Hiiri juoksi makaavan kissan suuhun

Vanhemmilla on huolensa. Yksi niistä on, että lasten ja nuorten aika menee kavereiden kanssa, vaikka pitäisi olla lukemassa läksyjä. Huoli voi olla perusteltu, mutta jokaisella haitalla on myös etunsa.

Toisinaan olen muistellut muuatta nuorta miestä, jonka koulumenestystä en lainkaan tunne. Sen sijaan tiedän, että hänellä oli kyky hankkia kavereita ja päästä heidän suosioonsa.

Hän oli juuri tullut armeijasta kotiin. Töitä ei ollut, eikä hän näyttänyt ainakaan heti tekevän mitään erityistä työn saamiseksi. Kunhan makaili sohvalla. Äiti alkoi hermostua ja valitti, että työt eivät tule sohvalle eikä ruoka juokse makaavan kissan suuhun.

Kesken äidin patisteluiden soi puhelin. Armeijakaveri soitti ja tarjosi pojalle työtä. Poika otti tarjouksen vastaan ja hymyili äidilleen voittajan hymyä, ja olihan äidin kannalta varsin kiusallista, että olisi pitänyt iloita omassa väärässä olemisestaan.

Äiti turvautui ensimmäisenä mieleen pälkähtäneeseen ajatukseen: "Hyvä että näin. Mutta älä kuvittele, että se menee aina näin."

Niin kuin ei tietysti menekään.

Onko tupakansavuissa tai kaiutinten äänissä eroja?

Muistan vuosien takaisen tutkimuksen, jonka mukaan tupakoitsijat eivät erottaneet sokkotestissä erimerkkisiä tupakoita toisistaan. Mielikuvat olivat syntyneet vain askien ja mainosten perusteella. Savu oli kaikissa samanlaista. Edes niin sanotut kevytsavukkeet eivät oikein erottuneet vahvemmista.

Edellä sanomani on muistinvaraista tietoa, ja siksi siihen ei pidä luottaa liikaa. Sen sijaan joulukuun viimeisessä Tekniikan maailmassa on tutkittua tietoa siitä, erottuvatko uusimman tekniikan äänentoistolaitteet vanhan ajan huippulaitteista.

Oli syntynyt myrskyisä väittely, kun vanhojen hifilaitteiden kerääjä oli väittänyt lehden sivuilla, että keskihintaluokan vahvistin 1980-luvulta hakkaa musiikin kuuntelussa mennen tullen uuden, paljon kalliimman vahvistimen.

Niinpä lehti järjesti sokkokuuntelutestin, jossa takavuosien huippulaitteet asetettiin tämän päivän huippulaitteita vastaan. Alan todelliset osaajat kutsuttiin sokkotestiin. 

Ennakko-odotusten vastaisesti laitteistot olivat testissä hyvin tasaväkiset. Kaikilla kuulijoilla suosikki vaihteli musiikinlajin mukaan. Vanhempi laitteisto sai keskiarvoksi arvosanan 7,4 ja uudempi lukeman 7,9.

Ero oli jonkinlainen, mutta lähes olemattoman pieni ja ainakin ns. tavallisen ihmisen kannalta huomaamaton. Ajatus uuden kaiutinteknologian selvästä ylivoimaisuudesta vähintään kyseenalaistui.

Siunaillaan autot, vimpaimet ja vajat

Bolivian ja Perun rajalla melkein neljän kilometrin korkeudessa on Titicaca-niminen järvi. Sen rannalla on pieni kaupunki, jonka kirkon edustalla olen nähnyt katolisen papin kulkevan jeepin ympäri, pirskottelevan vettä auton päälle ja siunaavan sen käyttöä varten. Skandinaavisena luteranona hieman hämmästelin menoa, mutta toisaalta ymmärsin. Andien kylkiä luikertelevat vuoristotiet eivät ole liikenneturvallisuuden huippusuorituksia.

Jeeppi on merkillisintä mitä minä olen nähnyt siunattavan. Kenties olen ollut paikallakin, kun jokin uusi seurakunnallinen tila on saanut siunauksensa. Ymmärrän, että ehtoollisastiat siunataan ennen niin käyttöä. 

Lisäksi olen kuullut, että on siunattu tehtaita ja liikekeskuksia. Hailuodon saaressa Oulun edustalla siunattiin metsästysseuran uusi lahtivaja. 

Lontoossa siunattiin rahamaailmassa työskentelevien matkapuhelimia. He pitivät kännyköitään ylhäällä, kun kirkkoherra David Parrott luki siunauksen. Tapa oli "historiallinen ja juonsi juurensa aikaan, jolloin työväki toi käyttämänsä työkalut siunattaviksi ensimmäisenä maanantaina palattuaan joulunvietosta".

Nämä ovat esimerkkejä siunauksista, joiden äärellä joudun pataluterilaisena venyttämään omien käytäntöjeni rajoja, mutta menkööt minun puolestani, kunhan ei ruveta aseita siunailemaan. 

Kevätkylvön siunaamiseen lähtisin mielelläni mukaan, enkä kieltäisi siunausta isommilta eläimiltäkään, mutta hyttyset jättäisin omilleen. Jokainen ihminen ansaitsee siunauksensa, vaikka olisi sitten joku Jammu Siltavuoren kaltainen. Jumala toimii rajattomasti, ihminen vetelee viivoja itsensä ja kaltaistensa välille.

Jalostaako tai viisastaako kärsimys?

