Minäkin voisi antaa jotain, nolla tai viisi eli mitä
tahansa. Miten arvioida jotain, mikä on palanen omaa elämää?
Yhdenkään urheilijan elämää en ole seurannut yhtä tiiviisti
kuin Jari Litmasen. Hän tuli näkyviini ensimmäisen kerran, kun hän
sanomalehtien otteluselostusten mukaan hallitsi 16-vuotiaana poikasena Lahden
Reippaan keskikenttää. Se oli sen verran
hämmästyttävää, että nimi oli painettava mieleen.
Kentien unohtumattominta on, kuinka hän pelasi ensimmäisen
kerran Mestareiden liigaa ja kuinka hän sankarina asteli voitetun ottelun
jälkeen kentältä. TV:n loppukuvissa hänen rinnallaan käveli itse Rijkgaard.
Meidän olohuoneessa on huudettu Litmaselle ja lumouduttu
hänestä.
Kuningas Litmanen kertoi myös surullisemmat Barcelonan ja
Liverpoolin vaiheet. Näytettiin se onneton Unkarin tekemä maali, jonka vuoksi
yksi bussi ajoi harhaan. Minun olisi pitänyt neuvoa sille reitti, mutta maailmani
musteni radiolähetyksen tähden enkä kyennyt matkaoppaaksi.
Mainittiin Litmasen loukkaantumiset
pullonkorkkivammoineen päivineen. Minä olisin muistellut
Azerbaidzhan-maaottelua. Se ei noussut dokumentissa esiin, mutta muuten ilmeni Litmasen kyky nostaa joukkuetovereidensa tasoa.
Kerrottiin intohimosta ja
kovasta työnteosta.
Kun tulimme teatterista kadulle, oli pakko vaihtaa poikien
kanssa muutama sana. Hartaina siinä puhuimme, aika hiljakseen.
1 kommentti:
Blogissa on sivulause,jota jäi miettimään. "...kyky nostaa joukkuetovereidensa tasoa."
Olisiko tässä haastetta meidän ihmisten tavalliseen arkeen niin kotona kuin työpaikoilla ja kaikkialla,missä joukkona toimitaan.Eiköhän tätäkin voi harjoitella.
Lähetä kommentti