Myytinmurtajat 1/3

Viime vuonna ilmestyneessä Halavan, Helinin ja Salmen kirjassa Kansankirkon myytinmurtajat on terävä erittely siitä, millaiseksi kirkon rooli nykyään nähdään.

Ensimmäistä ryhmää on se ajattelu, jonka mukaan kirkko on eräänlainen kuntokeskus. Terveeseen elämään kuuluu melko säännöllinen harjoittelu ja käyntimäärä silloin, kun terveys ja kunto ovat kohdallaan.

Toisessa ryhmässä päätellään, että kirkko on sairaala. Se on varikkokäynti, jotta elämä saataisiin taas raiteilleen.

Kolmanneksi kirkko voidaan ymmärtää rajavartiolaitokseksi. Kirkon ei tarvitse näkyä millään tavoin, mutta se estää vieraita uskontoja valtaamasta Suomea. Samalla taataan yhteiskuntarauhaa ja järjestystä.

Vai olisiko olemassa myös jokin neljäs tie?

Keskellä hyvinvoivaa asuinaluetta

Auschwitzin vapauttamisesta on kulunut 65 vuotta. Siellä en ole ollut, mutta Dachaussa kyllä.

Dachau on viehättävä pikkupaikka Münchenin lähistöllä. On ihmisiä, joiden kotikaupunki se on, eikä siellä asumisessa ole tietenkään mitään pahaa, mutta siitä huolimatta tulee hieman kummallinen olo, kun lukee Dachaun rautatieaseman suuresta mainostaulusta: "Sydämellisesti tervetuloa!"

Merkillinen vaikutelma tulee myös siitä, että leiri on keskellä hyvinvoivaa asuinaluetta.

Kummallisin on omakotitalo, joka on rakennettu kolmen metrin päähän keskistysleirin muurista ja jonka yläkerran ikkunoista on esteetön näköala keskitysleiriin.

Opas kertoi, että tämän talon asukkaita oli haastateltu ja heiltä oli kysytty, miltä tuntui asua sellaisella paikalla. Vastaus oli kuulunut: "Eipä juuri miltään. Turistit lähtevät kello viideltä pois."

Voitaisiin sanoa yksinkertaisesti että "me"

Sanotaan, että liikennekuri on höltynyt ja että piittaamattomuus liikenteessä on lisääntynyt.

Ehkäpä niinkin, mutta liikenne olemme me.

Alirankattu lapsi

Jonkun vähän vanhemman shakkipelaajan suusta olen kuullut käsitteen "alirankattu lapsi".

Shakinpelaajat on rankattu kansainvälisesti ns. elopisteiden ja kansallisesti selopisteiden mukaan. Ne kuvaavat sitä, kuinka pelaaja on peleissään menestynyt ja kuinka hyviä hänen vastustajansa ovat olleet.

Lapset ja nuoret ovat melkein aina alirankattuja. He kehittyvät nopeasti, mutta heillä ei ole takanaan sellaista määrää kilpailupelejä, että he olisivat ehtineet osoittaa tasonsa. Suorituspisteet laahaavat aina kykyjen ja osaamisen takana.

Siksi vanhat pelaajat usein aliarvioivat nuoret vastustajansa. He tuijottavat liikaa suorituspisteitä.

Uskon, että tämä kuvaa sitä, miten vanhemmat ihmiset yleensäkin suhtautuvat nuorempiinsa. He eivät käsitä, että nuorten saavutukset ja heidän saamansa arvostus tuskin milloinkaan ovat heidän osaamisensa ja kykyjensä tasolla.

Vastaavasti vanhat ihmiset ovat ylirankattuja. Tässä 52 vuoden iässä alan hiljalleen käsittää, että puhe vanhuuden viisaudesta on lähinnä ylirankkauksen tuomaa näköharhaa.

Jos olisin hakkeri

Jos olisin hakkeri, kehittäisin tietokoneohjelman, jonka asentaisin aika monen ihmisen koneelle. Se poimisi sähköposteista ja muista viesteistä imperatiivit ja vaativat sävyt.

Niihin törmätessään ohjelma ottaisi tietokoneen koko näytön haltuunsa ja kirjoittaisi ruudulle suurella fontilla: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Tähän Markku Envallin ajatukseen törmäsin viime syksynä, enkä pääse siitä irti.

