Maailmantähdet katoavat vuorollaan unohduksen yöhön

Jalkapallon ulkopuolisia urheilijasuosikkejani on juoksija Lasse Viren. Osasyynä on tietysti hänen suomalaisuutensa, joka on käytännössä toteutunut esimerkiksi siten, että olen kohdannut hänet lapinjärveläisellä huoltamolla ihan noin vain.

Jotain vaikutusta on myös 10 000 metrin juoksulla, jossa hän kaatumisestaan huolimatta voitti olympiakultaa. Tosin tuo ei välttämättä ollut sittenkään kovin ihmeellistä. Viren vain oli niin ylivoimaisessa kunnossa, että kaksikaan kaatumista ei olisi estänyt hänen voittoaan. Sitä vastoin hänen neljä vuotta myöhemmin Montrealissa voittama 5 000 metriä oli käsittämätön juoksu. Siinä hän kukisti henkisellä ylivoimallaan fysiikaltaan paremmat. Tämä voitto ei enää ollut urheilua, se oli taidetta. Olen katsonut juoksun Youtubesta lukemattomia kertoja.

Tuolloin Lasse Viren oli maailmankuulu.

Nyt Lasse Viren on täyttänyt 70 vuotta. Syntymäpäivähaastattelussaan hän sanoo: "On ihmisiä, jotka eivät minua enää tunne."

Porin Suomi-areenassa bongailin julkkiksia

Lähdin Poriin Suomi-areenaksi kutsuttuun tapahtumaan. (Järjestäjät kirjoittavat sanan väärin, mutta minä pidän pääni enkä anna Amerikalle periksi).

Parkkipaikkaa ei löytynyt sitten missään, ja niin jouduin pysäköimään jazz-kansan sekaan Kirjurinluodolle. Suomalainen eliitti oli vallannut kadunvarret.

Kaupungille päästyäni havaitsin ensimmäiseksi Kokoomuksen tapahtumapaikan, mutta en mennyt sisään, sillä kartan aina puoluetelttoja leimautumisen pelossa.

Keskellä puistoa puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Lavalla oli kaksi julkkista. Toisen olin tunnistavinani. Hän oli se, joka ei päässyt eduskuntaan. Toinen julkkis oli kuulemma kansanedustaja. En tunnistanut. Valitettavasti äänentoisto oli erinomainen. Se paljasti, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Sitten eksyin ruotsinkieliseen tapahtumaan. En ihan jaksanut, vaikka monesti ruotsinkieliset puhuvat viisaita.

Lähdin kävelemään siinä toivossa, että julkkiksia tulisi edes kadulla vastaan. Ei tullut yhden yhtäkään. Museon kahvilassa oli asiakaspalvelu kohdallaan. Terassilla luin George Orwellin romaania. Vieressä neljä ihmistä keskusteli hallitusneuvotteluista. Ehkä he olivat julkkiksia.

Menin Kaupungintalon sisäpihalle kuulemaan, mitä sanottavaa asiantuntijoilla oli nuorten syrjäytymisestä. Tilaisuutta veti Ensitreffit alttarilta -sarjasta tuttu, Arsenalia kannattava ja juustoja syövä pappi (jota sinänsä pidän fiksuna kaverina... vaikken minä niitä treffejä käsitä). Raadissa istui arkkipiispa ja tutkijoita, joilla oli myös omaa kokemusta syrjäytymisestä. Ihan hyviä valintoja, ei siinä mitään, mutta viidentoista minuutin jälkeen lähdin kuitenkin litomaan, kun mitään uutta ei ilmennyt. Laskin, että Orwellin lukeminen viisastaisi enemmän.

Kirjurinluodolla pelkäsin hieman parkkisakkoa, mutta sitä ei tullut.

Tabletin avatessani huomasin, että jotkut kaverit olivat irvailleet Facebookissa Porin matkaani, minähän olen monesti sanonut, ettei viisaan ihmisen kannata mennä Poriin. Mitä ihmettä minä siellä sitten tein? – Bongailin julkkiksia.

SS-miesten historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen

Lapsuuden kyliltä muistan yhden entisen SS-miehen. Sikäli kuin ikivanhat lapsuudenmuistoni ovat oikeassa, hänen SS-urastaan ei paljon puhuttu. Ehkä syynä oli tuossa aikakaudessa hyvin yleinen Neuvostoliiton pelko, tai ehkä syyt olivat jotain muuta.

Myös yksi enoistani oli isänmaallisuuden innossa menemäisillään SS-joukkoihin, mutta suunnitelma kaatui isoveljen jyrkkään vastustukseen.

Olen miettinyt näitä, kun olen lukenut tuoreimpia uutisia. Kaksi everstiä ja joukko entisten SS-miesten omaisia on tyrmistynyt siitä tutkimustiedosta, että myös suomalaisia sotilaita on todennäköisesti syyllistynyt SS-joukkojen hirmutekoihin. Miksei olisi? Mikä heistä olisi tehnyt heistä moraalisempia kuin heidän erimaalaiset sotilastoverinsa?

Oman sävynsä näihin pohdiskeluihini tulee siitä, että paraikaa lukemassani George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 kirjan päähenkilö muuttaa työkseen menneisyyden kirjoituksia vastaamaan sitä, mikä lopulta toteutui. Todellisuutta parannellaan, kun menneisyys ei miellytä.

