On kunniallista muuttaa mielipidettään

Diplomi-insinööri Aarne Heino kirjoitti tänään Aamulehdessä siitä, kuinka hän on vaihtanut tyystin Tampereen rantatunnelia koskenutta mielipidettään.

Tämän tekstini kannalta ei ole merkittävää, mitä mieltä hän on näistä paljon kiistaa aiheuttaneista tiejärjestelyistä, vaan oleellista on, että hän yleensä oli valmis muuttamaan ajatustaan.

Heino kertoo pitkään väitelleensä asiasta ja sitoutuneensa vahvasti oman käsityksensä taakse. Hän kirjoittanut asiasta sanomalehtiin ja äänestänyt kunnallisvaaleissa ehdokasta, joka on selkeästi asettanut hänen kannalleen.

Jostain syystä Heinonen rupesi kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka olivat toista mieltä kuin hän itse oli. Hyviltä vaikuttaneiden perusteluiden jälkeen hän vihdoin muutti kantansa, ja tämän mielipiteen vaihtamisen hän tämän aamun kirjoituksellaan tunnusti.

Mielipiteen muuttajia on kutsuttu Suomessa takin kääntäjiksi. Tämä on tehnyt keskustelemisen vaikeaksi. Nolatuksi tulemisen uhalla ihmisen on ollut pakko pitää kiinni vääristä mielipiteistä vain sen takia, että on ne kerran sattunut omaksumaan. On eletty sen periaatteen mukaan, että ensin valitaan mielipide ja sen jälkeen keksitään sitä tukevat tosiasiat.

Heino rikkoi tämän säännön, ilmeisen rohkea ja viisas mies.

Tuntematon sotilas kertoo ennen kaikkea auktoriteeteista

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan alta kahdenkymmenen vuoden iässä kolmeen kertaan, ja nyt luin kirjan neljännen kerran, tai oikeastaan Sotaromaanin, joka on saman kirjan alkuperäinen kustantajalle toimitettu käsikirjoitus. Siihen tehdyt muutokset ovat melkein poikkeuksetta tehneet kirjalle hyvää, joten sensuroinnista puhuminen on ollut liioittelua.

Pitkän tauon jälkeen huomio olen kiinnittänyt huomiota eri asioihin kuin edellisillä lukukerroilla. Ensinnäkin olen havainnut, että Laineen elokuva on tehnyt sotilaista paljon vanhempia kuin he ovat romaanissa olleet. Tämän virheenhän Mollbergin filmiversio korjasi, vaikka muuten se jäi ryskettä täynnä olevaksi sotaelokuvaksi, josta ihmiset eivät erottuneet.

Toiseksi aloin epäillä, onko romaani ytimeltään lainkaan sotaromaani, vaan ennemmin auktoriteetteja pohtiva kirja, jonka tapahtumana on sota. Melkeinpä kaikki kirjan tapahtumat ottavat kantaa siihen, toimiiko Lammion tärkeily ja sääntöihin vetoaminen paremmin vai huonommin kuin Koskela vaatimaton linja, joka perustuu sotilaiden sisäiseen vakuuttuneisuuteen. - Koskelan linja oli aina parempi.

Kolmantena linjana oli ylimmän sotilasjohdon brutaalius, joka pahimmillaan vei teloittamaan omia sotilaita. Nämä teloitukset ovat ilmeisesti olleet Linnalle aikoinaan traumaattinen kokemus, joka on saanut perinpohjaisesti epäilemään korkeimpien päälliköiden ymmärrystä.

 

Mikä ihmeen RIPPIkoulu?

Dosentti Airi Mäki-Kulmala kirjoittaa Aamulehdessä rippikoulusta ja konfirmaatiosta ja ihmettelee sanojen merkityksiä. Mäki-Kulmala on sanan "rippikoulu" suhteen oikeilla jäljillä. Se on tässä yhteydessä historiallinen jäänne. Se liittyy varsinaisen rippiin suunnilleen saman verran kuin budjettiriihi liittyy vanhan ajan maatalousrakennukseen. Sana on kuitenkin niin vakiintunut, ettei sen korvaaminen jollain muulla onnistu. Kansa on hidas oppimaan sanoja. Helsingin Sanomat yritti saada ihmiset käyttämään sanaa "sormitietokone". Ajatus ei mennyt läpi. Kansa puhuu vaikkapa tableteista.

