Olin epäilemättä yhteiskunnallisesti varhaiskypsä lapsi,
koska jo kymmenen ikäisenä seurasin säännöllisesti TV-uutisia ja luin sanomalehteä.
Vuonna 1968 murhattiin sekä Martin Luther King että Robert Kennedy, mutta
ylivoimaisesti suurimman vaikutuksen minuun teki se, mitä tapahtui
Tšekkoslovakiassa. Prahan kevät tarkoitti vapauden ilmapiiriä ja uudenlaista
aikaa, jonka ansiosta ihmiset saattoivat tarttua elämäänsä ja muuttaa maailmaa
paremmaksi. Neuvostokankea kommunismi ja pelon ilmapiiri olivat väistymässä.
Sitten tuli se elokuun aamu, jolloin kerrottiin, että
neuvostopanssarit olivat tulleet Prahaan. Olin tyrmistynyt. Käsitin, mitä on
yhteiskunnallinen pahuus ja kuinka kansakunnat sortavat toisiaan. Aikuisten
maailma oli ilkeä ja epäoikeudenmukainen.
Jostain syystä muistan, että Tšekkoslovakian miehityksen
aamuna omenapuut olisivat olleet kukassa. Vuodenajan perusteella tämä ei ole mahdollista,
mutta epäilemättä tunsin jotain tuollaista: omenankukat olisivat musertuneet
telaketjujen alle.
Tuona päivänä minusta tuli tšekkien ystävä.
Minä en kymmenvuotiaana voinut miullekään mitään.
Lukiolaiset pitivät Tšekkoslovakian lippuja rintapielessään, ja Yleisradion
Prahan kirjeenvaihtajan Lieko Zachovalován ääni värisi, kun hän raportoi.
Seuraavan vuoden jääkiekkokisoissa tšekkejä kiinnosti vain Neuvostoliiton
lyöminen, ja siinä he onnistuivatkin. Monien tsekkien elämä romahti. Yksi
heistä oli Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti Emil
Zatopek, joka lähetettiin uraanikaivoksiin töihin. Hänkin oli ilmaissut tukensa
Prahan keväälle.
Muistan kotoa Suomesta aikuisten pelon: jospa ne tulevat
meillekin. Huhuttiin, että varusmiehiä ei päästetty lomille.
Joku kommunisti oli kuitenkin vakaumuksessaan vahva. Isäni
matki erään naapurinmiehen sanoja niin usein, että ne ovat syöpyneet mieleeni:
"Kun Tšekkoslovakian hallitus itte nimenomaan pyysi Neuvostoliittoa apuun,
niin totta kai Neuvostoliitto tuli ja auttoi ystävää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti