Kohtuullisessa sairaudessa on hyvät puolensa

Vankilassa ja sairaalassa on paljon yhteistä. Kummassakin talossa jokaisella on tarinansa.

Jokainen vanki herättää kysymyksen, miksi hän on vanki ja mikä on hänen tekonsa.

Jokaisen potilaan kanssa keskustelun voi avata keskustelun siitä, miksi hän on siellä.

Juuri tämän vuoksi monet niin rakastavat sairauttaan ja puhuvat siitä mielellään. Siitä kertoessaan he voivat tuntea, että heilläkin on jotain mukana kannettavaa, jotain mikä tekee heistä kiinnostavia.

Juicestakin tehdään näköispatsaselokuva

Matti Nykäsestä on tehty elokuva. Urheilijoista niitä on niukemmin, mutta muusikoista niitä tulla tupsahtelee vähän väliä. 

Laulajista tehdyt elokuvat alkavat tuntua jo pakkomielteeltä. Omansa ovat saaneet Irwin Goodman, Rauli Badding Somerjoki ja Tapio Rautavaara. 

Nyt on uutisoitu, että on Juice Leskisen vuoro, ja tuoreiden tietojen mukaan hänestä olisi tulossa filmejä jopa kaksin kappalein.

Näistä julkkiselokuvista olen nähnyt muistaakseni kolme, ja ne kaikki ovat olleet yhdentekeviä. Kun filmin katsomisesta on kulunut kolme päivää, mitään ei ole jäänyt mieleen. Näiden näköispatsaiden peruuttamaton ongelma on, että ollessaan uskollisia tosiasioille ne ovat vain kerran tapahtuneen uudelleen jäljittelyä. Jos niistä tehdään kiinnostavia ja yllättäviä, kohteensa tunteva katsoja on valmis sanomaan, että ne eivät ole totta. Lopputulos on aina jollain tavoin huono.

Kunnon dokumentit ovat sen sijaan paikallaan. Mykistyneenä katselin Jari Litmasesta tehtyä dokumenttia, mutta mikään ei olisi saanut katsomaan hänestä tehtyä näytelmäelokuvaa.

Jos maailma olisi toisenlainen kuin on

Ask.fm-palvelussa vastasin seuraavaan kysymykseen: "Olisko maailma parempi jos ei olisi uskontoja? Tai olisi niin että kaikki pääsevät taivaaseen ja kukaan ei ikinä ole kuullutkaa Jumalasta. Uskon nimissä on kuitenkin niin paljon pahaa saatu aikaan." Arvelen asian kiinnostavan muitakin kuin tämän palvelun käyttäjiä, joten julkaisen vastaukseni myös täällä:

Niinpä. Tai mitä jos olisitkin syntynyt naapuritalossa asuneeseen perheeseen. Jos kuu olisi puolet pienempi kuin on. Jos sukupuolia olisi vain yksi. Jos Hitlerin isän ensimmäinen vaimo ei olisi kuollut eikä isä olisi ikinä lötytänyt Adolfin äitiä. Jos ampuma-aseita ei olisi keksitty. Jos kaikki ihmiset olisivat kilttejä toisilleen. Jos uskontoja ei olisi. Jos uskoa ei olisi.

Nämä ovat niin sanottuja kontrafaktuaalisia lauseita: mitä olisi tapahtunut jos olisi tapahtunut aivan jotain muuta. Mutta kun maailma on sellainen kuin on.

Varmasti uskon nimissä on tehty myös pahaa. Mutta kuinka paljon onnettomuutta onkaan tuottanut rakkaus: lemmensurut, epätoivoiset itsemurhat, rakastavaisten riidat, mönkään menneet avioliitot, avioerot, menettämisen tuska kun rakastettu ihminen on kuollut, isänmaanrakkauden nimissä käydyt sodat, sukulaisten epäoikeudenmukaiset suosimiset, rakkauden nimissä väärin kasvatetut lapset.

Ehkä rakkaus olisi seuraustensa takia syytä kieltää. Siitä huolimatta ihminen ei voi elää ilman sitä.

Riippuu siitä, kuka virheen tekee

Kertomani tapaus ei ole rikos, mutta vanhentunut tapaus se on, pian kolmenkymmenen vuoden takaa, ja sen päähenkilö on jo siellä, minne rankaisijan käsi ei enää yllä.

Aikanaan Pirkkalan seurakunnan toimistot olivat tavallisessa kerrostalohuoneistossa. Eräänä aamuna havaittiin, että toimistoon porraskäytävästä johtava ovi oli apposen auki. Kaikki väestörekisteritiedot olivat toimiston nurkassa yhden peltikaapin sisällä, jota suojeli vain hatara lukko. Tosin jonkinlaista suojaa antoi juuri tuo avoimeksi jäänyt ovi, koska se tuotti kulkijan päässä luonnollisen päätelmän, että toimistossa oli luvallinen liikkuja paikalla eikä ulkopuolisella ei ollut sen takia sisään menemistä. Rauhallisessa kerrostalossa ei muutenkaan liikkunut asiatonta väkeä.

Tosiasia kuitenkin oli, että seurakuntalaisten henkilötietoihin olisi päässyt käsiksi kävelemällä sisään ja käyttämällä ruuvimeisseliä sorkkarautana.

Illalla toimistolla oli viimeisenä ollut kirkkoherra itse, Erkki Pennanen. Niinpä asian selvittyä jutusta ei koskaan nostettu hälyä. Eihän kukaan pomo itselleen rähise.

Kuullessani tapauksesta mieleeni tuli Tuntemattoman sotilaan lause: "Oli se hyvä, että se sattui Lehdolle." Lehdon tapaus oli kuitenkin toisenlainen. Siinä vakavasti ja toivottomasti haavoittunut Lehto ampui itsensä. Se oli raaka kuolema, ja Pirkkalassa todellinen vahingon mahdollisuus oli vielä melko kaukana, vaikka ainekset olivat olemassa. Vertaus Lehtoon ontui.

Mutta siitä huolimatta oli se hyvä, että se sattui Pennaselle.  

Kiintiökehitysvammaiset

Opiskeluaikoina tein kesätöitä kehitysvammaislaitoksessa. Kokemus vaikutti ihmiskäsitykseeni ja vakuutti siitä, että kehitysvammaisilta voi oppia ja että myös he ovat Jumalan kuvia, kerran ajateltuja.

Muistan miettineeni, mistä saattoi erottaa talon asukkaat ja henkilökunnan toisistaan. Yksi varma tuntomerkki oli se, että poikkeuksellisen ystävällisesti tervehtivät olivat aina asukkaita. Väkisin siinä tuli mieleen  kysymys, kuka on vammainen ja kuka ei.

On hyvä, että kehitysvammaiset nähdään ja heidät otetaan mukaan. Pertti Kurikan Nimipäivistä kertova dokumenttielokuva oli hieno.

Akkiä on innostuttu liikaa. En olisi laittanut kehitysvammaisia television ajankohtaisohjelman tekijöiksi. Euroviisut epäilyttävät.

Ihmisen nöyryyttämistä on se, että hänet sijoitetaan julkisesti rooliin, johon hän ei kuulu: kun maailman mäkihyppääjästä Matti Nykäsestä tehtiin levylaulaja, kyse oli hänen rahantarpeestaan, mutta myös siitä, että jotkut nauttivat ihmisen nöyryyttämisestä. 

Pelé teki mestarillisimmat virheet

Maailman parhaasta jalkapalloilijasta käydään loputonta keskustelua. Nykypelaajista tittelin haltijaksi on ehdotettu suurenmoista Lionel Messiä, mutta jalkapallohistorian tuntija jättää hänet ainakin toistaiseksi kunniakkaille pistesijoille, kun hänen uransa on vielä kesken. 

Asiantuntija valitsee Pelén ja Diego Maradonan välillä.