 Konfirmaation sijasta Airi Mäki-Kulmala tarjoaa sanaa "kasteen vahvistaminen" tai "kasteenvahvistusjuhla". Tämä ehdotus ei toteudu, koska luterilaisen opin mukaan kaste ei kaipaa vahvistamista. Se on kertakaikkinen ja täydellinen.

Konfirmaation ongelmana on, että kirkko ei itsekään osaa sanoa, mikä se oikein on. Maallikoiden mielestä se lienee ennen muuta rippikoulun juhlallinen lopetus, joka kokoaa perheen ja ystävät yhteen. Virallisestikin kirkossa ajatellaan, että konfirmaatio on myös tätä. Siinä saadaan siunaus ja sen yhteydessä nautitaan ensimmäisen kerran itsenäisesti ehtoollinen. Nuorten puolesta rukoillaan. Heidät eräällä tavalla julistetaan täysivaltaisiksi seurakuntalaisiksi, jotka voivat ottaa haltuun oman hengellisen elämänsä.

Monien seurakuntien konfirmaatioissa korostuu se, että nuoret vastaavat siinä itsenäisesti kasteessa osoitettuun kutsuun. Siinä liitytään yhteiseen uskontunnustukseen. Joskus on painotettu myös tapahtuman sakramentaalista luonnetta, vaikka kirkossamme konfirmaatio ei olekaan sakramentti, kuten kaste ja ehtoollinen.

Jos tilannetta halutaan vielä sekoittaa, voidaan vilkaista naapurikirkkojen käytäntöihin. Esimerkiksi Norjassa erillinen konfirmaatio on korvattu kolmella jumalanpalveluksella, jotka sijoittuvat rippikoulun eri vaiheisiin. Konfirmaatio on siellä koko rippikoulun kestävä prosessi.

Suomen kirkon konfirmaatio on kaikkiaan kuin kimalainen. Kukaan ei tiedä, millä keinoin se pysyy ilmassa. Kaikesta huolimatta se näyttää lentävän kohtalaisen hyvin.

Tällaisia tarkennuksia Airi Mäki-Kulmalan artikkeli vaatii, mutta kaikkiaan hän hallitsee aiheensa varsin hyvin.

Wartburg saksalaisen moottoritien penkereellä

Tapahtui vuonna 1996.

Saksan moottoritiellä oli pientareelle pysähtyneenä ja luultavasti konerikon tehneenä puolalainen Wartburg. Auton vieressä seisoskelleet ihmiset olivat saksalaisten ylenkatsomia naapureita, ja heidän autonsa oli luhistuneen Itä-Saksan teollisuustuote.

Voi kuvitella, että autoa ajanut perheenisä sai kuulla kunniansa, kun vaimo motkotti: "Mitäs minä sanoin! Ei tällä romulla olisi pitänyt mihinkään lähteä. Oli sinun ideasi tulla tänne. Olisi vain pysytty kotona."

Lapset itkivät. Mies ihmetteli, mitä voitaisiin tehdä; samaan aikaan yritti hoitaa tilannetta ja pysyä tyynenä saamansa ryöpytyksen keskellä.

Kuitenkin konerikko oli vain osattomuuden lopullinen sinetti. Puolalaisturistien köyhyyden tunne oli alkanut jo silloin, kun voimaton kaksitahtikone oli riittänyt kuljettamaan vain hitaalla rekkakaistalla kuorma-autojen seassa. Vasenta kaistaa kiisivät isot ja kalliit autot, monet niistä kaksinkertaisella nopeudella Wartburgiin nähden.

