Yksi lapsuuteni kuvakirjoista kertoi tulivuoren juurella eläneestä kansasta, joka pelkäsi koko ajan, että purkautuva vuori syöksisi laavansa ihmisten päälle. Kysyin vanhemmiltani, miksi nämä ihmiset eivät vain muuttaneet muualle. Olen unohtanut kirjan juonen ja sen, mitä minulle vastattiin.
Kysymys ei ole hellittänyt aikuisenakaan. Entistä useammin ihmettelen, miksi vain jäädään paikoilleen niin kuin muka olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan.
Esseekokoelmassaan Siperia opettaa Martti Anhava ei vastaa kysymykseeni, mutta tuottaa siitä uuden version.
Anhava kirjoittaa, että monet Saksan juutalaiset olisivat pelastuneet, jos vain olisivat paenneet ajoissa, kun tuhon merkit olivat ilmeiset. He eivät kuitenkaan osanneet jättää kotiaan eivätkä takanreunalla olleita posliinikissoja.
Sama paikallaan pysymisen tarve jähmetti myös Stalinin uhreja. Vain harva haettiin kotoaan aivan yllättäen. Ensin tuli selvityspyyntöjä milloin mistäkin asiasta, työtoverit ja sukulaiset joutuivat vaikeuksiin.
Neuvostoliitosta ei ollut pääsyä ulkomaille, mutta jos olisi muuttanut Keski-Aasiaan tai Siperiaan, olisi voinut hyvin selviytyä. Salaisella poliisilla oli riittämiin tarkkailtavia, pidätettäviä, vangittavia ja teloitettavia asutuskeskuksissakin.
Ei vain lähdetty. Jähmetyttiin kotiin, kunnes jonain yönä musta auto ajoi talon eteen ja ovelle koputettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti