on vain näyttelyä ilman mitään perimmäistä olemusta.
Ihmisen tuntema suhde tähän olentoon pitäisi olla tärkein kysymys, oli se missä päin maailmaa tahansa tai koski se jumalolentoa mitä tahansa.
Myös katolisessa kirkossa kastetaan, haudataan, vihitään, konfirmoidaan, kokoonnutaan joulukirkkoon jne. Samoin ortodoksisessa kirkossa, vapaakirkossa, metodistikirkossa jne.
Ovatko muut kristilliset kirkkokunnat ja seurakunnat epäuskottavia siksi, että ne ovat pieniä?
Monessa pienessä seurakunnassa sosiaalinenkin puoli voi toteutua yksilön kannalta huomattavasti paremmin kuin suuressa seurakunnassa, jossa millään ei voi tuntea kuin murto-osan seurakunnan jäsenistä ja valtaosaa ei edes kohtaa koskaan.
Tuomas:
Uskossa on yksityinen puolensa, mutta taidat vähätellä uskon sosiaalista puolta. Ainakin kristinuskossa se on merkittävä. Isä meidän -rukouksessa me-ulottuvuus on läsnä jo puhuttelusanoissa. Kuvat taivasten valtakunnasta kertovat taivaallisesta kaupungista, eivät erakkomajoista.
Myös käsityksesi Jumalasta on ongelmallinen. Edustan sellaista uskonnonfilosofista perinnettä, että Jumala ei ole jokin olento. Hän on jotain niin erilaista, ettei hänen olemassaolostaan voi keskustella niin kuin ihmisten, eläinten, puiden tai kivien olemassaolosta. Onpa Jumala olemassa tai ei, maailmassa olevien olentojen lukumäärä ei muutu mihinkään.
"- - ilman näyttelyä ilman perimmäistä olemusta" viittaa siihen, että olet 300 eKr. eläneen Platonin perillisiä.
***
Anonyymi: Totta kai niissä tehdään vaikka mitä. Varmaan tunnetaan yhteisöllisyyttäkin. Sanoin tekstissäni näin: "Vain luterilaisuus voi huolehtia sellaisista asioista kuin ristiäiset, rippikoulu, kirkkohäät, hautajaiset ja joulukirkko. Yksityisellä ihmisellä on tietysti niillekin vaihtoehtoja, mutta ne valitessaan hän joutuu toimimaan yksin tai oman pienen sisäpiirijoukkonsa keskellä."
"Uskossa on yksityinen puolensa, mutta taidat vähätellä uskon sosiaalista puolta."
Uskon, että tuo sosiaalinen puoli on tärkeä ja positiivinen asia. Samalla mieleeni tulee ajatus, että olisiko se jopa niin merkittävä asia, että lopulta onkin kyse vain tästä ihmisten sosiaalisesta tarpeesta. Näin voi olla, eikä se ole huono asia, mutta silloin uskonnon pohja putoaa - Jumala oli vain jokin oletus, jotta tämä sinänsä hyvä yhteisöllinen toiminta saatiin aikaiseksi. Ja hyvä niin, mutta lopullinen totuus, johon toiminta perustui, olikin toinen. Mielestäni tämä lopullinen totuus on kuitenkin kaikkein olennaisin asia kun puhutaan uskosta ja uskonnosta. Se on vastassa edelleen, kun viimeinenkin messu ja hartaus on pidetty.
En siis vähättele uskonnon sosiaalista puolta - saattaa olla, että se on ainoa asia, mikä uskonnossa on olennaista/totta alun alkaenkaan.
"Myös käsityksesi Jumalasta on ongelmallinen. ---- "
Mutta jotain Jumalan pitäisi kuitenkin olla. Se joko on tai ei ole. Se joko on tai ei ole oikeasti olemassa ihmiselle. Ymmärrän, ettei Jumalaa näe olentona sinänsä, mutta jos Jumalasta ei pysty puhumaan niin tuntuu kohtuuttomalta olettaa ihmiseltä uskoa asiaan, joka ei ole mitään tai voi olla mitä vaan.
Mihin silloin enään uskon? Mikä silloin tekee juuri Jumalasta uskomisen kohteen eikä jokin muu käsittämätön ajatus? En tietenkään oleta keneltäkään kaikentyhjentävää osoitusta Jumalan olemassaolosta, sen takia sitä kai sanotaan uskoksi. Mutta mielestäni kysymystä Jumalan olemassaolosta ei voi ohittaa sillä, että sitä ei voi käsittää. Jotenkin siitä pitäisi pystyä puhumaan.
Tai sitten vaihtoehtoisesti olla kerrassaan vaiti.
Mutta siinä olet oikeassa, että käsitykseni Jumalasta on kyllä ongelmallinen. Sen takia tätä kirjoitan.
Kunhan pohdin ihmisenä, ihmisen käsityksellä, ihmisen kyvyin, tätä jotakin, joka on kuulemma ihmistä varten.
Tuomas:
Pääpointtini sosiaalisuudesta on vaikkapa siinä, että kun Jumala Vanhan testamentin sivuilla lähestyy ihmisiä, hän lähestyy nimenomaan Jumalan kansaa. Asia selviää vaikkapa tutkimalla Abrahamin ja Mooseksen kutsumista. Uusi testamentti ei ole askel yksilöllisyyden suuntaan, vaan päinvastoin avaus pakanamaailman suuntaan.
Tietysti voimme puhua tietyllä tavoin Jumalan olemassaolosta, mutta samalla on kaiken aikaa muistettava, että se on kokonaan jotain muuta kuin olioiden olemassaolo. Samaan tapaan voidaan puhua jaloillaan seisovasta pöydästä, muttei sillä oikeastaan ole mitään yhtläläisyyttä sen kanssa, kun ihminen seisoo. Ajattelen, että minun maailmankuvassani ja ateistien maailmankuvassa on aivan sama määrä erilaisia olentoja. Jumala on nimittäin kokonaan jotain muuta.
Onko tämä umpikuja? Voiko Jumalasta puhua ollenkaan? Voiko häntä lainkaan lähestyä?
Kyllä voi. Kristus on Jumala meidän silmillemme ja korvillemme. Hänessä Jumalan suuret salaisuudet avautuvat meille ihmislapsille sopivan kokoisina.
Sanoin tekstissäni näin: "Vain luterilaisuus voi huolehtia sellaisista asioista kuin ristiäiset, rippikoulu, kirkkohäät, hautajaiset ja joulukirkko.
Siis millä tavalla vain luterilaisuus voi noista huolehtia? Koko kansa osaltako? Eipä niitä koko kansa käytä, ja muutkin kirkot huolehtivat niistä omalta osaltaan.
Kun lainaa toista ihmistä, sitaattia ei pidä katkaista niin, että merkitys muuttuu. Minähän sanoin näin: ” "Vain luterilaisuus voi huolehtia sellaisista asioista kuin ristiäiset, rippikoulu, kirkkohäät, hautajaiset ja joulukirkko. Yksityisellä ihmisellä on tietysti niillekin vaihtoehtoja, mutta ne valitessaan hän joutuu toimimaan yksin tai oman pienen sisäpiirijoukkonsa keskellä."
Mutta sitten itse asiaan.
Suomalaisessa kielimaailmassa sana "ristiäiset" tarkoittaa luterilaisia ristiäisiä, ellei erikseen muuta mainita. Esimerkiksi helluntailaisilla ei ole lainkaan ristiäisiä, koska sana viittaa nimenomaan pienen lasten kastamiseen.
Käsitettä "rippikoulu" ei käytetä lainkaan luterilaisen kirkon ulkopuolella.
Suomessa sana "kirkkohäät" viittaa luterilaiseen toimitukseen. Jos vihitään vaikkapa ortodoksisessa kirkossa, puhutaan erikseen ortodoksisesta vihkimisestä. Tällainen kielenkäyttö on aina maakohtaista. Italiassa kirkkovihkiminen tarkoittaa katolisia menoja.
Vainajista 95 % saatetaan hautaan luterilaisin menoin.
Kokeilepa ensi joulukuussa kaupan kassajonossa, että sanot tuntemattomalle ihmiselle meneväsi joulukirkkoon. Kyllä hän käsittää sinun menevän luterilaiseen kirkkoon, ellet erityisesti tarkenna.
Ja kun uutisissa kerrotaan kirkon tekevän tai sanovan Suomessa sitä tai tätä, tarkoitetaan poikkeuksetta luterilaista kirkkoa. Totta kai muutkin sanovat ja tekevät monenlaista, mutta tällä tavoin suomen kieli toimii.
Koko kansa ei tietenkään ole mukana tässä kaikessa, mutta kun joku haluaa lapsen syntymisen jälkeen järjestää ristiäiset, niin luterilaiselle papille sitä tavataan soitella. Muut ovat poikkeuksia. Kun halutaan tietää rippikouluasioista, asiaa voi kysellä vain luterilaiselta kirkolta.
Tarvitaan sekä enemmistöä että vähemmistöjä. Yksi suuri kirkko ei kykene vastaamaan kaikkien ihmisten tarpeisiin, niin kuin blogikirjoitukseni ensimmäisissä kappaleissa tunnustan. On kuitenkin realismia tunnustaa se, että enemmistökirkko hoitaa yhteiskunnassa tehtäviä, joiden hoitamiseen vähemmistöt osallistuvat vain poikkeustilanteissa.
Lähetä kommentti