Sairaalakäytöksen perussääntöjä on, että potilaan vuoteen äärellä hänestä ei keskustella niin kuin hän ei lainkaan olisi läsnä. Moniin kristillisiin teologeihin vaikuttanut juutalainen ajattelija Martin Buber tunnetaan siitä, että hän on soveltanut tätä vaatimusta jumalapuheeseen.
Buberin ajatus on, että Jumalasta ei saisi puhua yksikön kolmannessa persoonassa. Jos hän todella on sellainen Jumala kuin hänen opetetaan olevan, hänestä ei pitäisi sanaa "hän". Eihän kukaan puhuttele keskustelutoveriaan häneksi, jos tämä hän sattuu olemaan paikalla. Yksikön kolmannen persoonan mukana Jumala tuomitaan poissaolevaksi, tai sitten häneen suhtaudutaan niin kuin johonkuhun, jolla ei ole sananvaltaa edes omiin asioihinsa. Sen sijaan Jumala on suuri sinä keskellämme, tai vielä paremmin olisi sanottava, että sinä Jumala olet suuri sinä meidän keskellämme, että sinä liityt kaikkeen siihen mitä me olemme ja teemme.
Buber havainnollisti ajatustaan kertomalla juutalaisesta rabbista, joka usein lauloi laulua: "Minne menen – Sinä! Missä seison – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Jos voin hyvin – Sinä! Jos tunnen tuskaa – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Taivas – Sinä, maa – Sinä, ylhäällä Sinä, alhaalla – Sinä! Mihin käännynkään, joka käänteessä vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä!"
Sopii kiinnittää huomiota myös monille tuttuun psalmiin 23. Sehän alkaa niillä tutuilla sanoilla, että Herra on minun paimeneni. Kesken runoa yksikön kolmas persoona vaihtuu toiseen persoonaan. Yhtäkkiä siinä sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat, sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Näin käy, kun Jumala tulee riittävän läheiseksi ja kun hän lakkaa olemasta jokin vieras kolmas ja alkaa olla sinä meidän keskellämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti