Kirja on yhteinen matka

Talo on täynnä kirjoja. Niitä on olohuoneen seinillä ja yläkerrassa. Niitä on myös komeroissa ja työhuoneeni lattialla. Lukemista vailla olevat ovat omalla sijallaan odottamassa sitä, että käyn niiden kimppuun.

Välillä haen kirjoistani herkullisia kohtia, joita voin sitten siteerata jossain jutuissani. Tietokirjoista saatan tarkistella yksityiskohtia. Silti useimpia en kuvittelekaan lukevani toiseen kertaan. Todella moniin en ole niiden hyllyyn sijoittamisen jälkeen koskenut lainkaan ja enkä usko ikinä koskevani.

En kuitenkaan osaa heittää niitä pois enkä myydä. Tekisi liian paljon kipeää. Jokainen niistä on kuin ystävä tai yhdessä kuljettu matka.

Sivistynyt raapustus

Toisin kuin monet luulevat, kaikki sosiaalitoimen asiakkaat eivät ole sivistymättömiä ihmisiä. Sekään ei pidä paikkansa, että kaikki seiniin piirustelijat ja kirjoittelijat olisivat historiaa tuntemattomia nulikoita.

Yksi todiste on Tampereen sosiaaliseman ulkoseinä, johon joku on maalannut sanat "Memento mori".

Ne ovat peräisin Rooman valtakunnan ajalta. Silloin voitonjuhliaan triumfikulkueessa viettäneen sotapäällikön vieressä oli orja, joka kuiskasi tätä lausetta sankarin korvaan.

Suomeksi lause kuuluu: "Muista kuolevaisuutesi!"

Lumisade voittaa aina lakikirjan

Kuka vielä muistaa sen, kuinka eduskunnassa säädettiin talvirenkaiden käyttöajasta säätämällä pakollista vaihtopäivää kahdella viikolla? Kuka siitä on välittänyt?

Vaihtoaika katsotaan edelleenkin säätiedotuksista tai viimeistään pihamaalta. Kaikki tietävät, että vaihdon venyttyä voi poliisille olevansa matkalla pohjoiseen; eikä poliisi muutenkaan välitä.

Ilmastoa ei säädetä eduskunnassa.

Ilman jalkapalloa puolet maailmasta ei ole sinun

Jos jalkapallo ei kiinnosta, sulkee maailmassa miljardi ovea.

Viikolla pelattiin leirikeskuksen hiekkakentällä nuorten kanssa. Hienoa oli. Tänä aamuna luin paikalliseen puulaakijalkapalloturnaukseemme osallistuneiden joukkueiden Fish Unitedin ja Suomisäärten Facebook-sivuja. Mukavasti huvitti.

Puolelta päivin soitti Kähkösen Pentti, 70-vuotias alati vetreä pelimies. Hän oli innoissaan oman joukkueensa menestyksestä, yllätyshopeasta.

Rippilapseni taistelevat  Veikkausliigan mitaleista. Toivon menestystä.

Kaikkein parasta taisi olla, että tänään iltapäivällä menin Malmilla huoltoaseman palvelutankille. Tankkaaja sanoi olevansa brasilialainen, ja minä vein jutun jalkapalloon. Kysyin, kumpaa hän pitää parempana Garrinchaa vai Peléä. Mies vastasi empimättä että Pelé, koska hän voitti enemmän.

Siitä sai aiheen kysyä, muistaako hän Pelén sisäteräsyötön Brasilian neljänteen maaliin vuonna 1970, siihen samaan, jolla Carlos Alberto sitten niittasi pelin, ja totta kai hän muisti.

Yhtäkkiä olimme samaa hurmosta. Ei ollut kulttuurieroja, ei asiakkaan ja duunarin suhdetta, ei maahanmuuttokysymyksiä. Oli vain tuon sykähdyttävän liikkeen muisto. Yhden kerran tuo euron palkan tankkauksestaan saava brasilialainen oli minun kanssani yhtä. Me kaksi ymmärsimme toisiamme paremmin kuin ketkään kaksi muuta tässä maailmankaikkeudessa.

Se Pelén syöttö on kauniimpi kuin Titicacan sinisyys, auringonlasku Välimerellä tai kesäinen Punkaharju.

Vain jalkapallo saattoi antaa tuon kokemuksen.

Erään elämänkokemuksen alku

Viime keväällä jäi mieleen kuva polkupyöräilevistä koululaisten ryhmästä. Koulupäiviä oli jäljellä vain vähän. Ehkä lapsia vietiin niitylle voikukkaseppeleitä tekemään, tai ehkä he olivat tulossa sieltä pois.

Opettajan takana polkupyöräjonossa oli viisikymmentä oppilasta. Sitten tuli joukon hännillä kouluavustaja. Muutaman metrin hänen jäljessään tuli hieman pullea tyttö.

Siitä se alkaa.

Dylania, suurta herraa katsomassa

Juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneeseen Bob Dylaniin tutustuin jossain kolmentoista vuoden iässä, kun rockmusiikki alkoi muuten kiinnostaa. Yksittäisten kappaleiden ohella tärkeäksi tuli LP-levy Blonde on Blonde. Se on joskus valittu kaikkien aikojen parhaaksi rocklevyksi, ja se kuuluu yhä varsin niukkaan automusiikkivalikoimaani.

Suurin odotuksin ostin lipun, kun Dylan vihdoin tuli Suomeen.

Mutta Amerikan tähteä ei kiinnostanut. Hän soitti yksitoikkoisesti sovitetut laulunsa nopeasti läpi, ja sitten herra lähti kotiin. Lipun hinnalla olin kustantamssa hänen kotimatkaansa, mutta minulle itselleni jäi harmitus päälle.

Maistraatin vihkijä ja Ksantippa

Kun puhuu viisaita, kannattaa ottaa taustoista selvää.

Nuortaparia vihkimässä ollut maistraatin tuomari ei halunnut hoitaa toimitusta vain rutiininomaisena virkatoimituksena. Hän oli tullut varta vasten kesälauantaina kolmenkymmenen kilometrin matkan kaupungissa olevalta virkapaikaltaan ja oli valmistautunut olemaan läsnä myös hääjuhlassa.

Myös puheen hän oli valmistanut huolellisesti. Hän kertoi siinä Sokrateesta, joka oli hänen mukaansa yksi ihmiskunnan kymmenestä viisaasta, ja mitäpä siihen oli kenellekään vastaan huomauttamista.

Sokrateen pohjalta hän otti näkökulmaksi modernin viihdeteollisuuden. Hän puhui siitä, kuinka rakkaus on latistettu mainonnassa ja halvoissa elokuvissa halvaksi muovitavaraksi. Siitä on tullut kyytipoika, jonka turvin myydään kosmetiikkaa, vaatteita, autoja ja musiikkia.

Tuomarin mukaan Sokrateen viisaus olisi otettava uudestaan käyttöön. Tämä ateenalainen viisas pyrki näkemään itsestäänselvyyksien taakse siihen, mikä lopulta on totta ja oikeaa.

"Niin pyrkikää tekin avioliitossanne", hän neuvoi tuoretta vihkiparia, "näkemään latteuksien taakse siihen, mikä on todellista rakkautta."

Nämä olivat hyviä ohjeita tuoreelle parille.

Paha vain, että jonkun kuulijan mielessä raksutti kiusallinen vastaväite: ettäkö Sokrates avioelämän opastajana?

Joku muisti liian hyvin, millainen oli Sokrateen oma avioliitto Ksantippa-nimisen vaimon kanssa.

Varmoja tosiasioita tästä liitosta ei juuri tunneta, mutta hääjuhlan keskellä oleellisia eivät olekaan tosiasiat vaan vaikuttava mielikuva. Kerrotaan, että Sokrates oli joutunut kuuntelemaan vaimonsa jatkuvaa nalkutusta. Mieleenpainuvimmissa kertomuksissa Ksantippa kaatoi sadattelunsa jälkeen Sokrateen päälle yöastian sisällön. Sokrates itse totesi tapauksesta: "Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade seuraa." Muuten hän kertoi tottuneensa Ksantippan nalkutukseen kuin "vinssin jyrinään".

