Tapahtui vuonna 1996.
Saksan moottoritiellä oli pientareelle
pysähtyneenä ja luultavasti konerikon tehneenä puolalainen Wartburg. Auton
vieressä seisoskelleet ihmiset olivat saksalaisten ylenkatsomia naapureita, ja
heidän autonsa oli luhistuneen Itä-Saksan teollisuustuote.
Voi kuvitella, että autoa ajanut perheenisä sai
kuulla kunniansa, kun vaimo motkotti: "Mitäs minä sanoin! Ei tällä romulla
olisi pitänyt mihinkään lähteä. Oli sinun ideasi tulla tänne. Olisi vain
pysytty kotona."
Lapset itkivät. Mies ihmetteli, mitä voitaisiin tehdä;
samaan aikaan yritti hoitaa tilannetta ja pysyä tyynenä saamansa ryöpytyksen
keskellä.
Kuitenkin konerikko oli vain osattomuuden
lopullinen sinetti. Puolalaisturistien köyhyyden tunne oli alkanut jo silloin,
kun voimaton kaksitahtikone oli riittänyt kuljettamaan vain hitaalla rekkakaistalla
kuorma-autojen seassa. Vasenta kaistaa kiisivät isot ja kalliit autot, monet niistä kaksinkertaisella nopeudella Wartburgiin nähden.
Puolalaisturistit saivat kokea, että köyhyys ei
ole niinkään fyysistä puutetta, vaan sitä ettei voi elää samoin kuin
ympäristössä yleensä eletään. Se ei ole tiettyä nopeutta - tottahan vanhan
Warren kahdeksankymmentä kilometriä oli kovempi vauhti kuin mihin ihminen on
alkuaan luotu. Oleellista oli, että nopeus oli sata kilometriä hitaampi kuin
muilla.
Oma näkökulmansa on siinä, että vain joitakin
vuosia aiemmin sama Wartburg oli ollut Puolassa ylpeyden aihe. Naapurit
kadehtivat, kun heidän tuloillaan ei ylletty samaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti