Kun ostin ensimmäistä matkapuhelinta, kauppa oli suuri asia myös myyvälle liikkeelle. Minua kohdeltiin kuin olisin ollut uutta autoa ostamassa. Hyvät kahvit tarjottiin yhteisen pöydän ääressä.
Kiinnostukseni kohteena ollut puhelin oli modernia NMT 900 -tekniikkaa, jonka kuuluvuus ei vielä ulottunut kaikkialle. Yhdessä myyjän kanssa teimme meidän kesämökille testireissun, joka kesti melkein kolme tuntia. Puhelin toimi siellä sadan kilometrin päässä, ja kaupat tehtiin.
Tuohon aikaan puhuminen oli niin kallista, että turhaan ei soiteltu. Jokainen sana oli mietittävä ennalta, jottei vain joutunut jorisemaan turhia. Tekstiviestejä ei ollut.
En ollut hankkinut sitä elvistelemiseen, vaan lievittääkseni epätoivoiseksi käynyttä elämäntilannetta. Matkapuhelimella oli elitistinen leima, ja sen käyttäminen hieman hävetti. En tohtinut ottaa puheluja ihmisten nähden. Julkisilla paikoilla etsin aina jonkin piilopaikan, jotta saatoin soittaa.
Kun ensimmäinen puhelimeni päätyi poistettavien tavaroiden listalle, ajattelin että sen voisi säilyttää ja esitellä muinaismuistona tuleville polville. Päättelin kuitenkin, että kaikkia romuja ei vain voi säilyttää, vaikka kuinka tekisi mieli. Viime viikolla löysin saman puhelinmallin museon vitriinistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti