Taaperoimetystä ja saunavihtoja

Vanhempani muistelivat usein tätä juttua:

Joku naapurin äiti imetti poikaa lähes kaksivuotiaaksi. Sitten äiti lopetti kertalaakista. Hänen selityksensä oli tämä: "Poika sanoi, että perkele älä käänny! Ajattelin, että jos poika osaa kiroilla, niin saavat imetykset olla."

Toisen jutun olen taas kuullut jonkun syntymätamperelaisen suusta:

Kertoja muisteli lapsuuttaan ja sanoi, että hän tapasi käydä isän kanssa hakemassa joka lauantai saunavihdan Tammelantorilta. Aivan samannäköisillä vihdoilla oli kuitenkin erilaiset hinnat. Jossain vaiheessa hinnoittelun syy selvisi. Toisten sisällä oli viinapullo, toisten ei.

Kysyin, kumman vihdan isä osti. "Kyllä se taisi ostaa sen kalliimman."

Onnellinen onnettomuus

Aamun lehdessä kerrottiin avioliitosta, joka oli saanut alkunsa ojaanajosta. Tapaus on taas todiste siitä, että onnea ja onnettomuutta voi olla vaikea erottaa toisistaan. Ainakin on vältettävä nopeita johtopäätöksiä.

Muistuipa mieleeni oma tarina, joka on Karungin historiaa käsittelevästä kirjasta. Karunki on Tornionjoen varrella sijainnut kunta, joka on kauan sitten liitetty etelämpänä olevaan Tornion kaupunkiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka 1600- ja 1700-luvulla Ruotsin kuninkaan Euroopassa käymät sodat koettelivat raskaasti kansaa. Miehet kuolivat taisteluissa, ja varsinkin taudit riistivät monelta hengen. Aluksi vältettiin värväämästä isäntämiehiä, mutta lopulta heitäkin vietiin ja talot jäivät ilman miestä. Tyrmistyttävää oli lukea myös siitä, että mielipuolten elämä ratkaistiin sulkemalla heidät pieneen koppiin, joka heille varta vasten rakennettiin. Kiinnostavaa oli sekin, että Tornionjoen pitäjät olivat ennen kahta puolta jokea, mutta vuoden 1809 jälkeen tilanne muuttui, kun valtakuntien raja halkaisi ne.

Varsinainen tarinani kertoo kirjailija Martta Haatasesta. Hänet tunnettiin lähes sata vuotta sitten valtakunnallisesti, mutta myöhemmin hän on unohtunut.

Tämä konttoristi Martta Sandström oli 22 vuoden ikäinen, kun hän päätti lähteä käymään Ruotsin puolella. Puutteellisten paperiensa takia hän joutui karjalaissyntyisen tullivartijan Jukka Haatasen pidättämäksi. Häät vietettiin vielä samana vuonna.

Tornionjokea Karungin kohdalta.

Uskonnon opetuksen ratkaisematon ongelma

Todennäköisyysmatematiikassa voidaan päästä elämykselliselle tasolle, kun pohditaan millaisella kädellä korttipelissä voittaa ja häviää.

Vieraita kieliä opitaan parhaiten harjoittamalla niitä vieraskielisessä ympäristössä. Pallopelien säännöt tulevat aivan huomaamatta tutuiksi, kun oppilaat viedään kentälle ja annetaan pelata. Kotitaloudessa taas ei tyydytä vain opiskelemaan reseptejä ilman, että itse kokattaisiin ja sitten myös syötäisiin.

Näin se toimii kaikissa aineissa. Käytännön soveltaminen on tärkeää.

Koulussa on kuitenkin yksi oppiaine, jossa elämykselliset metodit on melkeinpä kielletty tai ainakin niitä on ratkaisevasti rajoitettu. Uskonnossa on sallittua perehtyä uskontojen historiaan ja niiden dogmeihin eli resepteihin, mutta siihen on tyydyttävä. Joku opettaja onnistuu näissäkin rajoissa olemaan kiinnostava, mutta se on vaikeaa.

Usko on sellainen mokoma, että siihen oikeasti paneutuminen edellyttää sille altistumista. Sillä tavoin se on vaarallinen laji.

Liitän tähän jälleen kerran sitaatin, joka on ruhtinas Myškinin sanoja Dostojevskin Idiootista: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."

Kippasivat neljän tonnin vaatekasan keskelle kaupunkia

Tasavallan aukio (Náměstí Republiky) on Prahan tärkeimpiä maamerkkejä. Se kulkee mukanani kaikkialla, missä itsekin kuljen, koska sieltä ostettu vyö kannattelee housujani. Myös aukion nimi on tärkeä. Sitä kantava metroasema muistuttaa, että seuraavalla asemalla minun on noustava maan pinnalle päästäkseni yösijoille.

Viime maanantaina törmäsin aukiolla yllättävään näkyyn. Suuren kauppakeskuksen eteen oli varhain aamulla kipattu neljän tonnin vaatekasa. Vierelläni oli muitakin ihmisiä hämmästelemässä läjää, jolle ei ollut selitystä. Oliko joku päättänyt ratkaista lumppujensa loppusijoituksen? Oliko tämä Elokapinan uusin tempaus? 

Muutamaa tuntia myöhemmin luin Prahan kaupungin lupauksesta selvittää, oliko vaatekasa jätettä ja kuka sen oli tuonut. Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa kerrottaisiin, mitä tapauksesta tiedettiin. Tietyt poliittiset tahot kiiruhtivat jo paheksumaan tekstiilivuorta.

