Kansakunnan jakaantumista liioitellaan

Kirjailija Sofi Oksanen kirjoitti Helsingin Sanomiin erinomaisen esseen isänmaallisuudesta. Hän kertoi esimerkiksi siitä, että käsitteillä on eri kielissä ja maissa erilainen merkitys. Virolaisen on täysin mahdotonta puhua kielteiseen sävyyn isänmaallisuudesta, kun taas Suomessa sanaa ovat omineet itselleen varsin epäilyttävät piirit.

Yhdessä kohdin Oksanen osui miinaan. Hän kertoi, että hänellä on yhteinen kokemus erimaalaisten ikätoveriensa kanssa. Yhdysvaltalaiset, puolalaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset ja tšekit tuntevat, etteivät muista aikaa, jolloin maa olisi jakaantunut yhtä voimakkaasti kahtia kuin nykyään.

Ainakin Suomessa tämä ajatus kertoo enemmän vuonna 1977 syntyneen kirjailijan muistin lyhyydestä kuin ihmisten todellisuudesta.

Jos Oksanen olisi kaksikymmentä vuotta vanhempi, hän olisi perillä siitä, että vielä 1970-luvun alussa kymmenvuotiaan pojan oli tiedettävä, kumpaan paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta hänen oli sallittua liittyä. Oli kaksi urheilun keskusjärjestöä TUL ja SVUL. Edelliseen kuuluivat vasemmistolaiset seurat, jälkimmäiseen oikeistolaiset.

Kauppaketjujakin oli kahta lajia, ja siksi maidon ostaminen oli poliittinen valinta. Myös sukupolvien välinen kuilu oli aivan oikea kuilu. Kyse ei ollut vain ääripäiden keskinäisestä välimatkasta, vaan siitä että kansakunnan halkeama kulki suuren enemmistön keskellä.

Kun mennään vielä kahta sukupolvea kauemmaksi, jakaantuminen oli niin katkeraa, että osapuolet ampuivat toisiaan.

Oksanen on tietysti oikeassa siinä, ettei hän eivätkä hänen ikätoverinsa muista jakaantuneempaa aikaa. Mutta jo minun ikäiseni muistavat.