Saarikosken ymmärtämistä lisää jos tuntee maiseman

Kirjallisuustieteen suuria kysymyksiä on se, onko teksti oma maailmansa vai tarvitaanko sen ymmärtämiseksi taustojen ja kirjailijan elämän ymmärtämistä.

Olen paraikaa Tjörnin saarella, jossa Pentti Saarikoski eli viimeiset vuotensa.

Vastaukseni on selvä: kyllä teksti alkaa elää uudella tavoin, kun on lukijanakin nähnyt maiseman, jonka keskellä runoilija on kirjansa kirjoittanut.

Täällä käytyäni tiedän, mitä Saarikoski on tarkoittanut puhuessaan kalliosta, merestä ja lampaista.

Nissisen Vekan väläytys

Törmäsin juttuun valkeakoskelaisesta persoonasta, jonka nimi oli kuulemma Nissisen Veka.

Tarinan mukaan Veka oli kiipeamässä Akaaseen vievään bussiin. Siinä bussipysäkillä hän kyseli kahdelta vanhahkolta naiselta, olisiko heillä ollut vipata markkaa tai kahta.

Naisilla ei ollut.

Linja-auto tuli, ja bussiin noustuaan Veka kuulutti kovaan ääneen: "Ostan kolme lippua, kun näillä naisilla ei ole lainkaan rahaa."

Näitä persoonia olen jäänyt kaipaamaan.

Voiko olla hyvä kristitty ilman kirkkokäyntejä?

Miten voi löytää hyvän suhteen Jumalaan? Voiko olla hyvä kristitty vaikka ei rukoilisi tai kävisi kirkossa? – Tällaisia olivat erään rippikoululaisen nimettömällä lapulla esittämät kysymykset. Tiedän, että moni aikuinenkin niitä kysyy. Ja minä vastasin.

Melko paljon kyse on paikan valinnasta. Joskus kymmenen iässä kävin isän mukana Tuuloksessa olleella sahalla. Siellä oli niin kauhea meteli, että se meni korvissa kipurajan yli. Ei sellaisessa metelissä voi ajatella Jumalaa. Samalla tavoin sikalan haju vie ajatukset jonnekin muualle kuin Jumalaan, tai huonoa ympäristöä on myös riitaisa ja viinanhuuruinen koti.

Hyviä paikanvalintoja ovat sen sijaan metsä, korkealta katsottu maisema, merenranta, tähtitaivas tai mikä tahansa paikka, jossa voi tuntea erämaan kaltaista rauhaa. Kirkossa tai musiikkisalissa rauhoittuu.

Kristillisyyden laatua ei pidä mitata rukouksen määrällä tai kirkkokäyntien lukuisuudella. Eivät ne tee kenestäkään hyvää kristittyä, mutta toisaalta ne auttavat Jumalan kohtaamiseen. Arjessa on kovin vähän sellaista puhetta tai toimintaa, joka syventää jumalasuhdetta. Työpaikoilla puhutaan enemmän vaikkapa siitä, pysytäänkö budjetissa tai kuka on ehtinyt vastata sähköpostiin. Kirkossa muistetaan sentään muutakin kuin rahaa. Siellä on esillä armo, ja etiopialaisen sananlaskun mukaan "sanaa, joka auttaa, sinä et voi sanoa itsellesi".

Kirkkokäynteihin pätee sama kuin lenkkeilemiseen: tulokset eivät näy heti ensimmäisen kerran jälkeen. Aloittaminen on ehkä vaikeaa, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että tämähän toimii.

En ikinä kuvaa auringonlaskuja

Netti on täyttynyt kissavideoiden ohella valokuvista, joissa hieman horisontin yllä oleva aurinko värjää järvi- tai merimaiseman satumaisen kauniiksi. Näiden kuvien paljous on vaikuttanut siihen, etten lainkaan ota auringonlaskukuvia, tai ainakaan en laita niitä esille.

Ensinnäkin kauniiden auringonlaskukuvien ottaminen on kovin helppoa. Riittää, että kytkee automaattiasetukset päälle ja painaa nappia.

Toiseksi kuvat ovat yleensä liian kauniita. Otoksia paranneellaan jälkikäteen esimerkiksi Instagramin valmiiden suodinten avulla.

Näilläkin keinoilla voi kalastella tykkäyksiä, mutta minun makuuni ei sovi, että valokuva on kauniimpi kuin sen esittämä maisema ikinä.

Ehkä juuri ristiriitainen on totta

Tänään olen kertonut rippilapsille evankeliuminen pääsiäiskertomuksista, kuinka niiden ilmapiirissä on jotain scifin tai kauhuelokuvien kaltaista. Niiden iloon liittyy kauhua, pelkoa ja epätietoisuutta. Jotain on tapahtunut ja tapahtuu, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä on menossa. Kuullaan yllättäviä kertomuksia sieltä ja täältä.

Olen puhunut siitä, että kertomusten välillä on ristiriitaa, tai ainakin tapahtumia on vaikea sovittaa yhteen.

Olen kertonut myös siitä, että ristiriitaisuus ei lainkaan ole epätotuuden merkki vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Jos poliisi ottaa kolme rosvoa kiinni ja he kaikki kertovat saman tarinan, voidaan olla melko varmoja siitä, että he valehtelevat ja ovat ennalta sopineet, mitä pitää sanoa.

Pisimmät ja lyhimmät minuutit

Toisinaan minulta kysytään, kuinka pitkään vihkiminen kestää. Vastaan aina, etten tiedä, koska sillä kohtaa aika pysähtyy.

Kellon viisarit ovat vain yksi tapa mitata aikaa. Kun oma jalkapallojoukkue on yhden maalin voitolla ja vastustaja painaa päälle, minuutit ovat pitkiä. Jos oma joukkue on lopussa häviöllä ja pitäisi tehdä maali, aika ei juokse. Se kiitää kuin juna.

Elämäni kenties pisimpiä minuutteja olivat ne, kun lapsena piti odottaa elohopeakuumemittarin tulosta kymmenen minuuttia.

Kerrankin muistan kysyneeni äidiltä, joko mittarin sai ottaa pois. Äiti vastasi: "Kahdeksan minuuttia vielä."

Suosittelen Boris Johnsonille duunarien paikallisjunaa

"Kuten uinuva jättiläinen me nousemme ja vapautamme itsemme epäilyksen ja kielteisyyden köysistä." Näin maalailee Britannian uusi pääministeri Boris Johnson maansa tulevaisuuden näkymiä.

Suosittelen, että Johnson menee esimerkiksi Manchesterin lähellä olevaan Boltoniin katsomaan jalkapalloa. Stadionin tunnelma on hieno, mutta pelin taso ei silmämääräisesti eroa lainkaan Veikkausliigasta. Boltonissa ei pelaa yhtäkään Messin tai Neymarin kaltaista supertähteä, ei ketään sellaista, jonka pelipaitaa maailman pikkupojat himoitsevat. Kentällä voi nähdä kovaa yritystä, mutta sitä voi nähdä Suomessakin. Katsomon laulu on kieltämättä suurenmoista.

Pelin jälkeen Johnson voisi hypätä paikallisjunaan, joka vie Boltonista Manchesteriin. Olen ollut siinä junassa. Kun kuuntelee ihmisten puhetta, voi arvata, että työttömiä on paljon enemmän kuin loppututkinnon suorittaneita. Se on duunarien ja työttömien juna.

Sen paikallisjunan väki ei viittaa uinuvaan jättiläiseen.