tiistai 5. elokuuta 2014

Jopa sotapäälliköiltä voi oppia

Olen lukenut marsalkka Mannerheimin elämäkerran, eikä se tehnyt minuun vaikutusta. Ei hän ole minun sankareitani niin kuin eivät sotapäälliköt yleensäkään.

Hieman epäluuloisesti tartuin jostain ullakolta löytämiini sotamarsalkka Montgomeryn muistelmiin.

Montgomery oli minulle tuttu jostain kymmenvuotiaana lukemistani Korkeajännityksistä. Niiden pohjalta hän oli se kaveri, joka löi Pohjois-Afrikassa legendaarisen Rommelin, saksalaisen aavikkoketun.

Pian kirja alkoi kiinnostaa. Se oli täynnä hyviä tarinoita ja näkökulmia.

Oli jotenkin huvittavaa havaita, että miettiessään hyökkäyssuunnitelmia Montgomery aina valitsi sen rintamaosan, joka oli italialaisten hallussa. Huomattavasti syvällisempää oli lukea siitä, että kun ratkaiseva El Alameinin hyökkäys alkoi, Montgomery nukkui asuntovaunussaan. Hän oli sitä mieltä, että juuri sillä hetkellä häntä ei tarvittu, ja sen vuoksi hänen oli viisainta vain koota voimia tulevien tarpeiden varalle.

Viisasta elämänymmärrystä todistivat ne kohdat, joissa Montgomery korosti, että armeijan menestys riippui yksittäisistä sotilaista. Siksi heistä oli pidettävä huolta. Maihinnousun mukana lastattiin laivoihin myös hammaslääkärin tuoleja. Naispuolisia hoitajia tarvittiin eturintamassa, koska heidän käsissään oli jotain parantavaa voimaa, jota miespuolisella lääkintäväellä ei ollut.

Koko Euroopan kannalta oli merkittävää se ajattelu, jonka varassa Saksa saatettiin jaloilleen sodan jälkeen. Hävinneille oltiin aluksi tylyjä, koska ei haluttu luoda vaikutelmaa, että mitäpä siitä kaikesta maailmansotaan liittyvästä; kerrankos sitä nyt maailmansotia aloitellaan. Tylyys purettiin vähitellen, sillä saksalaiset oli vähitellen saatava uskomaan elämään. Huolehdittiin siitä, että he saattoivat jälleen luottaa tulevaisuuteen. Heille oli annettava työtä ja toimeentuloa, eikä viihdettäkään saanut unohtaa.

Kirjan lopussa kiinnostukseni hiipui. Aiheena oli liikaa Englannin sodanjälkeinen sisäpolitiikka. Lisäksi Montgomery kitisi kyllästyttävän paljon armeijan määrärahojen pienuutta.

Päätin kuitenkin antaa vanhalle miehelle anteeksi hänen narinansa ja luin kirjan loppuun saakka.

Ei kommentteja: