Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.

Feissaajan voi kiertää selkäpuolelta

Joitakin vuosia ennen kerjäläisiä kadulle ilmestyivät ns. feissaajat, jotka pyrkivät hankkimaan hyväntekeväisyysjärjestölle uusia lahjoittajia.

En tiedä, miksi heidän kohtaamisensa on niin vaikeaa. Useimmat välttävät katsomasta heitä silmiin, ja aina voi yrittää kävellä toista kautta. Aamulehden tuoreen jutun mukaan tänä kesänä myös sateenvarjo on ollut oivallinen piilo. Itse olen kiertänyt heidän selkäpuoleltaan, jos vain on ollut mahdollista.

Minulla on vaikeuksia jopa kohdatessani sellaisen järjestön edustajaa, jonka säännöllinen kuukausilahjoittaja olen. Ehkä kaupungilla käveleminen on minulle samanlainen yksityisalue kuin oma koti. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän jonkin menneen rikki, kun sain tietää, että feissaajat eivät olekaan vapaaehtoisia vaan saavat palkkaa työstään.

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.

Tässä on seitsemän hyvää kirjaa

Kun kuulen kelvottoman saarnan tai julkisen puheen, alan ensimmäiseksi epäillä, että siinä on taas yksi, joka ei ole lainkaan lukenut kaunokirjallisuutta.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on oikeastaan ainoa keino, jonka turvin ihminen voi laajentaa elämänpiiriään muuten tavoittamattomille alueille. Voi puhkaista kuplansa, matkustaa muihin maihin ja aikakausiin ja omassa ajassaan voi päästä tutkimaan, mitä muiden ihmisten elämä on.

Ilman kaunokirjallisuutta tietää vain omansa ja läheistensä elämästä. Psykologian kirjat, johtamisen teoriat ja elämäntaidon oppaat voi korvata hyvillä romaaneilla. Niistä saa sen elämänviisauden, joka on saatavissa.

Oma taktiikkani on ollut se, että olen lukenut toisaalta klassikoita, koska niiden asemalla on aina syynsä. Toisaalta olen etsinyt vähän luettua nykykirjallisuutta. Tämän hetken listasuosikkeja luen vain satunnaisesti. Miksi ihmeessä lukisin sitä, mitä kaikki muutkin lukevat?

Heinäkuun iloksi olen valinnut muutaman kirjaehdotuksen:

Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento: Vuonna 1846 ilmestynyt romaani ei ole hänen tunnetuimpia teoksiaan, mutta on yksi suosikeistani. Käsittääkseni se on maailman ensimmäinen romaani, jonka aiheena on identiteettivarkaus - Dostojevski oli 170 vuotta aikaansa edellä.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssit: Minulta on kysytty, mitä Saarikoskelta kannattaisi lukea. Monesti olen sanonut, ettei välttämättä ole mitään sellaista kirjaa. Hän oli pikemminkin väläyttelijä kuin kirjojen tekijä. Viime aikoina olen vastannut että Hämärän tanssit. Sen viimeinen sivu on kauneimpia lukemiani. Myös kirjan alku on vaikuttava: "tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Ivan Gontšarovin Oblomov: Tämä on toinen venäläinen klassikko. Kirja on viisautensa lisäksi hauska. Yllättävän harva tuntee nykyään tätä romaania, joka on jopa synnyttänyt käsitteen oblomovilaisuus. Kirja kertoo loputtomasta aikomisesta, ryhtymisestä ja rupeamisesta, mutta ei koskaan asioiden loppuun saattamisesta eikä edes niiden aloittamisesta.

Ilmari Kiannon Punainen viiva. Suomalainen klassikko, jota en ole lukenut sitten kouluaikojen. Se on kuitenkin jättänyt elämänmittaisen jäljen. En tiedä, kannattaako tällä lohduttomalla köyhyyden kuvauksella pilata kesäpäiviään, mutta toisaalta se on kenties liian painavaa tavaraa marraskuun pimeään. Lievittävänä asianhaarana on kirjan pieni koko, minun painoksessani sivuja on 169.

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tämä novellikokoelma niin kuin muutkin Carverin tekstit nostaa kaikki arkipäiväisyydet elämän viidenteen potenssiin. Kirjan luettuaan kiinnittää huomionsa siihen, että pois viemistä odottava roskapussi ei ole vain roskapussi, vaan vallankäytön tiivistymä, johon vetoamalla ihmiset eroavat toisistaan ja liittyvät toisiinsa.

Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifesti. Piditkö Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Jos pidit, pidät varmaan myös tästä islantilaisesta romaanista, joka Niemen kirjan tavoin kertoo siitä, kuinka rockmusiikki tuli nuorten ihmisten maailmaan. Omaa elämää kummasti avartaa se, kuinka näkee tuttujen elämänilmiöiden tapahtuvat hieman toisenlaisessa maassa.

Asko Sahlbergin Pilatus. Sahlbergin Rooman valtakuntaan ja osin myös Raamatun maailmaan sijoittuva historiallinen romaani on esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus opettaa historiaa ja saa ymmärtämään sitä uudella tavalla, kun hetken elää kirjan mukana vanhoissa tapahtumissa. Kirjan luettuani ymmärsin hieman enemmän Pilatuksesta tai ainakin siitä, millainen hän mahdollisesti oli.

Kun keravalaisia ei ole

Eilisissä häissä tapasin juuri Keravalle muuttaneen nuoren ihmisen. Kuullessani hänen uudesta asuinpaikastaan, mieleeni nousi ajatuskupla: "Teikäläisiä en juuri tunnekaan, vaikka juuri maantieteen kannalta pitäisi olla toisin."

Olen käynyt enimmät kouluvuoteni Järvenpäässä, Keravan naapurissa. Vanhojen koulukaverieni kanssa keskusteltuani minusta tuntuu siltä, että kukaan järvenpääläinen ei ole ikinä muuttanut Keravalle.

Keravan ja Järvenpään suhde oli kouluaikoinani erikoinen.

Emme olleet keravalaisten kanssa huonoissa väleissä, emme hyvissä. Emme vihanneet, emme rakastaneet. Emme epäillen kyselleet, voisiko Keravalta tulla jotain hyvää, sillä heikäläisiä ei ollut meille olemassa. Kerava oli vain paikka, jossa juna pysähtyi matkalla Helsinkiin ja jossa kukaan tuttu ei ikinä laskeutunut junasta.

Naapuri voikin olla sekä kaukana että vieras. Kuinka moni tuntee Ruotsista muuta kuin Tukholman ja Tanskaa kohti vievän tien? - No, Åren ehkä tai Haaparannan.