Suomen rumin rakennus on avaruusaikaa

Kun Tampereelta ajelee vanhaa tietä Valkeakoskelle, tien vasemmalla puolen on ollut vanha huoltoasema, joka muistuttaa siitä, että on mahdotonta luoda sekä muodikasta että kestävää. Parhaimmillaan syntyy jotain sellaista, joka on muutaman vuosikymmenen kuluttua aikakautensa tyylikäs edustaja.

Tuo huoltamo on saanut innoituksen oman aikansa avaruusmatkailuista. On puhuttu jopa avaruuden valloituksesta, vaikka se on suuruudenhullu käsite.

Hiekkalaatikolla leikkivä pikkulapsi on enemmän Amerikan matkaaja kuin kuussa käynyt ihminen on avaruuden valloittaja. Hieman olemme onnistuneet kieppumaan oman pallomme lähimaastossa, mutta tuskin olemme käyneet avaruudessa.

Auringosta seuraava lähin tähti on niin kaukana, että jos täällä maapallolla vilkuttelisi valtavan suurta valoa, vilkutuksemme voitaisiin havaita siellä Alfa Kentaurissa vasta loppuvuodesta 2023. Jos taas ajaisi talvirajoitusten mukaan moottoritienopeutta Plutoon, matka kestäisi yksitoistatuhatta vuotta.

Kuvateksti: Joskus tämä huoltoasema äänestettiin Suomen rumimmaksi rakennukseksi. Joskus se oli moderni.

Kyttääminen, sievistely ja uudissanat

Toppuuttelin itseäni lukemasta George Orwellin kirjaa  Vuonna 1984 ennen kuin romaanin juhlavuosi oli käsillä. Kun vuosi 1984 vihdoin koitti, Orwell oli muotikirjailija. Kyllästyin hänen nimensä hokemiseen niin paljon, että jätin kirjan lukematta, ja lukematta se on jäänyt.

Vihdoin kirja odottaa tuossa olohuoneen tuolilla juuri kotiini hankittuna. Innostuneena odotan, mitä se minulle tekee. Ehkä se ei tee paljonkaan, koska olen varsin hyvin perillä sen teemoista.

Orwellilainen valvontayhteiskunta on tullut tänne melkeinpä huomaamatta. Ani harva Big Brotherin katsoja on tiennyt, että ohjelman nimi perustuu Orwellin romaaniin, jossa ihmisen liikkeitä ja tekoja kytätään kokoaikaisesti. Jo vuonna 1997 Suomessa arveltiin olevan 100 000 valvontakameraa. Veikkaan, että niitä on nyt miljoonia, eikä ikinä ole keskusteltu, mikä olisi kameroiden sopiva määrä. Niitä on asennettu melkein joka pihalle lainkaan miettimättä, mikä on kontrollitekniikan moraali.

Klikkaamme netissä huolettomasti sitä rastia, joka sallii jonkin sivuston käyttää hyväksi sijaintiamme. Alennusten toivossa sallimme kauppaliikkeiden tilastoida ostoksemme.

"Sota on rauhaa" on tunnetuimpia niistä Orwellin kirjan lauseista, jotka kuvaavat sanojen merkityksen muuttumista vastakohdikseen. Tappojärjestelmien ylläpitoa kutsutaan turvallisuuspolitiikaksi, ja asevoimat on nimetty puolustusvoimiksi. Sairaat ihmiset täyttävät terveyskeskuksia, ja vanhuksista on tullut ikääntyneitä ja jopa senioreita. Synnistä ei uskalleta puhua edes kirkossa, koska synti muistuttaisi liikaa siitä tosiasiasta, että elämä on pahasti vinossa.

Sievistely on muodissa, ja ongelmat häivytetään uudissanojen alle. Orwell odottaa tuossa tuolilla, ja epäilen, että monelle sen lukeminen tekisi hyvää.

Rippikoulupoikien huonekaverina

Tätä kirjoittaessani olen neljän rippikoulupojan huoneessa. Aseenani on halko. Sillä olen luvannut humauttaa, jos joku liikahtaa seuraavan puolen tunnin aikana, joka on tarkoitettu päivälepoon. Halot ovat tietysti pelkkä vitsi, joka tekee ohjeiden noudattamisen helpoksi.

Päivälevolle mentiin leirin yhteisellä päätöksellä, kun kaikki olivat liian väsyneitä.

Rippikoulussa haluaisin kertoa armahtavasta Jumalasta, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja siitä, että kaikki olemme Jumalan kuvia ja sen ansiosta arvokkaita.

Siinä kyytipoikana olisi muutamia muitakin tärkeitä asioita, kuten hiljentymisen taito ja itsestäänselvyyksien epäileminen. Vielä on tärkeää ymmärtää, että päivällä lyhyesti nukahtaminen pitää elämää koossa.

Lestadiolaissaarnaaja Raamattua sensuroimassa

Kuuntelin radiosta lestadiolaisten suviseurojen puhujaa, joka käsitteli hyvin tunnettua Raamatun tuhlaajapoikakertomusta. Hän muisteli sitä, millä tavoin matkoillaan rietastellut ja omaisuutensa hukannut poika palasi lopulta isänsä luo kotiin.

Puhuja luetteli useita kertomuksen yksityiskohtia. Mainituksi tulivat isän syleily poikaansa pojan kunniaksi teurastettu syöttövasikka. Kerrottiin pojan sormeen pujotetusta sormuksesta ja siitä, kuinka poika sai kengät jalkaansa.

Vain siitä lestadiolaispuhuja ei mainittu sanallakaan, että pojan tulojuhlassa soitettiin ja tanssittiin.

Ei yllättänyt, että juuri nämä yksityiskohdat jätettiin kertomatta. Se on lestadiolaisuutta se.