Tiistaina sitten paljastui, että kyseessä olikin Prahan kaupungin oma kampanja, jolla havainnollistettiin pois heitettyjen vaatteiden paljoutta. Aukiolle kipattu neljän tonnin tekstiilivuori vastaa vaatemäärää, jonka nelihenkinen tšekkiperhe kuluttaa elämänsä aikana. Vuosittain keskimääräinen Tšekin kansalainen heittää pois 10 - 12 kg tekstiilijätettä, mikä vastaa EU-kansalaisten keskiarvoa. 

Tempaukseen liittyi Prahan kaupungin lupaus keräilypihoille lisättävistä tekstiilisäiliöistä, jotta ihmiset voivat viedä niihin tarpeettomat vaatteensa kierrätystä varten.

Keskiviikkona ajoin ratikalla Tasavallan aukion halki. Vuori oli madaltunut, kun kaupunkilaiset olivat poimineet siitä vaatteita uuskäyttöön.

Tällaiseen vaateläjään törmäsin keskellä Prahaa.

Kaunisteltuja kuolinkirjoituksia

Taannoin luin muistokirjoituksen lääkäristä, jonka tekemisiä olen joutunut seurailemaan. Minua ei haitannut, että kiiteltiin hänen saavutuksiaan autourheilun maailmassa. Uskon senkin, että hän saattoi olla monilapsisen perheensä erinomainen isä.

Sen sijaan en ole vakuuttunut, että hänen työssään olisi toteutunut kaikki ne kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista, joilla häntä muisteltiin. Minun silmissäni hän oli päätynyt hoitamaan virkaa, jossa hän menestyi kohtuullisen kunniallisesti vain sen takia, että ammatillisesta kunnianhimosta oli siinä oikeastaan vain haittaa. Samalla tämän lääkärin oli vaikea myöntää, että joku pitkälle edennyt spesialisti oli erikoisalallaan häntä pätevämpi ja siltä pohjalta korjaili hänen lääkemääräyksiään.

Todellisen elämän ja jälkikäteisten muistelujen ristiriita on kaunokirjallisesti herkullinen. Kansainvälisesti tunnetuimpia esimerkkejä on amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin teos Spoon River antologia, jossa pikkukaupungin vainajat pääsevät lausumaan jälkisanat elämästään.

Pentti Haanpään novellissa Kuolinuutinen kaksi miestä istuu iltaa jollain tukkikämpällä. Toinen heistä osuu lukemaan sanomalehdestä, että miljoonamies Vakoharju on kuollut. Sanomalehden  mukaan hän oli ollut tunnustettava taloudellinen kyky, joka "vaatimattomasta alusta kohosi huomattavaan varallisuuteen".

Miehet ajattelivat toisin. He sukeutuivat muistelemaan ja tiivistivät omat käsityksensä: pohjaltaan murtomies, maantieryöväri, joka osasi käyttää taipumuksiaan niin, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua olkapäähän.

Sydämen sivistys tuottaa rennon ilmapiirin

Opiskeluvuosien loppuvaiheessa annoin opetusnäytteen, jonka arviointia kuulemaan menin Helsingin hienostoalueelle Eiraan. Soitin ovikelloa, ja vanha herra päästi minut sisään. 

Vavahdin. Ikänäni en ollut nähnyt missään kodissa yhtä paljon kirjoja. Niitä oli jalkalistoista katonrajaan saakka. Lisäksi oli patsaita niin kuin olisin ollut Ateenassa antiikin osastolla. Tunsin haisevani maaseudulta.

Vanha herra istutti minut keittiöönsä ja tarjosi kahvia ja itse leipomaansa hiivaleipää. Äkkiä jännitys oli poissa. 

Keskustelu oli hyvää. Professori antoi minulle perusvinkin hyvän oppitunnin jakaantumisesta kolmeen osaan. Painoin sen mieleeni, ja edelleenkin siinä on kaikki se, mikä didaktiikaksi ja pedagogiikaksi kutsutuista tieteenaloista on ollut käyttökelpoista. Olen soveltanut hänen oppiaan, ja muun olen oppinut omin päin itsekriittisyyttä harjoittaen.

Olin huomaavinani, ettei tämä oppinut pitänyt minua aivan pösilönä. Oli vähän onneakin. Hän joutui hieman haeskelemaan Origeneeseen liittyvää käsitettä: "Apokatastasis... apokatastasis... apoka..."

"Apokatastasis pantoon", osasin täydentää. Olin juuri luennolla oppinut.

"Niin, se juuri se."

Miten neuvoisin 20-vuotiasta itseäni?

Fyysikko Kari Enqvistiltä kysyttiin syntymäpäivähaastattelussa, miten hän neuvoisi 20 vuoden ikäistä itseään. Hän neuvoisi ostamaan Nokiaa ja myymään osakkeet ennen vuosituhannen vaihdetta.

Vastaus on toiseksi paras, mitä olen havainnut tämän kysymyksen yhteydessä. 

Minäkin olen miettinyt mitä vastaisin. En kykenisi Enqvistin nerokkuuteen, mutta mielestäni oma vastaukseni ei ole lainkaan huono: En olisi vain neuvonut, vaan olisin suorastaan kieltänyt opiskelemasta väsyneenä ja kuvittelemasta, että tukkoon menneillä aivoilla kannattaisi vielä jotain tehdä. Pinnistelemisen sijasta on pohdittava, miten voisi lepäämällä tai muuten virkistäytymällä saada päänsä taas toimimaan. 

Tämän velvollisuuden levätä opin Matti Bergströmin kirjasta Aivojen fysiologista ja psyykestä.  Ainakaan aikuisiällä en ole lukenut kirjaa, joka olisi yhtä paljon vaikuttanut elämäntapoihini.

Olen unohtanut, kuka haastatelluista on vastannut kaikkein parhaiten. Muistan kuitenkin ajatuksen: "En edes yrittäisi neuvoa 20-vuotiasta itseäni. En olisi kuitenkaan kuunnellut."