Namusia köyhille

Haitin asiat ovat aina olleet huonosti.

Vuonna 1971 tuolloin 19‑vuotias Jean Claude "Baby Doc" Duvalier julistautui diktaattori-isänsä kuoleman jälkeen elinikäiseksi presidentiksi. Hän hallitsi vuoteen 1986 saakka, jolloin hän joutui pakenemaan maasta.

Suomessa asti tunnettiin Baby Docin kohtuuttomuus ja julmuus. Muistan lukeneeni esimerkiksi lehtiuutisen siitä, kuinka hän ajeli pitkin Haitin pääkaupungin katuja ja heitteli loistoautonsa avoimesta ikkunasta kadulle seteleitä köyhien kisattavaksi, niin kuin Suomessa abiturientit viskovat namusia alakoululaisten jalkoihin.

Käsittääkseni Haitiin ei voi tutustua Suomessa esimerkiksi kirjallisuuden avulla. Melko surkean naapurimaan mutta hieman paremmin jaksaneen Dominikaanisen tasavallan todellisuutta kuvaa perulaisen Mario Vargas Llosan romaani Vuohen juhla. Se on erinomainen kirja.

Väsy ja nälkä

Oikein ministereitä myöten esitetään, että koulupäiviä olisi pidennettävä.

Keskeltä ei voi pidentää, joten se on tehtävä jommastakummasta päästä. Kukaan ei vain ole kertonut kummasta.

Otetaanko pois viimeisetkin yhdeksään menot? Onko raahauduttava entistä useammin unentokkurassa kouluun?

Vai jatketaanko iltapäivää niille tunneille, joista ei tiedä onko koululaisella silloin enemmän nälkä vai väsy? Työpaikoillakin kovin moni on kello kolmen jälkeen vain tekevinään työtä, ja jos ministeri itse on kokouksessa, hän tuntee silmäluomiensa painon.

Rompetorin kirjaläjä

Kuulin eräältä tutultani, että hän oli poiminut Juhani Rekolan kirjan Kuolemantanssi erään rompetorin kirjaläjästä.

Juhani Rekolan kirjat ovat kenties merkittävintä, mitä Suomen kirkossa kirjoitettiin 1900‑luvulla. Tämä Tukholman suomalaisspurgujen ystävä yhdisti syvällisen kulttuurituntemuksen rehellisyyteen, joka lähestyi toisinaan melkeinpä julmuutta. Elämän ydinkysymyksistä Suomessa tuskin kukaan on kirjoittanut yhtä hyvin kuin Rekola.

Kun hänen kirjojaan löytyy rompetorin kirjaläjästä, sopii miettiä, onko kansakunnalla toivoa.

Ainakaan ei sovi irvailla vanhalle Neuvostoliitolle, jossa kirkot muutettiin hevostalleiksi.

Armahtaisin Tony Halmeen

Tony Halme on kuollut. Tiedän hyvin, miten hänestä olisi ollut korrektia ajatella: typerimmän machomaailman öykkäri, tyhmien puhuja, narkkari ja aivonsa sekoittanut urpo, joka lopullisesti munasi ryhtymällä holtittomaksi kansanedustajaksi. Aivan viimeksi hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja laittomasta aseesta.

En kuitenkaan voi sille mitään, että olen tuntenut Halmetta kohtaan samaa myötätuntoa kuin Matti Nykästä kohtaan.

Silmäni avasi Tony Halmeen kirja Jumala armahtaa ‑ minä en. Yllättävästi siinä oli uhoamisen keskellä myös herkkiä lauseita. Ne liittyivät isän ja äidin ikävään, yksinäisyyteen, ensimmäiseen tyttöystävään ja omaan veljeen, johon on aina voinut luottaa.

En minä ole Halmeen kanssa samaa mieltä juuri mistään yhteiskunnallisesta kysymyksestä. Siitä huolimatta hänen karusta lapsuudesta nouseva tarinansa on puhutellut, niin myös tällainen ajatus:

"Niille jotka kysyy mitä tän kuoren alla on, mä sanon että te ette edes halua tietää sitä. Tää kuori suojaa yhtä hyvin sua kun se suojaa mua."

Sain tarpeekseni, juuri nyt

Juuri nyt tuli mitta täyteen. Peruspalveluministeri Risikko ei sanonut mitään poikkeuksellista. Hän vain sattui lausumaan ääneen, että karkkilalainen valelääkärin huijaus olisi jäänyt pelkäksi yritykseksi, jos työnantaja olisi soittanut sosiaali- ja terveysalan valvontavirastoon Valviraan.

Totta kai lakien avulla saadaan hyvää aikaan, varsinkin jos niiden noudattamista valvotaan.

Mutta siitä huolimatta alkoi ärsyttää juuri nyt.

Onpa kyseessä massamurhaaja, nuorten liikenneonnettomuudet, raiskaukset tai valelääkäri, vastaukset ja parannusehdotukset ovat aina samoja: lisätään valvontaa tai kirjoitetaan uusi laki. Valitse näistä kahdesta.

Koetan muistella, milloin joku olisi esittänyt jotain muuta ideaa. Juuri nyt ei tule mieleen yhtään mitään. Vai olisiko joku jossain väläyttänyt, että rangaistuksia olisi kiristettävä? Joku älypää, joka ei osaa kertoa yhtään faktaa sen tueksi, että sellaisesta olisi jotain mitattavaa hyötyä.

Vain yksi ainoa temppu

Tänään luin kiinnostavan ajatuksen brasilialaisesta jalkapalloilijasta Garrinchasta. Olen tosin aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista, myyttistä.

Viime vuosisadan päätteeksi brasilialainen Pelé valittiin useissa äänestyksissä vuosisadan parhaaksi urheilijaksi. Jotkut brasilialaiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että Garrincha on kaikkien aikojen paras, Peléäkin suurempi.

Garrincha oli voittamassa kahdesti maailmanmestaruutta. Kun hän ja Pelé olivat yhtä aikaa kentällä, Brasilia ei hävinnyt kertaakaan.

Garrincha tunnetaan legendaarisista harhautuksistaan. Hänen joukkueensa Botafogon kannattajat oppivat, että Garrincha ei noudattanut mitään taktiikkaa. Hänelle oli vain annettava pallo ja katsottava, mitä tapahtui.

Kummallisinta oli, että legendaarisen Garrinchan jalat olivat syntymästä asti valuvikaiset. Vasen sääri kaartui sisään, oikea ulos. Ei ollut köyhälle brasilialaispojalle ortopedia.

Tämä on ollut minulle tuttua, mutta mitä luinkaan tänään? ‑ Sen Aulis Rytkösen kirjaaman tiedon, että Garrincha käytti oikeastaan vain yhtä ainoaa harhautusta. Hän vain teki sen täynnä itseluottamusta ja nopeammin kuin muut.

Ei heti veturin taakse

Kun olin lapsi ja olin liikkeellä isän tai äidin kanssa, me emme milloinkaan menneet junassa ensimmäiseen vaunuun. Vanhemmat selittivät, että siellä oleville ihmisille käy onnettomuudessa kaikkein pahimmin. Junan perällä taas säilyy ehjänä.

Nykyään VR määrää omavaltaisesti junan istumapaikat. Siitä huolimatta uskon, että muutenkin ihmiset ovat unohtaneet tällaiset hyvin käytännölliset ja täysin ilmaiset turvaohjeet.

Sen sijaan ollaan aina tarjoamassa kameroita ja valvontaa, niin kuin jostain olisi kaivettavissa esiin kokonainen valvojien armeija, joka aukottomasti tarkastaa jokaisen epäilyttävän ihmisen ja aina tekee hänestä oikeat johtopäätökset.

Ratkaisusta on pian seitsemän vuotta

Ensi maaliskuussa tulee kuluneeksi jo seitsemän vuotta siitä, kun Helsingin Sanomat julisti kuukausiliitteensä kannessa: ""Maapallolla elää nyt 6,2 miljardia ihmistä, ja jokaisella on dna:ssaan 62 miljardia emästä. Tänä keväänä tutkijat julkaisevat ketjun viimeistä emäsparia myöten. Elämän salaisuus on vihdoin ratkennut."

Kuinka moni tietääkään tässä uuden vuoden alkaessa, että elämän arvoitus selvisi jo kauan sitten?

Suotta me ihmettelemme kotkan lentoa tai sitä, kuinka hämähäkki punoo metsässä seittiä oksien väliin.

Kun näkee ensimmäisiä askeliaan ottavan lapsen, kannattaa vain kiiruhtaa. Ihmetys on tarpeetonta, sillä arvoitusta ei ole.