Eräs potilas ei voinut mennä ulos, koska haisi niin pahalta,
että se havaittiin korttelin säteellä. Heti kun lääke turrutti hänen sisäisen
hajuaistinsa, hän suunnitteli vajaamielishoitajaksi hakemista, koska arveli
siinä työssä voivansa olla "eniten avuksi toisille". "Ihminen
sinä olet itsekin", tokaisin, "yhtä arvokasta se on, jos etsit apua
itsellesi."
Kun Matti Pulkkinen kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten,
hänen elämäntarinansa päätös muistutti Aleksis Kiveä. Pulkkinen oli 1980-luvun
merkittävin suomalainen kirjailija, mutta vain harvat noteerasivat hänen kuolemansa.
Erityisen merkittäväksi Pulkkisen tekee se,
että hänen teoksensa Romaanihenkilön kuolema on viimeisin suomalainen romaani,
joka on onnistunut synnyttämään merkittävän yhteiskunnallisen keskustelun. Tänä
syksynä on tietysti puhuttu Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, mutta sen
herättämä keskustelu on ollut pientä Pulkkiseen verrattuna.
Romaanihenkilön
kuolema vaikutti ratkaisevasti siihen, että hyvät ihmiset eivät enää anna
kehitysapua umpimähkään, vaan miettivät myös perille saamisen luotettavuutta.
Pulkkisen lukemisesta minulla on aikaa, mutta vaikuttaa
siltä, että tuo joskus hyvin ajankohtainen kirja on edelleen lukemisen
arvoinen. Ainakin sen johtoajatusta kannattaa miettiä: kirjoja ei pidä
verrata toisiin kirjoihin, vaan maailmaan.
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti