Huippulukio 700 km Helsingistä

On totuttu ajattelemaan, että Suomen parhaita lukioita olisivat Helsingin tunnetut lukiot.

Tänä vuonna yllätti Pudasjärven lukio, joka on seitsemänsadan kilometrin kanssa Helsingistä. Turkulaisen Puolalanmäen lukio tavoin sen menestys oli poikkeuksellista. Ylioppilaskokelaista peräti neljätoista eli 32,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Menestystä oli muissakin oppiaineissa, sillä yksi kokelas kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet.

Kaukaa on vaikea arvioida kovin tarkkaan menestyksen syitä. Varmaankin äidinkielen opettaja on erinomainen. Jotain vaikutusta lienee myös uudella hirsirakenteisella koululla, jota on käyty ihastelemassa ulkomaita myöten. Siellä ei home kiusaa, ja oppilaat epäilemättä tuntevat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

U2 ja Ile Kallio

Suomalaisten esiintyjien on kuulemma vaikea päästä pääesiintyjiksi edes kotimaisille festareille.

Musiikkimaailman paremmuusjärjestyksistä ja arvostuslistoista on kyllä huvittaviakin poikkeuksia.

Vuonna 1982 Ruisrockissa esiintyi aloitteleva mutta nousussa ollut irlantilaisyhtye U2. Tuolloin 22-vuotiasta Bonoa ja hänen kavereitaan oli kuuntelemassa melko vaatimaton määrä ihmisiä, noin 8000 henkeä.

Kun U2 lopetti esiintymisensä, lavalle tuli Ile Kallio ja Diesel.

Mikä vika on nuorissa miehissä?

Uutisissa puhutaan tavan takaa siviiliuhreista ja annetaan ymmärtää, että juuri he ovat erittäin suuri moraalinen ongelma. Välillä tuntuu siltä, että kaikki on melkeinpä kunnossa, jos vain vältytään siviiliuhreilta.

Keitä ovat sitten ei-siviilit? – Eivätkös vain nuoria miehiä, joista monet eivät ole valinneet sotilaaksi tulemistaan? Heidät on suorastaan pakotettu sotilaiksi, tai sitten elämänolot ovat olleet niin niukat, että muutakaan toimeentulon vaihtoehtoa ei ole ollut näkyvissä.

Nuorilla miehillä ovat vielä enimmät tärkeät asiat elämättä: vaimo, lapset, merkityksellinen työ ja vanhojen kavereiden kanssa vietetyt muistelemisen illat.

Minkä säännön mukaan juuri nuorten miesten pitäisi ensimmäisinä kuolla? Mistä tulee tämä riitti, että isät lähettävät poikansa sotaan ja että siinä ei sitten olisi mukamas mitään vikaa?

Milloin reikäleivän reikä lakkaa olemasta?

Viime kesänä kirjoitin siitä, että olemassaolo on vähintään yhtä ongelmallinen sana kuin Jumala. Vain yksinkertainen ihminen ei tätä ymmärrä.

Eilen illalla rupesin miettimään asiaa reikäleivän näkökulmasta. Onko reikäleivän reikä olemassa vai onko kyse pikemminkin olemassaolon puuttumisesta?

Entä mitä tapahtuu, kun leikkaan leivästä ohuen ohuen siivun? Onko reikä vielä silloin olemassa? Jos on, kuinka paljon leivästä on sitten leikattava, jotta reikä lakkaisi olemasta? Jos vain kolmannes on jäljellä, voidaanko yhä puhua reikäleivän reiästä?

Kun leipä on kokonaan syöty, onko myös reikä lakannut olemasta? Eihän sitä ole kukaan syönyt.

Sitkuttaminen

Käytin Pentti Saarikoskea käsittelevään väitöskirjaani kaksi vuotta. Juuri mihinkään muuhun ei ollut aikaa tuon prosessin aikana. Tämä tarkoitti sitä, että omassa kielimaailmassani syntyi käsite "Saarikosken jälkeinen elämä", jossa purkaisin kaikki tuonnemmaksi jätetyt.

Päästyäni nyt maaliskuussa Saarikoskesta eroon olin keskellä tekemättömien asioiden sumaa. Niinpä aloin unelmoida Saarikosken jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta. Ajatuksiini ilmestyi lause: "Teen sen sitten, kun pääsen näistä Saarikosken vuoksi tekemättömistä asioista eroon."

Lauseessa on kaksi oleellista sanaa "sitten kun". Eräältä tutultani olen oppinut tilannetta kuvaavan sanan "sitkuilu.

Itsepetos ei ole kaukana, kun elämän oletetaan alkavan aina seuraavan nurkan takana. On kitkerä totuus, että sitkuttamisella se ole sielläkään, vaan seuraavan takana ja aina seuraavan takana, ja viimein kierretään loputonta ympyrää.

Pää on sekaisin, ja ihminen kysyy mitenkäs minä tähän oikein tulinkaan.

Aamulehden kolumnin jälkeiset

Neljäs Aamulehden kolumnini ilmestyi nettiin perjantaina ja paperilehteen sunnuntaiaamuna. Aiheeksi olin valinnut jo pitkään suunnitteilla olleen jutun erilaisista keskusteluissa käytetyistä korteista, joista tunnetuin on niin sanottu natsikortti.

Keskustelua on eniten aiheuttanut jälleen kerran tekstin sivujuonne, joka tällä kertaa liittyy sanan "eutanasia" kiusalliseen natsihistoriaan. Harkitsin tarkkaan ilmaisua, koska vähän aavistelin, että joku tarttuisi siihen. Päädyin siihen, että kerroin sanan periytyvän natseilta. En väittänyt, että sana olisi natsien keksintöä, niin kuin joku keskustelija yritti hetken väittää. En myöskään sanonut, että eutanasia periytyisi yksin natseilta; "periytyminenhän" on sikäli ovela sana, että ominaisuudet voivat periytyä lapselle monestakin suunnasta: sekä isältä että äidiltä tai monilta isovanhemmilta ja kenties tietyllä tavoin jopa ympäristöltä.

Nyt tuntuu siltä, että olisi kuitenkin ollut parasta aloittaa kolumni sanoilla: "Eutanasia oli natsien aktiivisesti käyttämä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa." Jos olisin sanonut näin, kukaan ei olisi voinut mutista vastaan ja ajatukseni olisi pysynyt entisellään.

Eutanasiaan takertuminen osoittaa, että ankarimpia eutanasian kannattajia kiusaa huomio sanan natsitaustaisuudesta. Monille natsiyhteys lienee myös uusi tieto, koska se on tuottanut niin vahvoja reaktioita.

Uskon kuitenkin paperiversion netistä poikkeavan ulkoasun vaikuttaneen siihen, että tekstistä on huomattu muutakin kuin sen sivujuonne, eutanasia.

Sunnuntai-iltaan mennessä kolumnia on kommentoitu netissä 14 kertaa. Uskoakseni vain pieni osa keskusteluista on käyty verkossa, koska paperiversio on edelleenkin Aamulehden yleisin formaatti.

Kolumnin arvioijista 39 on valinnut vaihtoehdon "Lisää tätä!" Hyödyllisenä tekstiä on pitänyt kuusi ihmistä. Neljä lukijaa on sanonut tekstiä ikäväksi ja kymmenen on sanonut, ettei ole tajunnut artikkelia. Viimeisin luku on minulle yllättävän suuri. Ehkä olen kirjoittanut hämärästi, tai sitten jotkut lukijat eivät ole ymmärtäneet, mitä käsitteellä "natsikortti" oikein tarkoitetaan.

Faceobook-sivuni kommentteja en ole tässä arvioinut.

*  *   *

Aamulehden kolumnini on tässä:

Eutanasia on natseilta periytyvä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa. Saman tien kuulin sanat: "Natsikortti natsikortti!" Joku oli jopa tietävinään säännöstä, että väittelyn on hävinnyt se, joka ensimmäisenä mainitsee Hitlerin ja hänen seuraajansa.
Tällaista tuomariratkaisua en hyväksy, vaikka tunnustan, että ihmisten välisissä keskusteluissa on vakiomuotoisia, huonosti perusteltuja vuorosanoja. Niitä voi heitellä niin kuin kortinpelaaja viskoo pataa ja herttaa pöydälle sen enempää miettimättä. 
Olen varma, että ajattelevan ihmisen kädessä on myös natsikortti. Soisin, että jokaiselle moraaliselle valinnalle tehtäisiin pakollinen natsitarkistus niin kuin arvioidaan lakien lapsivaikutuksia. Jonkun Mike Goodwinin natsikorttianalyyseista huolimatta Euroopan historian muistaminen on velvollisuutemme. 
Sitä paitsi natsikortin käyttämisestä kritisoivat keskustelijat syyllistyvät itsekin moittimaansa pelitaktiikkaan, vaikka eivät sitä huomaa. Heidän korttinsa nimi on "Nyt käytit natsikorttia" -kortti.

Rasistikortti on vanha käsite, mutta uusia kehitelmiä pukkaa esiin koko ajan. Viime aikoina on näkynyt runsaasti "Olet mielesi pahoittaja" -korttia. Tuomas Kyrön huumori on osunut kansakunnan sielunsyvyyteen. Silti ihmistä ei saa noin vain leimata turhan kitisijäksi, jos hän kohtuullisesti puuttuu häntä kiusaaviin pikkuasioihin: naapuri päräyttää ruohonleikkurin käyntiin sunnuntaiaamuna klo 8, ja junassa vastapäisellä penkillä istuva matkustaja selostaa puhelimeen intiimejä terveysasioitaan koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Ei näitä tapauksia pidä kuitata sillä huomautuksella, että ärsyyntynyt tai kiusaantunut on mielensäpahoittaja.

Kortteja on rajattomasti. Kaiken hyvän tekemisen voi aina kuitata sanomalla: "Ei yksi ihminen voi täällä mitään." Melkein mikä tahansa perkeleellinen ja ahkera toiminta "parantaa työllisyyttä". Duunareiden sortaminen aivan epäilemättä "lisää kilpailukykyä", ainakin hetkellisesti. Maahanmuuttokeskusteluissa molemmat ääripäät käyttävät kortin tavoin ilmausta "se on vain yksittäistapaus", toiset vakavasti ja toiset pilkallisesti. Päivi Räsänen -kortti alkaa olla jo poissa muodista, mutta yhä on niitä, jotka latistavat minkä tahansa uskonnollisen keskustelun kommentilla "Raamattu on satua" tarkistamatta edes Wikipediasta, mitä sadulla oikein tarkoitetaan.
Samalla tunnustan rehellisyyden nimessä, että joskus on näppärintä turvautua epäkorrektiin korttipeliin. Lause "Noinkin voi ajatella" on kätevä kommentti, kun toinen sanoo jotain tyhmää eikä juuri sillä hetkellä jaksa ruveta väittämään vastaan.


Juttu Aamulehden sivuilla

Hoitaa hänellle uskottuja kuin omiaan

Muuan seurakuntamme määräaikainen työntekijä ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa. Viimeisessä työntekijäkokouksessa hän kiitteli työtovereitaan niin kuin tapaan kuuluu. Hänen erityisesti mainitsemansa kiitoksen aihe oli jotain sellaista, jota en ole itse huomannut. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että hänen kiitoksissaan saattoi olla perää.

Hän sanoi, että vielä vain keskikokoisen seurakuntamme työntekijät suhtautuvat hallitsemiinsa asioihin, resursseihin  ja tehtäviin niin kuin ne olisivat heidän omiaan. Hänen kokemuksensa mukaan suuressa seurakuntayhtymässä asiat ovat toisin. Siellä ne kaikki kuuluvat jollekin suurelle ja vieraalle organisaatiolle.

Tämänkin puheenvuoro vahvisti uskoani kohtuullisen kokoisiin organisaatioihin. Isoissa järjestelmissä kenties saavutetaan niin sanottuja synergiaetuja - mitä ikinä ne sitten oikein ovatkin. Saatu hyöty valuu kuitenkin lukuisiin kokouksiin, mutta myös siihen, että asiat eivät ole enää omia.

Talonpoikaiskulttuurin parhaita puolia voi siirtää myös toisenlaisiin maailmoihin.

Minua on liikuttanut, kuinka sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola muisteli omia professoriaikojaan. Hän kertoi, kuinka hänessä on vaikuttanut torppareina eläneiden esi-isien ja pientilaa viljelleen isän perinne. Hän sanoi hoitaneensa 30 vuoden ajan virkaansa samaan tapaan kuin hänen isänsä, joka aina viimeksi kävi ehtoolla ruokkimassa hevoset. Illan päätteeksi myös Antti Eskola kiersi laitoksella ja tarkisti, että valot oli sammutettu ja monistuskone pois päältä.