Puolalaisturistit saivat kokea, että köyhyys ei ole niinkään fyysistä puutetta, vaan sitä ettei voi elää samoin kuin ympäristössä yleensä eletään. Se ei ole tiettyä nopeutta - tottahan vanhan Warren kahdeksankymmentä kilometriä oli kovempi vauhti kuin mihin ihminen on alkuaan luotu. Oleellista oli, että nopeus oli sata kilometriä hitaampi kuin muilla.

Oma näkökulmansa on siinä, että vain joitakin vuosia aiemmin sama Wartburg oli ollut Puolassa ylpeyden aihe. Naapurit kadehtivat, kun heidän tuloillaan ei ylletty samaan.

Älkää lapsilta kaikkea kieltäkö

Vanhojen lehtileikkeitteni joukossa on monen vuoden takainen kirjoitus, jonka alla on nimimerkki 11-vuotias.

Kirjoittaja kertoi, että taloyhtiössä häneltä ja hänen ikätovereiltaan oli kielletty pallon pomputtaminen, sählyn pelaaminen, kirkonrotta ja kaikki leikit, joissa juostaan. Yksitoistavuotias muisteli myös sitä, kuinka muutama vuosia aiemmin hänet ja naapurin lapset oli häädetty hiekkalaatikolta ja liukumäestä sanomalla: "Te huudatte liian kovaa."

Vielä hän kertoi, että eräänä kesänä hän ajatteli tehdä kavereidensa kanssa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja kaupunki antoi luvan. Viikkoa myöhemmin taloyhtiön hallitus määräsi majan purettavaksi. Syytä ei ikinä kerrottu.
Lopuksi yksitoistavuotias sanoi: "Olemme tavallisia lapsia tavallisista perheistä."

Tuota tekstiä miettiessäni olen pohtinut erään juniorivalmentajan huokaisua, että nykyään kaikki lapset eivät osaa enää juosta.

Uskontojen ostoskori

Entistä enemmän on niitä nuoria ihmisiä, jotka kuljeskelevat uskontojen markkinoilla kuin tavaratalossa, poimivat ostoskoriinsa kaikkea, mikä hyvältä näyttää ja kiinnostavalta tuntuu. Siinä ei paljon haittaa, että idän uskontojen jälleensyntymisajatus ja lännen uskontojen taivaskäsitykset yhdistetään tavalla, joka on vierasta sekä idälle että lännelle.
 
Ostokset viskataan yhteen. Varmaan elämänvarrella sitten paljastuu, mitä niistä tuli.

Saatiinko soppa joka kaikesta huolimatta ravitsi ja vei näläntunteen, vaikka keitosta ei kukaan osannut sanoa, mistä se oli kotoisin? Vai oliko tuloksena laatikollinen komponentteja, jotka näyttivät hyviltä, mutta joita ei mitenkään saanut liitettyä yhteen toimivaksi laitteistoksi?

Minä veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta kaikki nuoret ystäväni eivät varmaan ole samaa mieltä.

Ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä

Vähän yli kaksikymppinen opiskelijamies kertoi, että yliopiston ruokalassa häntä häiritsee ruoan pois heittäminen. Lautaselle otetaan kolme perunaa, ja niistä syödään yksi, ja muut kaksi joutavat mennä. Jostain syystä kahdenkymmenen ikä ei ole riittänyt sen ymmärryksen tuottamiseen, että ihminen osaisi arvioida nälkänsä ja sen tyydyttämiseen tarvittavan perunamäärän.

Nuorimies valitti, ettei hänellä ole keinoa, jolla hän perustelisi näkemystään: Ruokaa ei vain voi heittää pois. Ei vain voi.

Ei sellaista perustelemattomuutta ymmärretä.

Ei voi vedota edes siihen, että jossain päin maailmaa kaikilla ei ole ruokaa. Ne vastaavat, että pois heitetty ruoka ei siirry nälkäisten lautaselle.

Alkaa unohtua, että ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä tai todistaa syöjänsä tiedostavaista moraalia.

Ruoka itsessään on pyhää. Niin minä uskon. Sitä on kunnioitettava ilman tarkoitusperiä, hyvää syytä tai perusteltavissa olevia näkökulmia. Vain sen tähden, että se on pyhää ja että se on ruokaa. Se riittää.