Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.

Ihastuneena ja joskus ehkä huijattuna

Nykytaiteen radikaaleimmat näyttelyt herättävät ajatuksia puoleen ja toiseen. Kokemukseni on, että näyttelyssä on aina muutamia täysosumiksi katsottavia teoksia, joita jää miettimään pitkiksi ajoiksi ja jotka vievät omaa ajattelua eteenpäin. Sitten on teoksia, jotka vain herättävät ihmetystä, millä keinoin ja millä ihmeen perusteluilla ne on saatu tuotua näyttelytilan ovista sisään.

Joskus herää epäily, että katsojia on pahasti huijattu. Tästä mahdollisuudesta on kertonut puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz. Osallistuessaan Argentiinassa suurlähetystön järjestämiin juhliin hän pyysi, että hänet esiteltäisiin juhlaväelle eurooppalaisena konserttipianistina. 

Niinpä Gombrowicz sai mahdollisuuden marssia flyygelin ääreen. Keskittyneen hiljaisuuden jälkeen soittotaidoton kirjailija takoi soittimesta satunnaista meteliä. Lopulta hän nousi ja kumarsi kuulijoidensa puoleen, ja yleisö palkitsi hänet hyväksyvän innokkailla aplodeilla.

 

Kiltti murtomies

Kesämökillemme on murtauduttu vain yhden kerran. Paikka on vähän vaikeasti saavutettavissa, eikä sen lähellä ole muita kohteita, joten sarjatekijää se ei kiinnosta.

Se ainoa murto paljastui keväällä, kun tulin paikalle ensimmäisen kerran talven jäljiltä. Ulko-oven lasin ympäriltä oli irrotettu listat, ja sen jälkeen lasi oli nostettu ehjänä seinustaa vasten. Tuvassa oli yhden komeron ovi avattu, ja joitakin sänkyvaatteita lojui lattialla. Komeron ovi repsotti auki. 

Mitään ei ollut viety, vaikka eipä mitään varastamista ollutkaan. Marketista ostettu perusmallinen kahvinkeitin ei kiinnosta ketään.

Laitoin komeron sisällöt hyllyilleen ja suljin oven. Ulkona nostin ikkunalasin paikoilleen ja naputtelin listat kiinni. Kaikki vaiva oli siinä.

Terveisiä sille murtomiehelle, että jos toisenkin kerran tarvitset yösijaa, minua tämä ei ihmeemmin harmita. Oikeastaan saat tulla uudemmankin kerran.

Ottaisinko äkkikuoleman vai vähän pitemmän riutumisen?

Vanhassa kirkkorukouksessa sanotaan: "Varjele minut pahalta, äkilliseltä kuolemalta." Siinä on kenties ajateltu väkivaltaista kuolemaa tai ylipäänsä lähtöä, johon ei ole ehtinyt valmistautua. 

Moni toivoo itselleen mahdollisimman nopeaa kuolemaa. Ihminen poistuisi itseltäänkin salaa. Tämä voi tuntua helpolta vaihtoehdolta, mutta kenties elämästä jää jotain elämättä. Ehkä myös kuolemaan valmistautuminen kuuluu elämän koko rikkauteen.

Läheisten kannalta äkkikuolema on vaikea tai suorastaan traumaattinen. Ei ole valmistautumisen aikaa eikä ehditä sanomaan jäähyväisiä. Aivan onnetonta on, jos on satuttu eroamaan riidoissa tai suutuspäissä. Hetkellinenkin epäsopu langettaa varjonsa vuosikymmeniä kestäneeseen, enimmälti onnelliseen yhdessäeloon.

Äkkikuolema tuottaa usein käytännön ongelmia, jotka ovat elämänkriisissä liikaa. Tavallisinta lienee, että salasanat eivät ole tiedossa. Muistan sellaisenkin tapauksen, että mies joutui hoitamaan kuolleen veljensä asioita perin ohuilla johtolangoilla. Oli tiedossa, että veljellä oli kaksi autoa jossain helsinkiläisessä autotallissa. Mutta missä?

Pitkittynyt kuolema riuduttaa, ja erityisen vaikeaa on, jos siihen liittyy sietämätöntä kipua. Vuosia jatkuvalle syvän dementian elämälle on vaikea keksiä merkitystä.

Kannattaisin kahden tai kolmen viikon sairautta, jonka saisi olla järjissään ilman kohtuuttomia ruumiintuskia.

Lapsen tai nuoren kuolemasta en sano tässä mitään. Siinä ei ole asteikkoa parempi–huonompi. Se on inhimillisen ymmärryksen ulottumattomissa.

Naapuripöydän irtolauseita yhteiskunta-analyysin pohjaksi

Istuin kahvilassa ikkunapöytään. Paikka oli täynnä, ja pöydät olivat tiiviisti.

Lähellä olleiden miesten jutuista tuli korviini irtolauseita: "Työt jatkuu muttei meillä... ulkopuolinen tekijä.. kyllä tämä tässä kun kesä tulee."

Jatkoin aloittamaani lehden lukemista. Etusivulle oli präntätty isoilla kirjaimilla: "Mietitkö sattumoisin pankinvaihtoa? Soita Riinalle."

Kahvikupin pohja tuli vastaan, taitoin lehden kasaan ja vedin takin ylleni.

"Yksisuuntainen tie", sanoi toinen miehistä. Mietin, tarkoittiko se työpaikkaansa, omaa elämäänsä vai koko maailmaa. 

Ulkoilmassa oli paljon talven jälkeistä pölyä. Saisivatpa siivottua ne äkkiä pois.

Liikevoitolla perustellaan koulujen lomakauden siirtoa

Keskustelu koulujen loma-ajan siirrosta on alkanut taas. Opettajat vastustavat ja hotellinpitäjät kannattavat lomakauden myöhäistämistä. Koululaisilta itseltään ei tiettävästi ole kysytty, mikä hämmästyttää. Viisitoista vuotta täyttäneet voisivat hyvin sanoa käsityksensä edes tässä heidän omassa asiassaan.

Näkökulmaa voi tarjota myös Suomen Kuvalahden artikkeli vuodelta 2017. Siinä kerrottiin Ilmatieteen laitoksen selvityksestä, joka koski kesäkuukausien säätiloja. Tarkasteluaika alkoi vuodesta 1981. Kauniiksi päiväksi määriteltiin vähintään 20 asteen lämpö, kuusituntinen auringonpaiste ja alle millimetrin sademäärä.

Ero oli selvä, kun verratttiin juhannusta edeltävää kolmen viikon jaksoa samanpituiseen elokuun lopussa olevaan jaksoon.

Vantaalla kauniita päiviä oli alkukesästä keskimäärin noin kuusi ja loppukesästä noin viisi. Jyväskylässä alkukesän hyvän sään päivien määrä oli kolmannesta suurempi kuin loppukesän. Sodankylässä loppukesän kauniita päiviä oli alle puolet alkukesän päivistä. 

Myös valon määrä vaikuttaa kokemukseen kesästä. Tämän kokemuksen kuvaamiseen ei tarvita Ilmatieteen laitoksen tutkimuksia. Jokainen suomalainen tietää, millaisia ovat juhannusviikon suviyöt ja millaisia taas elokuun lopun.