Lapset ja uskonnollinen puhe

Pikkuisen huvittaa nimenomaan uskontoasioissa tarve aina muistuttaa - lapsillekin - että ihmiset uskovat eri tavoin. Totta kai uskovat. Tämä pätee elämässä aivan mihin tahansa.

"Äiti, millaiset saappaat minä ottaisin."
"Ota vaikka nuo siniset, mutta muista että jotkut ihmiset käyttävät toisen värisiä saappaita."
"Äiti, saanko katsoa Pikku Kakkosta."
"Saat, mutta muista että ihmiset katsovat muitakin ohjelmia."

Pienelle lapselle on turha selittää sitäkin, että Raamattua ”ei ole tarkoitettu sanasta sanaan” otettavaksi. Sen ymmärtäminen vaatii abstraktin ajattelun vaihetta, ja siihen ihminen tulee vasta noin kahdentoista vuoden iässä.

Kirjallisuudellisuus ja muita töyhtöpäisiä sanoja

Olen saanut Saarikoski-väitöskirjani pakettiin, joten voin katsella taakse ja miettiä kahden vuoden matkastani myös sen oheistapahtumia.

Tohtoritutkintoon liittyy jonkin verran oman oppiaineen ulkopuolisia opintoja. Oli luonnollista, että liitin uskonnonfilosofiaan kirjallisuustiedettä.

Opinnoista olisi selvinnyt kirjatenteillä, mutta vaihtelun vuoksi päätin istua luennoilla. Niinpä kuuntelin Helsingin yliopistossa neljä luentosarjaa. Niistä kaksi piti yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen. Varsinkin hänen antiikin kirjallisuutta koskeneet luentonsa paikkasivat oleellisesti tietämykseni aukkoja ja tukivat omaa tutkimustani. Vaikutuksen teki myös Riikosen laaja yleissivistys, jota hän maustoi kuivalla, englantilaistyyppisellä huumorilla.

Sen sijaan muut kirjallisuustieteen luennot eivät vakuuttaneet. Niissä oli liian paljon näkökulmia, jotka eivät minun käsittääkseni lainkaan auta ymmärtämään kirjoja. Oli paljon töyhtöpäisiä sanoja, joiden olemassaololle en keksinyt muuta syytä kuin kirjallisuustieteilijöiden itsetunnon kohotus.

Hölmöimmäksi tunsin oloni silloin, kun kuuntelin neljännestunnin keskustelua, jossa pohdittiin, onko oikein sanoa "kirjallisuudellisuus" vai "kirjallisuuteus". Hävetti olla paikalla.

Viisi kalapuikkoa kaikille

Kohtuuttoman paljon elämästäni on kulunut niin sanottuun vääntöön ihmisen kanssa, jonka suosikkisanoja ja suoranaisia hokemia oli ”yhdenvertaisuus”.

Yhdenvertaisuus sopii minullekin erinomaisesti. Minä vain annan sille sen tulkinnan, jonka mukaan se ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselle annetaan aina ja joka tilanteessa samat viisi kalapuikkoa. Oikeudenmukaisuus olisi helposti löydettävissä, jos sen toteuttamiseen riittäisi jakolaskun osaaminen. Todellisuudessa se on paljon mutkikkaampi kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kaikki mahdollinen viisaus. Joskus vaaditaan toimintaa, jossa jäykkä inhimillinen ajattelu ei lainkaan toimi.

Kreikkalainen ortodoksimunkki Paisios kirjoittaa: "Olettakaamme, että kahdella veljeksellä on viiden hehtaarin pelto. Inhimillisen oikeuden mukaan kummankin pitäisi saada kaksi ja puoli hehtaaria. Jumalallinen oikeus on sitä, että kumpikin saa niin paljon kuin tarvitsee."

Eläimet pehmentävät ihmistä

Suuresti epäilen, että jokin aikakausi voisi olla ratkaisevasti parempi kuin jokin toinen aikakausi. Uskon, että ihmisten pahuus ja hyvyys ovat sukupolvien ja suurten ihmisryhmien kohdalla melko vakioisia. Jos ollaan johonkin suuntaan hyviä, toiseen suuntaan ollaan sitten vastaavasti pahoja.

Ennen oli näin ja nyt on näin -ajattelu ei yleensä toimi moraalin tarkastelussa.

Poikkeuksensa on tässäkin. Tämä ajatus minulle tuli mieleen lukiessani kirjaa, joka on koottu kreikkalaisen ortodoksimunkin Paisioksen opetuksista.

Paisios kirjoittaa siitä, kuinka eläinten korvautuminen koneilla on vaikuttanut kylmentävästi ihmismieleen. Hän sanoo, että eläinten kanssa työskentelevät ihmiset olivat helläsydämellisempiä kuin koneiden käyttäjät: "Jos lastasit juhdan selkään enemmän tavaraa ja se raukka vaipui polvilleen, säälit sitä. Jos se oli nälkäinen ja katsoi sinua syyttävästi, sydämeesi koski. Muistan, että kun lehmämme sairastui, me kaikki kärsimme yhdessä sen kanssa, koska pidimme sitä perheenjäsenenä. Mutta nykyisin ihmisillä on teräsvekottimensa ja heidän sydämistäänkin on tullut teräksenkovia. Jokin teräsosa on katkennut: hitsausta! Auto on mennyt rikki: korjaamoon!"

Onneksi ovat rippikoululaiset

Monesti epäilen, että tarvitsen rippikoululaisia enemmän kuin he minua.

He tuovat suhteellisuudentajua. Heidän seurassaan ei ole mitään apua akateemisista oppiarvoista eikä menneistä saavutuksista. Heitä kiinnostaa vain se, millainen ihminen olen heille, nyt.

He vaativat tervettä yksinkertaisuutta. Vain sellaisilla viisauksilla on lopulta arvoa, jotka voi sanoa rippikoululaisten ymmärtämällä kielellä.

Ennakkoluulot ja odotushorisontti

Kolmiloikkaaja Pertti Pousi hyppäsi edelleen voimassa olevan suomenennätyksen lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.

Saarikosken urheilukiinnostus on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät lainkaan vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Hänellä on ollut valtakunnanjuopon maine. Siihen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti": Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut.

Filosofiassa on puhuttu esiymmärryksestä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. Kansankielessä sanotaan, että "ennakkoluulot" tai hieman kauniimmin "ennakkokäsitykset" vaikuttavat siihen, mitä ihmisestä ajatellaan. Niiden taakse näkeminen vaatii erityistä ponnistelua.

Aiheesta joka jo väsyttää

Olen hieman väsynyt tähän aiheeseen, mutta kirjoitetaan nyt.

Päämäärästä ajattelen yksinkertaisesti. Pitää päästä siihen, että homoseksuaaleilla on oikeus kirkolliseen vihkimiseen. 

Lähivuosikymmeninä kirkossa tuskin päästään asiasta yksimielisyyteen. Siksi on tyydyttävä erimieliseen sopusointuun eli siihen, että kirkossa elää kaksi erilaista avioliittonäkemystä rinnakkain. Tämä ei voi olla mahdotonta, sillä en jaksa uskoa, että ristillä, anteeksiannolla tai Kristuksen ylösnousemuksella olisi mitään tekemistä erilaisten avioliittokäsitysten kanssa. Jokainen vastatkoon ratkaisuistaan Jumalan edessä.

Oma kysymyksensä se, mitä tietä päämäärään päästään. Asia on sikäli vaikea, että Helsinki ja Kajaanin takaiset erämaat omaksuvat uusia ajatuksia eri tahtiin. Monet sukupuolineutraalin avioliiton (ainakin vähän vanhemmanpuoleiset) kannattajat ovat unohtaneet, että hyvin todennäköisesti he ovat itsekin sitä joskus vastustaneet. Vuonna 2000 jopa 64 % suomalaisista oli kannattamatta jopa rekisteröityjä parisuhteita avioliitosta puhumattakaan. Vastaavasti keväällä 2010 suomalaisista vain 34 % kannatti homoseksuaalinen kirkollista vihkimistä.

Vaikka itse olen konservatiivisimpien ihmisten kanssa eri mieltä, mielestäni myös hitaita omaksujia on ymmärrettävä ja heille on annettava aikaa. Nopeat omaksujat muuttavat majansa suitsait sukkelaan, mutta isot väestönsiirrot ovat aina hitaita. On hyväksyttävä sekin, että kaikki eivät ikinä lähde sieltä, minne he ovat asettuneet.

Omasta puolestani en oikein pidä siitä, että meikäläiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Olen moittinut naispappeuden vastustajia siitä, että he eivät pysy yhteisissä päätöksissä. Minun mielestäni myös meikäläisten on kunnioitettava yhteisiä päätöksiä, vaikka ne nyt eivät meitä miellytä.

Sanalla sanoen kannatan sitä, että muutetaan kirkkolakia pikimmiten ja uudistetaan käytäntö sitä kautta. Tiedän, että kannassani on monia heikkouksia. Voisin eritellä niitä pitkään, mutta laitan tällä kertaa pisteen tähän. Mahdolliset kommentoijani varmaan keksivät niitä minunkin puolestani.