Eduskunta on parlamentti eikä mikään työpaikka

Tuoretta Jan Toivolan kirjaa käsitelleen Helsingin Sanomien arvostelun mukaan: "Kuvittele itsellesi sellainen työpaikka, jossa osa työkavereistasi hyökkää jatkuvasti sinun elämäntapaasi vastaan. Kuulet heidän puheitaan käytävillä, kokoushuoneissa ja työpaikan kahvilassa. Eikä siinä kaikki. Työkaverisi saavat palkkaa siitä, että he yrittävät romuttaa sinun oikeutesi samoihin asioihin, joihin heillä itsellään on oikeus. Jani Toivolalla on sellainen työpaikka."

Olen eri mieltä, sillä minun kielessäni eduskunta ei ole työpaikka. Se on parlamentti. Ja kun minä lähden kastamaan lasta, minä en koskaan sano meneväni töihin. Minä menen kastamaan lasta. Ja kun Lionel Messi lähtee peliin, hänen pieni poikansa kuulemma kysyy häneltä: "Pitääkö sinun taas lähteä tekemää niitä maaleja?" Ei siinä puhuta töihin menemisestä mitään.

Jokaisen ihmisen tavoin Jan Toivola ansaitsee saada kunnioitusta eduskunnan käytävillä, mutta eduskunnassa halveksituksi tuleminen ei ole työpaikkakiusaamista. Se on jotain muuta vastenmielistä, sillä kaikkea arvokasta tekemistä tai toimintaa ei pidä kutsua työksi. Maailmassa on muitakin käyttökelpoisia sanoja.

Siksi myöskään "surutyö" ei ole oikeaa työtä eikä "parisuhde vaadi työtä", vaikka sellaista kovasti hoetaan. Sen sijaan toisen ihmisen kanssa eläminen vaatii rakkautta, anteeksiantoa, luottamusta, huolenpitoa ja sellaisia asioita. Työtä on esimerkiksi se, että mennään kello kahdeksaksi johonkin arkiseen paikkaan, tullaan pois kun kello on neljä ja sillä välin kädet sotkeentuvat.

Välitunnin yllättävä hiljaisuus

Jostain syövereistä tuli esiin tämä muisto, jota en ole ikinä kenellekään kertonut.

Opiskeluaikoina olin omassa vanhassa koulussani sijaisena. Opetin lähinnä lukion psykologiaa. Ehkä mukana oli myös jokunen tunti historiaa.

Vanhat opettajat luonnollisesti halusivat tietää vanhojen luokkatovereideni elämästä, niin kuin sekin opettaja, joka välitunnin lopuilla kysyi, mitä eräälle Maurille kuului.

"Kerron seuraavalla tauolla", vastasin.

Heti välitunnin jälkeen tämä opettaja tuli jutulle ja palasi Mauriin.

Minä vastasin: "Mauri on kuollut."

Kohtuukäyttö

Olen seurannut keskustelua, joka on liittynyt alkoholin kohtuukäyttöön.

On selvää, että suurin osa suomalaisista on kohtuukäyttäjiä, joille ei tule alkoholista ongelmia tai jotka käytännössä eivät juo ollenkaan. Heidän tapauksessaan kohtuukäyttö on hyvä sana.

Sen sijaan olen enemmän kuin epäileväinen sen suhteen, että oikeasta alkoholistista olisi kohtuukäyttäjiksi.

Tuon sanan kuullessani palautuvat mieleeni lukuisat tilanteet siltä vuodelta, jonka olin päihdehoitolaitoksen pappina. Muistan, kuinka istuin muun henkilökunnan kanssa raportilla. Keskustelimme niistä ihmisistä, joiden hoitojakso oli päättynyt ja jotka olivat juuri kotiutuneet.

Silloin joku sanoi omasta asiakkaastaan: "Se lähti kohtuukäyttäjänä."

Lausetta ei tarvinnut selittää ammattilaisille. Joku hymähti, ymmärsimme kaikki.