Oikea vastaus on Pelé. Ratkaisevaa ei ole se, että hän on ainoa kolminkertainen maailmanmestari ja että ensimmäisensä hän voitti jo 17-vuotiaana.

Tärkeintä on se, että hänet muistetaan kolmesta mestarisuorituksesta, jotka kaikki olivat lopulta epäonnistumisia. Hän oli erehtyessäänkin ainutlaatuisen hyvä. Ei ole ketään muuta, jonka jalkapalloneroutta voisi todistella hänen mokauksillaan.

Kaikki esimerkit ovat vuoden 1970 MM-kisoista.

Ensimmäisenä on hänen nerokas harhautuksensa, kun vastassa oli enää Uruguayn maalivahti. Ratkaiseva laukaus meni kuitenkin ohi. (video)

Toinen on hänen pääpuskunsa Englantia vastaan. Jostain vain Gordon Banks ehti laukauksen tielle. Vielä silloin Englannilla oli hyviä maalivahteja. (video, voin 0.40)

Kolmas esimerkki on Pelén kuudestakymmenestä viidestä metristä lähettämä pallo, jolla hän tavoitteli Tšekkoslovakian maalia, kun oli huomannut maalivahdin seikkailevan liian kaukana. Hieman lipsahti ohi. (video, noin 0.37)

Odotettu vanhojenpäivä on kallista draamaa

Jos on taitoa ja viisautta, voi saada halvalla

Sanomalehti Keskisuomalaisessa julkaistu teksti vanhojen tanssien kustannuksista on avannut keskustelun kipeästä aiheesta. On mietitty, mitäpä jos jollakulla tytöllä ei olekaan varaa osallistua vanhojenpäivään, koko lukion odotetuimpaan päivään.

Pukuasiassa tulee mieleen yksi käyttökelpoinen ratkaisu. Ainakin Pirkkalan lukion tytöt ovat järjestäneet tapahtuman, jossa on myyty käytössä olleita vanhojen pukuja. Tapahtuman mainostaminen luo positiivista ilmapiiriä ja vakuuttaa siitä, että käytetyn hankkiminen on normaalia ja viisasta. Hyvälaatuista pukua voi käyttää useammin kuin kerran.

Lisäksi on kampausongelma. En ole asiantuntija, mutta sen olen nähnyt, että poikien maailmassa klassisella ponnaritytöllä on edelleen kysyntää. Pojat eivät välttämättä innostu omaleimaisimmasta häkkyrästä, josta on sanottava: "En tiedä, mikä tuo on, mutta hyppytunnilla googlaan lintukuvastot."

Toinen idea on radikaalimpi eikä taida mennä läpi, koska se ei täytä päivä prinsessana -unelmia. Siitä huolimatta on periaatteessa mahdollista palata pois jääneeseen käytäntöön, ettei leikitäkään hienoaneitiä, vaan ollaan oikeasti vanhoja ja käydään isomummun vaatekaapilla. Tälläkin tavoin saa hauskaa aikaan. Tiedän kokemuksesta.

Mutta jos ei saakaan miestä

Tyttövaltaisissa lukioissa puvun hankkiminen taitaa olla peloista pienin. Oleellisempaa on, mitä tehdä kun ei saa miestä? Olen kuullut erikoispainotteisten lukioiden hurjista draamoista, joissa käytetään kaikki naiselliset ja epänaiselliset keinot, kun harvat kouluun tulleet pojat varataan jo ensimmäisenä koulupäivänä. Vähäpätöisemmätkin pikkupojat kelpaavat, ainahan voi toivoa, että puolessatoista vuodessa niihin tulee näköä ja kokoa.


Paikkaillaan sitten yhteiskuntaopin tunnilla

Vanhojen päivien draamat ovat käytännön oppia naisen asemasta tässä maailmassa. Lukion yhteiskuntaopin tunnilla voidaan sitten keskustella siitä, kuinka paljon on naisen euro. Samalla voidaan muistella varhaiskasvatuksen sukupuolineutraaleja leikkejä.

Oma ryhmänsä ovat homoseksuaalit nuoret. Tuntuu varmaan ulkopuoliselta. Pojilla on helpointa. Kasvojaan menettämättä he voivat uskottavasti sanoa, ettei vain kiinnosta. Myös heidän tykötarpeensa ovat halvempia.

Me kun olemme niin hyviä

Suomalaiset ovat saaneet uuden paheksunnan aiheen, kun ovat lukeneet paavin lausunnosta, jossa hän hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen sillä ehdolla, että lasta ei nöyryytetä. Paheksunnan aiheita on muitakin: ns. kehittymättömien maiden suhde aborttiin, homoseksuaaleihin, sananvapauteen, demokraattisiin vaaleihin, uskonnonvapauteen, lapsityövoimaan, ilmastonsuojeluun ja ryöstökalastukseen.

Muutamin varauksin olen yleensä paheksujien puolella. Kokonaisuudessa on kuitenkin jotain kiusallista, sillä nuo paheksumiset kertovat kaikkinensa länsimaalaisten ja eritoten skandinaavien ylemmyydentunteesta, johon ei liity vähintäkään nöyryyttä, vaikka vain viisikymmentä vuotta sitten monet moitituista asioista olivat täällä samalla tolalla kuin paheksutuissa maissa nyt. 

Länsimainen ihminen uskoo olevansa moraalisesti parempi kuin etelämaalainen. Sama ylemmyydentunne näkyy myös kansallisella tasolla. Pääkaupunkiseudun ihmisillä on vankkumaton luotto siihen, että he tietävät asiat paremmin kuin idässä tai pohjoisessa tiedetään. Toisaalta myös helsinkiläisiä paheksutaan. Erona on kuitenkin se, että tiedotusvalta on Helsingissä.

Muiden paheksunta sokaisee näkökyvyn. Myös suomalaisilla olisi yhtä ja toista selittelemistä. Joku etelän ihminen ihmettelee sitä, kuinka pieniä lapsia raastetaan kuuden aikaan umpipimeässä ylös, jotta heidät saadaan seitsemäksi laitoshoitoon. Vanhukset pinotaan säilytykseen, ja lehmien ulkoiluoikeuksista huolehditaan paremmin kuin heidän. Omasta puolestani en ole lainkaan varma, kumpi on brutaalimpaa: lapsen nopea tukistaminen vai viikon pituinen kotiaresti.

Enkä tiedä vieläkään, mitä pitäisi vastata islamilaiselle maahanmuuttajalle, joka katsoo rappukäytävässä örisevää kännisuomalaista ja kysyy: "Onko hänkin kristitty?" Siihen ei riitä vastaukseksi, että katsos kun en tiedä, mahtaako hän kuulua kirkkoon.

Turhimmat asiat

Turhimpia asioita ovat kontrollijärjestelmät, jotka vain vaikeuttavat elämää, mutta eivät toimi.

Olin teetättämässä varakappaleita sellaisista avaimista, joiden kopiosuojaus oli juuri poistunut. Menin avainteni kanssa lukkoliikkeeseen, jossa sanottiin, että he eivät voi tehdä avaimia ilman taloyhtiön asiapapereita, koska liike oli valtuutettu merkkiliike. Lisäksi minulle puhuttiin turvallisuudesta. Kerroin ymmärtäväni, vaikka oikeasti en ymmärtänytkään. Lähdin pois ja menin parin sadan metrin päässä olevaan marketin suutariin. Sieltä sain avaimet.

Soitin vanhan äitini puhelimen PUK-koodia. Osasin sanoa henkilötunnuksen, mutta minulle ei kerrottu vastausta, koska en voinut olla soittaja; ja syynä oli vain se, että olin mies. Kenelle tahansa naisäänelle koodi olisi annettu. Taas jäin ihmettelemään, millaisia väärinkäytöksiä tämän tason valvonta estää. En kysellyt. Olisin kuitenkin saanut tyhmän selityksen tai vastauksen, että määräykset ovat sellaisia.

Turha on vartioida porttia, jos aita vuotaa.