Tekstien vaikeatajuisuus ei ole estänyt Mirkka Rekolaa nousemasta kuuluisuuteen. Hänen kuolemansa noteerattiin valtakunnallisissa uutislähetyksissä, ja hänestä on hiljattain ilmestynyt kaksiosainen elämäkerta.
Minulla on ohut henkilökohtainen suhde Rekolaan. Tämä johtuu siitä, että tunnen hänen sukuaan ja asun kilometrin päässä talosta, jossa hän on viettänyt pitkiä aikoja lapsuuttaan.
Rekolan ensimmäisten vuosien moneen kertaan muisteltuja tapahtumia on ollut se, kuinka hän viisikuukautisena nyyttinä putosi reestä lumihankeen. "Mirkka putosi!" äiti huusi. Hevosta toppuuteltiin, käärö haettiin lumesta ja otettiin taas kyytiin.
Mirkka Rekolan monissa lapsuudenmuistoissa on varjonsa. Hän kertoo, että on nähnyt monen ihmisen seisoneen jotenkin kynnyksellä ilman, että hänelle olisi sanottu mitään. Samalla hän tunsi, että hänenkin oma elämänsä oli kynnyksellä elämistä.
Yhden kerran olen istunut Rekolan kanssa samassa kahvipöydässä. Silloin keskustelu vei hänen kirjailijanuraansa. Hän sanoi pelänneensä, että elämä menisi ohi eikä häntä huomattaisi, koska hän oli solahtanut jonnekin kirjallisten rintamien ja muotien väliin. Lopulta hänet nähtiin ja häntä alettiin arvostaa.
Tunnen Rekolan tuotantoa häpeällisen huonosti. Erästä hänen runoaan olen kuitenkin käyttänyt kahdesti, kerran häissä ja kerran ristiäisissä. "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille." - Eikös ole komeasti kirjoitettu?
5 kommenttia:
Enpä tiedä, onko Rekola sen vaikeampi kuin muutkaan runoilijat. Hän itse sanoi joskus, että runo on kuin matto: joka kerran siinä näkee eri kuviot. Luultavasti hän ei ajatellut räsymattoa vaan sellaista itämaista paksua ja pehmeää.
Sinä kyllä voisit löytää Rekolasta monenlaista kaikupintaa. Joku voisi sanoa, että hänen kuvakielensä on iloista synkretismiä. Minä näen hänen lukevan kristinuskon kuvastoa buddhalaisesti, jos tällainen epämääräinen pelkistys sallitaan. Martin Buberhan on sinulle tuttu, eikö? Siinä, miten Rekolan sinä ja minä asettuvat, saattaisi nähdä myös eräänlaista buberilaisuutta. Ainakin minä muinoin näin.
Minä muuten käytän tuota "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille" -runoa usein, kun pidän johdantotunnin lyriikkaan. Se on loistava esimerkki siitä, miten yhteen virkkeeseenkin saadaan monihahmotteisuutta.
Nuorena olin innostunut siitäkin mahdollisuudesta, että "minä" olisi mikä-sanan essiivimuoto eikä selvää olisi edes se, miettiikö puhuja subjektin vai objektin olemisen tapaa rakkaudessa. Tämän tulkinnan itse Rekola torjui kirjeessään. Hän sanoi, että siinä tapauksessa olisi runossaan kysynyt, millaisena rakastaa, ei minä.
On komiasti sanottu. Tuo taisi olla myös runokokoelman nimi, ei vain yksi runo. Itseäni on vuosien varrella rassannut ehkä eniten teksti:
Aina katsoin samaa kiveä
kun kuljin siitä, miksi en osannut
sanoa sitä, miksi olin niin mykkä.
AK:n esiin tuomasta näkymättömyysasiasta ja OK:n kivistä tulee mieleen, että Rekolalla on sellainenkin runo, jossa minä nostaa vedestä ison kiven, vierittää "rannan kadulle", istuu kivelle ja sanoo, että tämä on pohjan kivi, katso, tätä ei ole ennen nähty. Siinäkin minä ja kivi ovat kuin yksi ja sama: ennen näkymättömät.
Teepussi: Buberin tunnen hyvin. Rekolan runot 1954 -78 on hyllyssäni. Pitäisi kai tarttua siihen, jotta kehtaisi ruveta lukemaan elämäkertaa.
Olavi Koskela: kyllä, se oli myös runokokoelman nimi.
Lähetä kommentti