Helsinki rämpii

Helsinkiläisten palloiluseurojen rämpiminen pitäisi olla kiinnostavaa muidenkin kuin urheiluihmisten näkökulmasta. Se saa miettimään epäonnistumisten sosiaalisia syitä ja sitä, miksi raha ei välttämättä tuo menestystä.

Tätä kirjoittaessani HIFK:n jääkiekkojoukkue on juuri käynyt häviämässä Kouvolassa 1 - 8. SM-liigassa se on viimeinen. HJK:n kausi päättyi jalkapallossa pitkään mahalaskuun. Paraikaa sen pitäisi koota uutta joukkuetta ensi kaudeksi, mutta joukkueella ole edes valmentajaa. Ketä sellainen seura kiinnostaa?

HIFK ja HJK ovat sarjojensa ainoat helsinkiläiset joukkueet. Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Vaikuttaa siltä, että taapertamisten syyt ovat samanlaisia. Koska pelaajat eivät voi olla sen huonompia kuin muuallakaan, vian täytyy olla johtamistavoissa ja seurakulttuureissa, ehkä siinä ajatuksessa, että me voimme aina ostaa tänne kaikki parhaat, onhan meillä rahaa. Ehkä vikaa on myös ylemmyydentunnossa.

Helsinkiläisten rämpiminen ei ole uutta. Kun tarkastellaan vuodelta 2016 jääkiekon ja jalkapallon lisäksi myös salibandya, jää-, käsi-, lento-, kori- ja pesäpalloa, Helsinkiin tuli mestaruus vain miesten jääpallossa ja naisten käsipallossa, ja Helsinkihän on Suomen pääkaupunki.

Esimerkiksi Kuopiossa meno on toisenlaista. Se on voittanut tänä vuonna sekä jalkapallon että jääkiekon suomenmestaruuden.

En kirjoitakaan Sanna Marinista

Tunnen Marinin Sanna hänen nuoruusvuosiltaan, kun hän ei vielä ollut Sanna Marin. Tosin viime tapaamisesta on pitkä aika. Silloin hän oli Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, muttei vielä kansanedustaja.

Tietenkin olen seurannut hänen vaiheitaan tiiviisti. Olen lukenut kaksi hänestä kirjoitettua kirjaa ja viimeksi hänen omaelämäkertansa.

Kuvittelin kirjoittavani hänestä, kun olen lukenut kolmannenkin kirjan. Ajattelin, että minulla voisi olla joitakin näkökulmia, joita ei ole ymmärretty ottaa lukuun. 

Sitten käsitin, ettei kannata. Ihmiset ovat lukinneet käsityksensä.

Keskustelu Sanna Marinista on mahdotonta. Kukaan ei ole pitkään aikaan sanonut mitään hänestä, vaan ainoastaan omasta mielipiteestään, jonka on hänestä luonut. Tätä mielipidettään kaikki sitten perustelevat ja puolustavat. 

Kohde unohtuu, ja jokainen on oman käsityksensä lumoissa. Ilmeneepä mitä tahansa, kaikki vahvistaa omaa kantaa, joka on valmiiksi valmis.

Minulta jää kirjoittamatta.

Korpisotaa

Välillä törmää historiantapahtumiin, jotka muistuttavat omaa aikaa. Niitä ei pidä käyttää ennusteina, koska elämä löytää aina uudet reittinsä. Niistä voi silti oppia.  Näin kirjoitti Pentti Haanpää romaanissaan Korpisotaa. Kirja ilmestyi vuonna 1940.

Sota oli syttynyt.

Maailman mahtimiehet olivat aloittaneet taistelun maiden ja merien herruudesta, taistelun, joka pysyi yksinkertaisten ja hiljaisten ymmärrykseltä kätkettynä. Mitä he tuolla herruudella sitten tekivät? Sitä sopi yhäti ihmetellä. Eikö heidän lopultakin ole pysyttävä yhden ihmisnahkan sisässä? Tahto valtaan on jotakin, joka kuvastelee heikon ihmisen silmissä suunnattomana hupsuutena, tavattomana, nimettömänä, kaameana tautina.

Jo vuosikausia oli kuultu sanomia sodista. Mutta ne olivat vielä kovin kaukaisia asioita. Joku sadunomainen Kiina, tarunomainen Abessinia, etäinen Espanja. Ei syntynyt hevillä sitä mielikuvaa, että nyt tapetaan ihmisiä. Olihan täällä entinen rauha, entiset mukavuudet. Nuo uutiset kaukaisilta paikkakunnilta tekivät vain elämän ikäänkuin mielenkiintoisemmaksi. Sopi sytyttää tupakka ja avata rapiseva sanomalehti: maailmalla tapahtuu, siellä taistellaankin.

Mutta sota lähestyi. Sen ukkospilvet olivat jo näkyvissä taivaanrannalla. Sanomalehtien otsikot kävivät yhä pöhöisemmiksi, ja radion kurkku oli käheä. Valtojen valtiomiehet matkustelivat ristiin ja rastiin.

Kuta laveampi ja mahtavampi valtakunta, sitä tukalammaksi se näytti nyt tuntevan olonsa, yhä turvattomampana se tunsi kyyröttävänsä pienten naapuriensa hyökkäysuhkan alla. Hyttyset näyttivät tosiaankin käyvän vaarallisiksi mammuteille.

Näennäinen hautajaisten helppous

Olen törmännyt viime päivinä mainoksiin, joissa kaupataan helpointa tapaa järjestää hautaus. Elämän perussääntöjä on kuitenkin se, että juuri helppoudessa on vaaransa.

Helpointa on unohtaa liikunta ja jäädä makoilemaan. Helpointa on jättää koulutehtävänsä tekoälyn tehtäviksi.

Hautaamisen helppoudella on joskus hyvät syynsä. Kenties vainaja on etäinen sukulainen, johon ei ole ollut lämpimiä, läheisiä välejä. Silloin hautaaminen voi olla ylimääräinen velvollisuus, joka on vain hoidettava asiallisesti. Helppous sallittakoon. Joskus leski voi olla niin heikossa kunnossa, ettei ole voimia edes suremiseen.

Toista on, jos lähellä on ihmisiä ja kuolema herättää paljon tunteita. 

Vanhassa maalaisyhteisössä hautajaisten hyväksi nähtiin paljon vaivaa. Arkku nikkaroitiin itse, ja yhdessä laitettiin syötävät. Nykyaikaisesti sanottuna tämä oli toimintaterapiaa. Tässä kaikessa valtaväestöllä olisi paljon opittavaa romaniväestöltä.

Kuoleman jälkeisinä järkytyksen päivinä pakolliset järjestelyt vaativat lähtemään liikkeelle. Pakko tekee mielelle hyvää.

Hieman samasta syystä en innostu siitäkään, että joku suunnittelee omat hautajaisensa itse. Onhan se helppoa. Ei muuta kuin mennään mummon listan mukaan. Samalla omaiset menettävät hyvän syyn miettiä keskenään vainajan merkitystä. Ei tarvitse kysellä, millaisin menoin omaa murhetta ilmaistaisiin. Vainaja saa esittää oman käsityksensä menneestä elämästä, mutta saattajilta se jää kertomatta. 

Paljon puhutaan surutyöstä, mutta mitä työtä se on, jos mitään ei tehdä?
 

Kun ei voi mennä korkealle

Yön painajaisessani olin korkealla katolla enkä uskaltanut edes liikkua. Ainoa selviytymiskeino oli se, että heräsin.

Korkeiden paikkojen kammo on tullut uniini saakka.

Minulla on ollut tämä fobia jo varhaisista ajoistani saakka. Lapsenakaan en pitänyt puussa kiipeilemisestä. Kaverit olivat puussa ja minä olin puunjuurella.

Yksi hirvittäviä kokemuksia oli, kun olin isän mukana Oitissa vanhalla tiilitehtaalla, josta piti ostaa kattopeltiä. Korkeat portaat olivat juuri niin jyrkkiä, että ne eivät olleet aivan tikapuita, joissa olisi voinut ottaa käsilläkin tukea. Niistä oli vain selvittävä omin jaloin turvautumatta isän syliin. Pelkäsin.

Jopa kiipeilevien lasten katseleminen on ollut tuskallista ja on ollut pakko lähteä muualle. En voisi laittaa kuuluisaa, pilvenpiirtäjien rakentajista otettua julistetta huoneeni seinälle. Sekin hirvittäisi liikaa.

Pitkään yritin siedätyshoitoa ja koetin mennä väkisin korkealle, mutta tämä ei auttanut. 

Lopulta tuli sovinto, kun lakkasin yrittämästä. Olen suostunut pelkooni enkä edes yritä. Luovuin kaikista yrityksistä ja aloin uskoa, että minun kuuluu pysytellä maan tasalla. Ehkä juuri tämä haluttiin sanoa minulle: pysy alhaalla siellä on sinun paikkasi.

 

Tämän kuvan katsominenkin pyörryttää.

Mitä ihmettä on linjaaminen?

Kelaa koskevat uutiset ovat jälleen kerran nostaneet esiin sanan linjaaminen. Se on hallinnon sanoista hämärimpiä.

Linjaaminen villiintyi muotisanaksi koronan aikoihin. Se tuli epäilemättä tarpeeseen, koska jotain ohjeita oli annettava kaiken tietämättömyyden keskellä. 

Minäkin olin koronan aikaan vähäpätöisessä alatason johtoryhmässä, jonka kokouksissa yritettiin käsitellä hankalaa tilannetta. Toimintaohjeita vaadittiin, mutta kukaan ei tiennyt, mitä kannatti tehdä. Koko maa oli samassa liemessä. Meidän vähäisellä johtoryhmällämme oli sama tieto ja tietämättömyys kuin maan hallituksella, meille ne vain tulivat noin vuorokauden myöhässä. 

Aivosumun keskellä ei oltu perillä edes sitä, millä tavoin korona tarttui ja oliko maskeista jotain hyötyä. Ajatuksia sekoitti sekin, että Ruotsissa toimittiin aivan eri taktiikalla.

En tiedä, kuka keksi linjaamisen, mutta yhtäkkiä kaikki linjasivat. Yhä ihmettelen tätä sanaa.

Jälkikäteen olen päätellyt, että linjaaminen tarkoittaa asian päättämistä ilman asiantuntemusta ja tarvittavia valtuuksia. Kukaan ei osaa sanoa, mitä seurauksia linjausten rikkomisesta olisi. Kukaan ei ole vastuussa päätöksistä, tai oikeastaan niitä ei edes ole, koska on vain linjauksia. Vaikutuksia tietysti toivotaan.

Mutta linjataan, linjataan. Linjataan, että maapallo jatkakoon pyörimistään.

Aikuisetkin ostavat lipun nähdäkseen Sisu 2:n

Ei ollut minun ideani mennä katsomaan toimintaelokuvaa, mutta niin vain huomasin olevani paikalla. Nähtävänä oli Sisu 2.

Elokuvan alussa ollaan Neuvostoliitossa ja vuodessa 1946. Päähenkilö ajelee kuorma-autolla rajan taakse jääneeseen kotiinsa. Hän purkaa talon, lastaa hirret lavalle ja lähtee kotimatkalle. Oikeassa elämässä mies olisi pysäytetty kymmenen kilometrin päässä rajalta ja sanottu, että suunta oli väärä, ja hänet olisi pidätetty, Vielä todennäköisemmin häntä ei olisi lainkaan päästetty Neuvostoliittoon. Ihmeitä tapahtuu, ja yleensä niihin tarvitaan elokuva.

Kotimatka muuttuu pian elokuvan mittaiseksi takaa-ajoksi. Sankaria ammutaan maasta ja ilmasta, läheltä ja kaukaa. Hänen päälleen sataa pommeja, ja hän joutuu ajamaan liekkien läpi. Vanha kuorma-auto toimii pakoautona siinä missä James Bondin Aston Martin.

Maskeeraajalla on ollut työtä, sillä päähenkilö on lopulta möykky lihaa ja verta. Lordin soittajat ovat hänen rinnallaan siloposkisia lapsia.

En kuitenkaan jännittänyt sankarin puolesta missään vaiheessa. Tiesin, että hänen oli pysyttävä hengissä 1 h 30 min. Muuten elokuva olisi päättynyt ennen aikojaan.

Lopulta sankari onnistuu pääsemään hirsikuormineen Suomeen aloittamaan talon rakennusta. Ei haitannut se, että jossain tarinan vaiheessa kuorma-auto oli uponnut lasteineen meren syvyyteen.

Tällaisia elokuvia tehdään, myydään ulkomaille asti ja niihin ostetaan pääsylippuja. Aikuisetkin ostavat.

James Bondilla oli Aston Martin, Sisu 2:n sankarilla vanha kuorma-auto.