Ihmiselämän suuria ja ikuisia kysymyksiä on se, jalostaako kärsimys ihmistä tai tekeekö se hänestä viisaan. Aiheesta ei ole kaiken kattavaa tieteellistä tutkimusta, ja tuskin sitä ikinä ilmestyykään. Jokainen arvioi asiaa vain silmä- ja korvapariensa varassa.

En minäkään osaa sanoa muuta kuin sen, miltä näkemäni ja kuulemani pohjalta on tuntunut. Joku toinen on yhtä pätevä sanomaan käsityksensä.

Ainakaan en usko siihen, että kärsimys olisi jalostusautomaatti. Varmasti on niitäkin ihmisiä, joista se pusertanut elämänymmärryksen esiin ja auttanut kulkemaan muiden ihmisten tukena. Kuitenkin on yhtäläisesti niitä, jotka eivät suinkaan ole jalostuneet, vaan ovat katkeroituneet mustaksi, kovaksi kiveksi, elämän keskellä kaiken valon sisään imeväksi mustaksi aukoksi.

En usko siihenkään, että paljon kärsineet olisivat erityisen viisaita ihmisiä. Monet eivät opi virheistään eivätkä onnettomuuksistaan. Se on harmillista, mutta niin se vain menee.

Teen kuitenkin yhden varauksen: Jokainen viisaana pidettävä ihminen kuljettaa sisällään myös kärsimystä ja menetystä. Ilman niitä syntyy vain pinnallista hyvinvointia.

Ja vielä on varauksen varaus. Muuan toista lastaan hautaamassa ollut isä sanoi: "Tämä varmaan tekee minusta viisaan ihmisen. Näin viisaaksi en vain olisi halunnut tulla."

Palaneen raunioilla

Unohduksensa välttänyt

Tekstien vaikeatajuisuus ei ole estänyt Mirkka Rekolaa nousemasta kuuluisuuteen. Hänen kuolemansa noteerattiin valtakunnallisissa uutislähetyksissä, ja hänestä on hiljattain ilmestynyt kaksiosainen elämäkerta.

Minulla on ohut henkilökohtainen suhde Rekolaan. Tämä johtuu siitä, että tunnen hänen sukuaan ja asun kilometrin päässä talosta, jossa hän on viettänyt pitkiä aikoja lapsuuttaan. 

Rekolan ensimmäisten vuosien moneen kertaan muisteltuja tapahtumia on ollut se, kuinka hän viisikuukautisena nyyttinä putosi reestä lumihankeen. "Mirkka putosi!" äiti huusi. Hevosta toppuuteltiin, käärö haettiin lumesta ja otettiin taas kyytiin.

Mirkka Rekolan monissa lapsuudenmuistoissa on varjonsa. Hän kertoo, että on nähnyt monen ihmisen seisoneen jotenkin kynnyksellä ilman, että hänelle olisi sanottu mitään. Samalla hän tunsi, että hänenkin oma elämänsä oli kynnyksellä elämistä.

Yhden kerran olen istunut Rekolan kanssa samassa kahvipöydässä. Silloin keskustelu vei hänen kirjailijanuraansa. Hän sanoi pelänneensä, että elämä menisi ohi eikä häntä huomattaisi, koska hän oli solahtanut jonnekin kirjallisten rintamien ja muotien väliin. Lopulta hänet nähtiin ja häntä alettiin arvostaa. 

Tunnen Rekolan tuotantoa häpeällisen huonosti. Erästä hänen runoaan olen kuitenkin käyttänyt kahdesti, kerran häissä ja kerran ristiäisissä. "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille." - Eikös ole komeasti kirjoitettu?

Ohjeita presidentin puheenkirjoittajille

Alexander Stubbin uudenvuodenpuheessa oli kauniita sanoja. Puheena se oli perinteistä poliitikkomössöä niin kuin muidenkin suomalaispoliitikkojen puheet. Urho Kekkonen oli taitava, ja Timo Soini oli hyvä. Sanna Marin väläytteli, mutta muuten puheet ovat maga cum laude -arvosanan ainekirjoitusta. Barack Obama ja Donald Trump ovat puheen pitäjinä viisi mailia edellä suomalaisia kollegoitaan.

Kohtalaisen pienillä muutoksilla tulos paranisi paljon.

Olisi opittava Aristoteleeltä, että näytelmässä on alku, keskikohta ja loppu. Tarvitaan rytmiä ja jaksottelua. Puhe ei saa olla tasapaksuinen makkara. Osat erotetaan toisistaan tauoilla. Jaksottelun tuntua vahvistaisivat myös jonkinlaiset otsikkolauseet, kuten "Seuraavaksi sanon jotain ulkosuhteistamme".

Tarvittaisiin myös konkretiaa ja jokin kertomus. Aineistoa luulisi kertyvän lukuisilta matkoilta tai hyvistä kirjoista. Niinpä kuultaisiin jotain tällaista: "Kouvolan torilla tuli muuan äiti kertomaan perheensä elämästä että..." 

Kriittisiä mielipiteitä voisi havainnollistaa konkreettisilla tosiasioilla. Yleinen jorina kännyköistä terävöityisi sillä tiedolla, että lukiolaistytöt viettävät puhelimella keskimäärin kuusi tuntia päivässä.

Pilkun viilaamisen puolelle jo menee havaintoni, että Stubbin puheessa oli suomenennätysmäärä monikon ensimmäisen persoonan imperatiivia (menkäämme, olkaamme). Lopussa ollut Jumalan siunauksen toivotus oli lähinnä kumarrus tietyille äänestäjäryhmille. Sen kuultuani en tuntenut itseäni sen kummemmin siunatuksi.