Ihmiselämän suuria ja ikuisia kysymyksiä on se, jalostaako kärsimys ihmistä tai tekeekö se hänestä viisaan. Aiheesta ei ole kaiken kattavaa tieteellistä tutkimusta, ja tuskin sitä ikinä ilmestyykään. Jokainen arvioi asiaa vain silmä- ja korvapariensa varassa.
En minäkään osaa sanoa muuta kuin sen, miltä näkemäni ja kuulemani pohjalta on tuntunut. Joku toinen on yhtä pätevä sanomaan käsityksensä.
Ainakaan en usko siihen, että kärsimys olisi jalostusautomaatti. Varmasti on niitäkin ihmisiä, joista se pusertanut elämänymmärryksen esiin ja auttanut kulkemaan muiden ihmisten tukena. Kuitenkin on yhtäläisesti niitä, jotka eivät suinkaan ole jalostuneet, vaan ovat katkeroituneet mustaksi, kovaksi kiveksi, elämän keskellä kaiken valon sisään imeväksi mustaksi aukoksi.
En usko siihenkään, että paljon kärsineet olisivat erityisen viisaita ihmisiä. Monet eivät opi virheistään eivätkä onnettomuuksistaan. Se on harmillista, mutta niin se vain menee.
Teen kuitenkin yhden varauksen: Jokainen viisaana pidettävä ihminen kuljettaa sisällään myös kärsimystä ja menetystä. Ilman niitä syntyy vain pinnallista hyvinvointia.
Ja vielä on varauksen varaus. Muuan toista lastaan hautaamassa ollut isä sanoi: "Tämä varmaan tekee minusta viisaan ihmisen. Näin viisaaksi en vain olisi halunnut tulla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti